Se tuo välittömästi mieleeni kohtauksen elokuvasta Blues Brothers? Eteeni avautuu kuva, jossa tarjoilijaneito kertoo, että Bob’s Country Bunker -ravintolassa soitetaan molempia musiikkityylejä: sekä countrya että westerniä. Olenko viimein saavuttanut oman musiikillisen kaikkiruokaisuuteni rajat?
Ray Charles julkaisi kaksi albumillista countrymusiikkia vuonna 1962 (Modern Sounds in Country and Western) ja yhdisteli kappaleisiin aikansa pop-soundeja, rhytmn and bluesia ja jazzia. Se oli musiikillinen kokeilu, joka sekä laajensi artistin omaa kuulijakuntaa että paransi countrymusiikin kaupallisia asetelmia. Se teki molemmista salonkikelpoisia. Metamodern Sounds in Country Music on puolestaan Sturgill Simpsonin toinen albumi ja omanlaisensa vastaisku luutuneille asenteille. Se imi itseensä uusia tuulia ja ääniä kaduilta. Uskallan kuitenkin väittää, että vasta artistin kolmas albumi A Sailor’s Guide to Earth lunastaa edellisen albumin nimessään antamat lupaukset.
Welcome to Earth (Pollywog) jatkuu balladinomaisesti jousien ja pianon säestyksellä. Pieni nostatus tuo rummut ja steel-kitaran hetkeksi mukaan. Seuraavalla kierroksella vanha vaihdelaatikko rikkoontuu lopullisesti ja tyyli muuttuu täydellisesti. Olemme soulmusiikin ytimessä ja torvet soivat kuin E Street Bandin poljennoissa. Simpsonilla on käytössään toinen verraton aarre: The Dap-Kings. Musiikki lennättää tarinan rauhalliselta mereltä betonin ja asvaltin kiihkeisiin rytmeihin. Yhtye luo svengin ja laulaja saa pukea surunsa koskettaviksi sanoiksi: keikkaileva muusikko ei näe lapsensa kaikkia kehitysvaiheita.
Hyvä kuulijat, hyppikää aitojen yli, purjehtikaa aalloilla ja ottakaa vaikutteita. Sturgill Simpson näyttää, mihin kaikkeen me kykenemme tunnustaessamme juuremme ja kulkiessamme tukevasti ilmasti. Mieltämme hillitsevä staattisuus katoaa, kun tyylilajien välinen dynamiikka kokkaa silmiemme edessä värikkäitä ja mausteisia annoksia, joissa yhdistyvät maa ja meri, ilo ja suru: elämä.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (elokuu 2016)
