Ajatusten alttarilla

Jostein Gaarderin Sofian maailma -romaanissa on mainio sitaatti kenties kuvitteelliselta aivokirurgilta: Olen leikannut tuhansia aivoja, enkä ole nähnyt yhtään ajatusta. Vaikka lainaus liittyy perinteisiin jumalan olemassaoloa tai olemattomuutta todistaviin väitteisiin, on sen sisältö merkittävä myös toisesta näkökulmasta: mitä ovat ajatukset, mistä ne tulevat ja miten ne ilmenevät? Kuten hyvin tiedämme, tapahtuu ihmisen ajattelu biologisessa rakennelmassa, aivoissa, monimutkaisten sähkökemiallisten prosessien tuloksena. Synnytämme ajatuksia, joista osa päätyy toiminnaksi, jatkojalostettavaksi tai kokonaan unohdettavaksi.

Toisaalta olisi paljon luontevampaa puhua ideoista ajatusten sijaan, erityisesti silloin kun tarkoitamme uusia oivalluksia, aatteita tai ratkaisumalleja erilaisiin kohtaamiimme ongelmiin. Ihminen itsessään on mielenkiintoinen olio, joka on levittäytynyt maapallolla lähes kaikkialle ja kehittänyt apuvälineitä, joilla on pystynyt selviämään hyvinkin erilaisissa ja vaativissa olosuhteissa. Ne ovat syntyneet sekä oivallusten että yrityksen ja erehdyksen seurauksena. Todellisuus ympärillämme muuttuu koko ajan, vaikka emme sen vauhtia välttämättä huomaa kuin vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Silti elämme hetkessä ja kuljemme eteenpäin, eli selviydymme elinympäristössämme. Tämä osoittaa, että historiallisesti meillä on kyky ratkaista ongelmia.

Elokuvassa Elämäni kesä (Biloxi Blues, 1988) sotamies Eugene Morris Jerome kysyy palvelustoveriltaan, mitä hänen pitäisi lukea tullakseen hyväksi kirjailijaksi. Vastaus on yksinkertainen ja yllättävä: New Yorkin pääkirjaston kolmas kerros. Vastauksen antava sotamies Arnold B. Epstein on tosissaan ja omalla viehättävän kierolla tavallaan täysin oikeassa. Samoin on kenen tahansa meistä luettava paljon ja perehdyttävä omaan alaan riittävästi, jotta uudet ideat voivat syntyä. Keskeneräiset ajatukset saattavat muhia tyhjyydessä, mutta erinomaiset ideat vaativat syntyäkseen riittävästi polttoainetta. Onko lopputulos uusi, on toinen kysymys, mutta aiemman tiedon yhdistäminen nykyiseen tilanteen vaatimuksiin luo perustan uusille ajattelun läpimurroille ja innovaatioille.

Toisinaan ajatuksemme saattavat jäädä pyörimään samaa rataa eikä minkäänlaista edistystä näytä prosessin aikana tapahtuvan. Kenties ympäristömme ei tarjoa riittävästi virikkeitä tai olemme tulleet hetkellisesti sokeaksi sen monimuotoisuudelle. Tällöin on syytä heittää reppu selkään ja käydä katsomassa jossakin toisaalla, kuinka vastaavia asioita on siellä ratkottu. Saara Henrikssonin artikkeli Isona minusta tulee kirjailija teoksessa Kummallisen kirjoittajat antaa hyvän ohjeen kirjoittajille, mitä voi soveltaa myös kaikkiin älyllistä ponnistelua vaativiin tehtäviin: muista liikkua. Kun kehon kuona-ainekset saavat kyytiä, tuulettuvat myös tunkkaisiksi käyneet ajatukset.

Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun luen tai kuulen kanssaihmisteni vannovan maalaisjärjen nimeen. Se ei valitettavasti ole pettämätön järjestelmä eikä yleensä edes tarjoa oikeita ratkaisuja. Kokemusperäinen tieto saattaa liittää yhteen asioita, joilla ei todellisesti ole mitään tekemistä keskenään. Ne ainoastaan esiintyvät yhtäaikaisesti, ja sattuma sanelee ylevän johtopäätöksen. Sen välttämiseksi vaaditaan rinnalle järkiperäistä ja loogista ajattelua, jolla asiaankuulumattomia tekijöitä ja niiden merkitystä voidaan rajata. Jotta asia ei olisi yksinkertainen, on olemassa myös kysymyksiä, joihin looginen ajattelu ei anna pitäviä ja suoria ratkaisumalleja, vaan meidän on käännyttävä kokemusperäisen arkiajattelun puoleen ja kenties jopa yhdistettävä molempien hyvät puolet. Tämän kaltaiset kysymykset liittyvät erityisesti ihmissuhteisiin.

Ideoiden luominen vaatii hyvän perustan, jonka voit hankkia helpoiten lukemalla, matkustamalla ja hankkimalla elämyksiä. Samalla opit sulkemaan turhat ajatukset häiritsemästä varsinaista ajatustyötäsi eli pääset valitsemaan, mitä ajattelet. Ajatusten alttarille kannattaa uhrata ensimmäisenä vakaat ja varmat mielipiteet.


Fintellektuaalinen manifesti XLII

Tom McRae: The Boy with the Bubblegun (2000)

Tervetuloa toiselle kelalle, toivottaa hiljainen ja puhetta muistuttava ääni juuri siinä vaiheessa, kun perinteinen vinyylilevy olisi käännetty ympäri ja B-puoli alkaisi soida. Sanat lohduttavat vain hetken, sillä kappaleen tunnelma kääntyy säe säkeeltä tummemmaksi. Tom McRae kiinnittää kuulijoidensa huomion pieniin merkittäviin asioihin ja vie meidät matkalle, jonka jälkeen maailma näyttää erilaiselta ja sisimmässä läikehtivät ristiriitaiset tunnelmat.

Englantilainen laulaja-lauluntekijä Tom McRae on tuntenut sanojen painon ja merkityksen koko ikänsä. Hänen vanhempansa ovat Englannin kirkon pappeja. McRaen musiikillinen kasvu alkoi kirkkokuorossa ja äidin lahjoittama kitara antoi alkutahdit ensimmäisille sävellyksille. Kapina uskonnollisen kodin auktoriteetteja vastaan saattoi ilmetä ensimmäisten yhtyekokeilujen nimissä, mutta myöhemmistä lyriikoissa ilmenee vahva usko kirjoitettuihin sanoihin ja niiden sisältämään voimaan, vaikka teemat maallisia ovatkin.

Artistin nimeä kantava esikoisalbumi tarjoaa intiimin kohtaamisen lauluntekijän edustaman maailman kanssa. Sovitukset ovat tasapainoisia ja pienimuotoisia. Ne sopivat kuvaan, jonka levy-yhtiö halusi tekijästä luoda: väkevä kirjoittaja, joka laskee painavat sanansa kuulijan iholle. McRae kuljetti henkilökohtaisuutta huokuvia laulujaan ylpeästi ajassa, joka jälleen kerran arvosti hetkisen kaunista yksinkertaisuutta ja käsityötaitoa. Sovituksissa pyörähtävät silloin tällöin humisevat ja surisevat äänet, jotka muistuttavat näiden hienojen tarinoiden ulkopuolisesta elämästä.

The Boy with the Bubblegun käynnistyy rauhallisella tervehdyksellä. Kitara säestää kevyesti kuin luodakseen sanoille sijan, jolle voi pitkän päivän jälkeen laskeutua lepäämään. Kaikuja ja pieniä ääniä värähtelee taustalla, kunnes vähitellen sellon tummahkot pitkät sävelet käyvät kiinni selkärankaan, eivätkä enää päästä irti. Matkan edetessä tarinan kohde muuttuu kertojaksi. Ilmakivääriä kantava poika tietää, että aseen kevyet luodit eivät voi aiheuttaa suurta kipua, mutta sanoilla on sitäkin suurempi merkitys. Ne satuttavat ja voivat sopivissa olosuhteissa tappaa.

Hyvät kuulijat, Atlantin valtameren toisella puolella naapurit saattaisivat olla todella huolissaan pojasta, joka katsoo kanssakulkijoitaan ilmakiväärin tähtäimen läpi. Me puolestamme saatamme huolestua sanoista, jotka voisivat tappaa. Laulun keskushahmo on enemmän tai vähemmän fiktiivinen, mutta hakee lohdutusta lähimmäisiltään. Kohdatessamme vastaavan tilanteen emme saa unohtaa ojentaa kättämme ja johdattaa poikaa puiden varjoista takaisin ihmisten luokse ja valoon.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Elokuu 2009)

Jack White: Boarding House Reach (2018)

Mikä onkaan artistin uran vaikein levy? Onko se järjestyksessään toinen vai kolmas? Jack White on päässyt soolourallaan jo kolmanteen, ja takana on näiden lisäksi yksitoista studioalbumia eri kokoonpanojen – The White Stripes, The Raconteurs ja The Dead Weather – kanssa. Vastaus kysymykseeni saattaa olla aivan liian yksinkertainen. Kenties tuskallisin levy on aina uusin, jolla artistin pitää jälleen todistaa taiteellisen elämänsä arvo ja oikeutus. 

White on aina ollut oman tiensä kulkija, jonka äänimaailman valistunut kuulija  tunnistaa nopeasti. Artisti ei ole pyrkinyt pakoon omaa ääntään eikä repiviä ja raastavia kitarasoundeja. Omanlaisensa rockjämäkkyys ja bluesasenne ovat leimanneet tuotantoja, vaikka iloiset tyylilajipoikkeamat ovat myös saaneet sijansa albumeilla. Mutta onko Boarding House Reach -albumilla arvaamattomuus kääntynyt arvattavuudeksi, selkeäksi aavistukseksi seuraavasta käänteestä tai koukusta?

Connected by Love ja Why Walk a Dog? käynnistävät albumin räväkästi. Ensin mainittu luo alkuhetkillään kevyen synteettisen tunnelman ennen kuin vuoroin raaka ja pehmeä blues astuvat valoon äänipilven takaa. Jälkimmäisessä puolestaan laiskahkosti etenevää bluesia säestävät leikittelevät synteettiset juoksutukset ja äreä kitara. Levyn aloitus tekee heti selväksi, että White kokeilee sekä itsensä että yleisönsä rajoja. Tämän jälkeen vieraillaan äänten karnevaaleilla ja perinteisimmillä sävelkuluilla: Abulia and Akrasia antaa tilaa puheelle ja mustalaisviuluille ja What's Done is Done kulkee lopulta juurevana countryballadina.

Boarding House Reach ei missään nimessä ole huono levy eikä ainakaan tylsä, vaikka osa tuntemattomista poluista johtaa tuttuihin maisemiin, jotka henkivät toisten artistien nimiä. Kumartaako se heidän suuntaansa vai yrittääkö White repiä itseään enemmän irti entisestä maailmastaan? Uudistuminen ei ole synti, mutta pienellä viilauksella ja astetta terävämmillä sävelkynän vedoilla olisi kuultavanamme loistava teos. Mielenkiinnoton se ei missään tapauksessa ole, mutta riittääkö kova yritys luomaan albumista klassikon. Sen voi kertoa ainoastaan aika.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Huhtikuun levy 2018)

Mumford & Sons: Dust Bowl Dance (2009)

1960-luvulla Lontoo svengasi ja musiikkimaailman trendejä seuraavien katseet poimivat esiintyjien joukosta kirkkaita tähtiä, joista monen ura on jatkunut näihin päiviin saakka. Oliko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko puolestaan folkyhtyeiden aikakautta? Haastoiko Länsi-Lontoon folk-skene maailman samalla tavalla kuin trendikkäät lontoolaiset puoli vuosisataa aiemmin? Kenties ei, sillä Mumford & Sons -yhtyeen johtajan Marcus Mumfordin mukaan kysymys oli enemmän yhteensattumasta. Hetkestä, jolloin samoilla kulmilla nousi uusia kykyjä, joita yhdisti löyhä musiikillinen ykseys, käsitys uudistuvasta folkmusiikista.

Mumford & Sons julkaisi ensilevynsä Sigh No More vuonna 2009. Se palkittiin vuonna 2011 Brit Awards -musiikkigaalassa vuoden brittiläisenä albumina. Sitä ennen osa yhtyeen jäsenistä oli ehtinyt säestää Laura Marlingia kahden albumin äänityksissä sekä levyttää mainion sovituksen svengaavan Lontoon ikonisen The Kinks -yhtyeen keulakuvan Ray Daviesin kanssa tämän kahdesta kappaleesta Days ja This Time Tomorrow. Nousukiidon taustalla oli yksinkertainen selitys: yhtyeen äänimaailma oli omintakeinen. Kuka olisi uskonut rokkaavansa 2000-luvulla banjon tahtiin?

Dust Bowl Dance on yhtyeen esikoisalbumin toiseksi viimeinen kappale. Se kertoo synkän tarinan Yhdysvaltojen historian pimeästä historiasta, jolloin luonnonvoimat ajoivat ihmiset kotiseuduiltaan, koska maaperä muuttui vuosikausiksi viljelykelvottomaksi. Laulun raastava teksti kumartaa John Steinbeckin romaanille Vihan hedelmät. Sävelmän alussa piano synnyttää herkän melodisen taustan, jolle Mumfordin sointuva ja käheä ääni laskee ensimmäiset painavat säkeet. Sointi laajenee hetkeksi: banjo liittyy mukaan ja pellit helisevät taustalla. Toisen säkeistön loputtua banjo tikkaa hieman nopeammin, mutta silti kevyesti, ja kuljettaa yhtyeen näennäisen kevyen soiton kertosäkeeseen.

Slidekitara ohjaa seuraavaan säkeistöön. Yhtye soittaa tasapainoisesti, mutta räjähdyksen uhka kasvaa tahti tahdilta. Laulajan ääni kohoaa ja uhkuu peiteltyä vihaa. Tummat pilvet kasaantuvat ja peittävät päivänvalon. Väistämätön seisoo edessä. Pian akustisvoittoinen bändi lyö seuraavan vaihteen silmään ja meno yltyy hurjemmaksi. Rumpujen iskut painottavat kertosäkeen sanoja. Soitto rauhoittuu aivan pieneksi hetkeksi, mutta pian hurjuus kasvaa uusiin mittoihin. Musiikki alleviivaa tarinaa, jota olemme pysähtyneet kuulemaan.

Hyvät kuulijat, toivottavasti edessämme ei odota samanlainen katastrofi kuin preerioiden viljelijöitä 1930- ja 1940-luvulla. Yllämme leijuu yhä Tom Joadin haamu, joka muistuttaa inhimillisen elämän sivupoluista, joille emme saisi eksyä tai ohjata kanssakulkijoitamme.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Huhtikuu 2011)