lauantai 25. helmikuuta 2017

Tien vangit

Jugoslavian hajoamissotien lasten kohtalo oli karu. Ympärillä rehottavasta väkivallasta, valppaina vaanivista tarkka-ampujista ja jokaisen kulman takaa kurkistavasta kuolemasta tuli päivittäinen kumppani. Pahuus eli kaikkialla ja kauheudet olivat osa elämän käsikirjoitusta. Kun sota viimein päättyi, aiheutti rauhantila lapsille suunnattoman stressin. Tie vanhasta normaalista arkipäivästä uuteen oli raskas ja pitkä.

Samaan aikaan kun Balkanilla käytiin sotaa ja kuulimme järkyttäviä uutisia etnisistä puhdistuksista, opiskelin kirjallisuutta ja filosofiaa Manchesterissa. Ennen lähtöäni luin artikkelin, jossa kerrottiin kaupungin yhteiskunnallisista ongelmista. Työttömyys periytyi kolmanteen sukupolveen. Sitä oli vaikea ymmärtää. Nykyisessä kotikaupungissani työttömyys yltää neljänteen  ja köyhyys jopa viidenteen sukupolveen. Suomessa ei tosin ole yhtenäistä kansallista köyhyyden määritelmää, mutta huono-osaisuuden kierre on todellinen.

Miksi he eivät tee asialle itse mitään tai miksi he tyytyvät kohtaloonsa? Sysäämme ongelman aivan liian kevyesti kohteiden syliin, mutta emme mieti ongelman todellisia syitä ja seurauksia. Käännetään kuva hetkeksi toisinpäin, sillä myös hyväosaisuus periytyy. Varakkuus siirtyy sukupolvelta seuraavalle eikä menestys ei ole pelkästään perillisen omaa ansioita. On myös todennäköistä, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden vanhempien lapsi seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. Opitut mallit ja hyvät esimerkit avaavat tien, jota on helppo seurata.

Kaikilla ei ole kuitenkaan samoja mahdollisuuksia. Syntyperään perustuva ja ennalta annettu tie voi käydä vaaralliseksi. Joudun lähes päivittäin huolestuttavaan tilanteeseen. Valmistaudun kääntymään tasa-arvoisessa risteyksessä oikealle, mutta vastaani tulee toinen auto, joka oikaisee kaistalleni. Jarrutan ja väistän. Osun jalkakäytävän reunaan. Yleensä vastaantulija ei edes ymmärrä toimineensa väärin, koska hän ainoastaan seuraa edellisten ajoneuvojen jälkiä.

Valmiiksi tallatulla polulla kulkeminen on vaivatonta, mutta syvästä kuopasta ei pääse omin avuin ylös. Tavoiteltavat esimerkit ja mallit eivät kenties löydy omasta lähipiiristä, ja siksi umpikujille eksyneet tarvitsevat enemmän tukea ja jatkuvaa kannustusta kanssaihmisiltään. Saatamme toisinaan jäädä ennalta annettujen ajatusten vangiksi samalla tavalla kuin väärällä kaistalla ajava kuljettaja tiensä.

Pappi ja kirjailija Kai Sadinmaa esitti kirjassaan 10 käskyä kirkolle, ettei Jeesus ollut kesy sylikoira, jollaisena oikeaoppiset Raamatun tulkitsijat hänet esittävät. Sadinmaan mukaan Jeesus oli radikaali ajattelija, sillä ajoihan hän muun muassa rahanvaihtajat temppelistä. Lähestymme nyt yhtä ongelmamme ydintä. Muistat varmaan vanhan vitsin piispasta, koululaisesta ja leppoisasta luonnontieteellisestä kysymyksestä. Koululainen epäili piispan tarkoittaneen oravaa, mutta asiayhteys vaati vastaamaan toisin. Kuinka usein korvaammekaan tosielämän oravat jeesuksilla, vastauksilla, jotka suurin osa kuulijoista hyväksyy sellaisenaan.

Me puhumme ja toimimme usein ennakko-oletusten mukaisesti, vaikka meidän pitäisi kapinoida ja riehaantua, katsoa asioita viistosta kulmasta eikä väistellä olennaisinta. Olen mieluummin yksin väärässä kuin kaikkien muiden kanssa oikeassa. Aaro Hellaakosken sanat kertovat, mistä kaikessa on oikeastaan kysymys: "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".


Fintellektuaalinen manifesti XXVII