Glen Campbellin viimeistä kiertueesta kertova koskettava I’ll Be Me -dokumentti antoi kasvot Alzheimerin taudille. Katsoja elää mukana jokaisessa kitaristi-laulajan kasvonliikkeessä. Lähimuisti katosi, mutta musiikki eli miehessä sitä pidempään. Kiertue päättyi marraskuussa 2012, kun sormet eivät enää löytäneet oikeita säveliä. Musiikki jätti artistin, ja elämä vuosia myöhemmin kehon. Artisti uupui elokuussa 2017 sairautensa alle.
Neurologi Oliver Sacksin Musikofilia on omalla tavallaan lohdullinen teos, joka osoittaa useamman tapauskertomuksen avulla musiikin voiman. Musiikilla ei kenties ole ollut suurta merkitystä ihmisen evoluutiohistoriassa, mutta mielihyvän tuottajana se on aina ollut verraton. Kirja osoittaa, että Campbellin tarina ei ole ainoa laatuaan. Monella muusikolla säilyy taito soittaa täydellisesti, vaikka dementia tekee aivoissa tuhojaan. Sitäkin surullisempaa on tietää, että joukossamme on ihmisiä, jotka eivät erota musiikin rakenteita, ja joille sävelet ovat vain jäsentymätöntä melua.
Kuinka voisin kuvailla ihmiselle, joka ei ymmärrä musiikkia, tunnetta, joka syntyy korvaa miellyttävästä sävelkulusta? Kuinka tärkeitä ovatkaan ne hetket, jolloin ensimmäistä kertaa kuulemani kappale saa aikaan déjà-vun: se kuulostaa tutulta ja muistuttaa, että olisin kokenut saman hetken aiemmin. Toisaalta se voi olla myös kuin jamais vu: kappale on tuttu, mutta mieli ei tunnista. Selitys saattaa molempiin tapauksiin olla hyvin yksinkertainen: säveliä on käytettävissä vain rajattu määrä. Mitä enemmän kuuntelen musiikkia, sitä enemmän löydän yhtäläisyyksiä: U2: n toiseksi uusimmalla albumilla soi 15 sekunnin välisoitto, joka muistuttaa täydellisesti Musen äänimaisemaa, ja vastaavasti Musen uusimmalla levyllä kaikuu perinteinen U2-nostatus.
Voisin korostaa tiedemiesten havaintoja soittotaidon ja matemaattisen älykkyyden yhteydestä, musiikin positiivista vaikutuksista kaikenlaiselle ajatustyölle tai sävelten aivoja muokkaavista myönteisistä tuloksista, mutta lähestyn aihettani lopuksi arkisen huolettomasti.
On tuskin suuri synti tanssia keittiössä itsekseen vanhojen suosikkien tahtiin, kun nuoruudesta tutut sävelkulut ja sanat uivat ihon alle. Se saa puolestaan toivomaan, että kanssaihmiset ovat löytäneet ajoissa omat Adamsit, Dylanit, Mellencampit, Springsteenit tai Youngit, soittaneet levyjä tärkeiden ystäviensä seurassa ja analysoineet kuulemaansa kerta toisensa jälkeen. Samalla toivon, ettei oppimisprosessi ole jäänyt kesken ja tilaa on säilynyt Auerbacheille, Falloneille, Flowerseille, LaMontagneille tai Laneganeille. Matka musiikkiin on loputon ja päämäärä ihanan utuinen.
Fintellektuaalinen manifesti XLIX
