High Water I on The Magpie Saluten ensimmäisen studioalbumi. Kitaristi Rich Robinson karistaa menneisyyden pölyjä hartioiltaan, mutta kantaa silti kaukaista kunniaa mukanaan, eikä taito ole kadonnut tarinan käänteissä mihinkään. Yhtyeessä on mukana vanhoja The Black Crowes -kumppaneita, ja kenties juuri siksi albumin perustunnelma säilyy tuttuna ja turvallisena, mutta uusi viiteryhmä luo moneen kappaleeseen raikkautta ja tuoreutta. Mary The Gypsy käynnistyy fanfaarilla, aivan kuin yhtye haluaisi tehdä näyttävän sisääntulon. High Water esittelee rullaavan kitarafifin ja Send Me An Omen luo heti kolmannen turvallisen ja leppoisan äänimaiseman. Alku on lupaava, mutta ei vielä tyrmäävä. Perinteinen jamielementti elää vahvana.
Näiden jälkeen koittaa muutama albumin kohokohta: Sister Moon ja Walk On Water. Ensin mainittu käyttää aluksi säästeliäästi kitaroita ja antaa pianon hoitaa yksinkertaisen ja tunteikkaan komppauksen. Melodia karkaa ilmaan ja kiepauttaa mukaansa. Steel-kitara tunteilee ja täydentää tarinaa. Pieni hetki, jolloin tummanpuhuva jousisoitin painottaa tunnelmaa kruunaa hienon kokonaisuuden. Jälkimmäinen puolestaan rullaa eteenpäin kuin luotettava auto maantiellä: tasaisesti ja harmonisesti: Mitään ei ole liikaa eikä turhaan.
Mustat varikset juuttuivat sijoilleen puhelinlangoille, mutta harakat lentävät komeasti. Rich Robinson on koonnut joukkonsa taiten, eivätkä rivit horju. Tunnelmat vaihtuvat, ilmavuus kääntyy savuiseksi kapakaksi ja räyhäkkäämpi meno tarkoin suunnitelluksi kokonaisuudeksi seuraavassa hetkessä. Tämä laaja kirjo saattaa vaikuttaa kulkevan suuntaa vailla, mutta arvaamatonta se ei ole. Tätä on amerikkalainen musiikkiperinne parhaimmillaan: tarkoituksellisen värikästä ja tyylitietoisen monipuolista. Kun levyn päättävän kevyesti eteerisen ja psykedeelisen Open Up -kappaleen sävelet katoavat horisonttiin, kuuntelija huokaa: Tulkoon rock.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Syyskuun levy 2018)
