Vuodet ja vuosituhannet

Maailmanloppu ei saapunut tänä aamuna, eivätkä lentokoneet pudonneet taivaalta.
  Televisio näytti, että aurinko oli noussut idässä ja kaukaiset kansat olivat jo ottaneet vastaan uuden vuosituhannen. Se oli lohdullista. Valta oli yhä ihmisillä, eikä vieläkään koneilla. Keitin aamukahvit ja luin päivän lehden.
        Pöydän päässä odotti lajittelua pieni kasa valokuvia, ja pinon päällimmäisenä otos melko vaatimattomista, mutta sitäkin merkityksellisimmistä pariovista Venetsiassa. Suljin hetkeksi silmäni ja palasin muutaman kuukauden taakse.

Se oli todella hikinen heinäkuinen päivä. Turistivirta kuljetti minua eteenpäin. Aamulla ostamani kartta kävi jo alkumatkasta tarpeettomaksi. Seuraamalla muita löysin olennaisimmat maamerkit: Rialton sillan ja Pyhän Markuksen torin. Päätin jättää jotakin myös seuraaville kerroille, sillä mielessäni oli vain yksi tärkeä kohde: Harry’s Bar.
        Se löytyi, vaikka kävelin aluksi ohi. Odotin jotakin suurempaa ja näkyvämpää. Ovet olivat melko vaatimattomat, mutta silmäni näkivät viimein kirjaimet ja numeron niiden yläpuolella: 1323. Hymähdin, koska mieleeni lennähti ajatus Pähkinäsaaren rauhasta.
        Avasin oven ja kirjaimellisesti kierähdin sisään pieneen baariin.
Oikeassa etukulmassa oli tyhjä pöytä, jonka vierestä nousi mies, joka katosi baaritiskin sivulta seuraavaan huoneeseen.
        Tarjoilija liukui huomaamattomasti luokseni. Takki ja paita olivat valkoiset ja housut ja rusetti mustat. Hän ojensi listan, mutta aivan turhaan, sillä tiesin, mitä halusin. Pyysin Bellinin. Tarjoilija hymyili. Se oli kaltaiseni turistin vakiotilaus.
        Hän toi kauniin juoman nopeasti, ja lasku seurasi mukana. Jätin summan huomiotta. Naapuripöydässä istui itseäni vanhempi nainen, joka hymyili ja kysyi kotimaatani. Vastasin ja maistoin juomaani. Raikas ja hedelmäinen maku auttoi unohtamaan kaikki aamupäivän rasitukset.
        – Mieheni tahtoi nauttia tässä baarissa Bellinin tai pari. Hänen nimensä on myös Harry, nainen aloitti.
        – Hänkö? kysyin ja nyökkäsin baaritiskin suuntaan, jonne naisen pöydässä aiemmin istunut mies oli poistunut.
        – Ei, ei, hän on myös tuntematon turisti, kuten me kaikki. Mieheni kuoli keväällä, nainen vastasi ja pyöräytti kämmentään. – Harry ei koskaan päässyt baariinsa Venetsiaan.
       – Otan osaa, sanoin.
       Tunsin aitoa myötätuntoa. Nainen hymyili ja kohotti lasiaan, jonka rinnalla pöydällä lepäsi toinen, tyhjä.
       – Harrylle, hän sanoi ja katsoi kaukaisuuteen.
       – Harrylle, vastasin, mutta halusin lausua sanan monikossa ja omistaa samalla maljani kaikille heille, jotka eivät ehtineet toteuttaa unelmaansa ajoissa.
  Keskustelimme tovin italialaisista juomista ja keittiön hienouksista, kunnes häntä tulivat noutamaan ostoksilla käyneet lapset ja lapsenlapset. Hyvästelimme toisemme.
        Istuin hetken aloillani. Katsoin lasin viereen laskemaani kirjaa. Joseph Brodskyn Veden peili oli johdattanut minut Venetsiaan. Päivää oli vielä jäljellä.
        Kuljin baaritiskin ohi ja pyysin pöydän yläkerran ravintolasta. Hemingway oli viettänyt aikaansa tässä upeassa paikassa, jonka silloinen omistaja Cipriani kehitti Bellinin lisäksi myös Carpaccion, jumalaisen ja yksinkertaisen alkuruoan. Sen vuoro oli seuraavana.
  Tuntia myöhemmin olin henkisesti ja ruumiillisesti ravittu. Nousin vesibussiin ja kävin kiittämässä henkilökohtaisesti venäläistä runoilijaa hienoista teoksista ja matkani askelmerkeistä. San Michelen hautausmaasaarella levollisuus palasi seuraani.

Avasin silmäni.
        Vuosi ja vuosituhat vaihtuisivat pian. Otin samppanjapullon jääkaapista ja ikääntyneen konjakin olohuoneen pöydältä. Valitsin muutaman levyn. Illan isäntäväki saisi nauttia seurani lisäksi jaloista juomista ja edellisen vuosisadan parhaasta musiikista.
        Kulman takana odottaa kaikkien aikojen vuosi.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuun viimeiseltä päivältä 1999

Tanssiaskeleita keittiössä

Mies seisoo keskellä lavaa. Sormet juoksevat kitaran otelaudalla, Jokainen nuotti on täydellinen. Tämän hän tietää ja osaa vaikka silmät ummessa. Takana on vuosikymmenten mittainen taival studioissa ja esiintymislavoilla. Hän elää ja hengittää soittamaansa musiikkia. Monella katsojalla on kyynel silmäkulmassaan, kun kappale päättyy ja hiljaisuus laskeutuu. Teksti kulkee prompterilla, ja mies lukee hänelle ennalta tehdyn käsikirjoituksen. Kavala ja hitaasti etenevä sairaus vie vähitellen ymmärryksen nykyhetkestä, mutta sormenpäihin ja lihasmuistiin jääneet sävelet soivat kuten ennenkin, mutta se ei ole ikuista.

Glen Campbellin viimeistä kiertueesta kertova koskettava I’ll Be Me -dokumentti antoi kasvot Alzheimerin taudille. Katsoja elää mukana jokaisessa kitaristi-laulajan kasvonliikkeessä. Lähimuisti katosi, mutta musiikki eli miehessä sitä pidempään. Kiertue päättyi marraskuussa 2012, kun sormet eivät enää löytäneet oikeita säveliä. Musiikki jätti artistin, ja elämä vuosia myöhemmin kehon. Artisti uupui elokuussa 2017 sairautensa alle.

Neurologi Oliver Sacksin Musikofilia on omalla tavallaan lohdullinen teos, joka osoittaa useamman tapauskertomuksen avulla musiikin voiman. Musiikilla ei kenties ole ollut suurta merkitystä ihmisen evoluutiohistoriassa, mutta mielihyvän tuottajana se on aina ollut verraton. Kirja osoittaa, että Campbellin tarina ei ole ainoa laatuaan. Monella muusikolla säilyy taito soittaa täydellisesti, vaikka dementia tekee aivoissa tuhojaan. Sitäkin surullisempaa on tietää, että joukossamme on ihmisiä, jotka eivät erota musiikin rakenteita, ja joille sävelet ovat vain jäsentymätöntä melua.

Kuinka voisin kuvailla ihmiselle, joka ei ymmärrä musiikkia, tunnetta, joka syntyy korvaa miellyttävästä sävelkulusta? Kuinka tärkeitä ovatkaan ne hetket, jolloin ensimmäistä kertaa kuulemani kappale saa aikaan déjà-vun: se kuulostaa tutulta ja muistuttaa, että olisin kokenut saman hetken aiemmin. Toisaalta se voi olla myös kuin jamais vu: kappale on tuttu, mutta mieli ei tunnista. Selitys saattaa molempiin tapauksiin olla hyvin yksinkertainen: säveliä on käytettävissä vain rajattu määrä. Mitä enemmän kuuntelen musiikkia, sitä enemmän löydän yhtäläisyyksiä: U2: n toiseksi uusimmalla albumilla soi 15 sekunnin välisoitto, joka muistuttaa täydellisesti Musen äänimaisemaa, ja vastaavasti Musen uusimmalla levyllä kaikuu perinteinen U2-nostatus.

Voisin korostaa tiedemiesten havaintoja soittotaidon ja matemaattisen älykkyyden yhteydestä, musiikin positiivista vaikutuksista kaikenlaiselle ajatustyölle tai sävelten aivoja muokkaavista myönteisistä tuloksista, mutta lähestyn aihettani lopuksi arkisen huolettomasti.

On tuskin suuri synti tanssia keittiössä itsekseen vanhojen suosikkien tahtiin, kun nuoruudesta tutut sävelkulut ja sanat uivat ihon alle. Se saa puolestaan toivomaan, että kanssaihmiset ovat löytäneet ajoissa omat Adamsit, Dylanit, Mellencampit, Springsteenit tai Youngit, soittaneet levyjä tärkeiden ystäviensä seurassa ja analysoineet kuulemaansa kerta toisensa jälkeen. Samalla toivon, ettei oppimisprosessi ole jäänyt kesken ja tilaa on säilynyt Auerbacheille, Falloneille, Flowerseille, LaMontagneille tai Laneganeille. Matka musiikkiin on loputon ja päämäärä ihanan utuinen.


Fintellektuaalinen manifesti XLIX