Kaupungin sielua etsimässä

Yksinkertainen ajatus syntyi Ronald Reaganin patsaan edessä Budapestissa. Voiko kaupungilla oli sielu? Onko olemassa jotakin sellaista, joka kuvaa yksinkertaisesti ja selkeästi kaupungin olemusta, kohdetta sinänsä? Patsas herätti erikoisia tunteita, sillä minulla on ristiriitainen suhde Reaganiin. Hänen vastapuolellaan seisoi vuorollaan joku monista Neuvostoliiton johtajista. Yhdessä he tunkivat tiedotusvälineiden välittämistä uutisista uniini, joissa käynnistivät aina ydinsodan. Nykyisin tiedän, että en ollut yksin unieni kanssa. Ystäväni näkivät samanlaisia painajasia, ja ainakin yhden kanssaihmisen näyt päätyivät laulun sanoihin.

Joka tapauksessa, siinä edessäni Reagan näytti kävelevän ja virnuilevan. Patsaan selän takana kohoaa Unkarin parlamenttitalo ja edessä Neuvostoliiton pystyttämä mahtipontinen muistomerkki, joka muistuttaa Puna-armeijan vapauttaneen Unkarin fasismin ikeestä. Reaganin hymy kertoo toisesta vuosikymmeniä myöhemmästä vapautuksesta, siirtymisestä yksinvaltaisesta kansandemokratiasta hapuilevaan demokratiaan. Sekään tie ei ole ollut helppo eikä yksiselitteinen ja on yhä kesken. Paria päivää myöhemmin eksyin mielenkiintoiseen pieneen puotiin. Keskustelin hetken kauppiaan kanssa ja kerroin käyneeni muutamaa kuukautta aiemmin Prahassa, joka muistutti olemukseltaan hyvin paljon Budapestia. Hän huokasi ja sanoi tahtovansa muuttaa välittömästi Prahaan.

Kummankin kaupungin halkaisee joki. Toinen puoli kaupungista on melko tasaista ja vastarannalla kohoaa korkeita kukkuloita ja mahtavia rakennuksia. Budapest katsoo ylpeänä vuosisatojen takaista historiaansa ja Prahan matkamuistokauppiaat hyödyntävät sekä kirjailija Franz Kafkan että vanhan juutalaisen Golem-tarinan perintöä. Historia ja myytit kulkevat rinnakkain ja luovat kaupungeille omanlaisensa menneisyyden ristivalon, joka paljastaa osan henkisestä tukirakenteesta. Kolmenkymmenen vuoden takainen historia oli minulle todellisuutta, jossa elin. Koulun historiankirjat kertoivat Unkarin ja Tšekkoslovakian kuuluvan Varsovan liittoon ja itäblokkiin. Kävelyt kummassakin kaupungissa osoittivat, että ne ovat osa Keski-Eurooppaa, enemmän länttä kuin itää. Neljän vuosikymmenen pakkoavioliitto ei muuttanut perusteita eikä murtanut kummankaan sielua, vaikka nyt ne ovat vaarassa liukua pimeälle puolelle.

Itä ja länsi kohtaavat erikoisella tavalla Berliinissä, joka on erikoinen eurooppalainen pääkaupunki: jyrätty, jaettu ja uudelleen yhdistetty. Historia on säilynyt muutamissa toisesta maailmansodasta säilyneissä muistomerkeissä ja uudelleen pystytetyissä rakennuksissa. Kaupunki herätti ristiriitaisia tunteita: kaikki vanha ei ollut todellista menneisyyttä ja osa uudesta oli jo kadonnut tai katoamassa entistä ehomman ja uudemman tieltä. Kaiken tämän matkailijan kokeman henkisen kaaoksen keskellä seisoi sympaattinen itäberliiniläinen hahmo, Ampelmann, joka kertoi liikennevaloissa milloin tie oli turvallista ylittää tai milloin oli syytä pysähtyä odottamaan omaa vuoroa. Se on astunut työpaikaltaan nimeään kantavien kauppojen hyllyille ja päätynyt muun muassa heijastimiin, paitoihin ja karamelleihin. Hyväntahtoinen symboli muistuttaa, että me kaikki olemme oikeutettuja historiaamme sekä valoisiin että pimeämpiin hetkiin. Kätkemällä tai vääristelemällä menneisyyttämme, kiellämme uusilta sukupolvilta saman oikeuden. Se särkee varmasti sielun.


Fintellektuaalinen manifesti XLIII

Editors: Violence (2018)

Kuinka monta kertaa birminghamilainen Editors onkaan saanut kuulla ja nähdä vertailuja Interpoliin? Puoli vuosikymmentä aiemmin perustettu amerikkalainen bändi raivasi tietä samankaltaisille indierokkareille, mutta yhtälailla samana vuonna aloittanut englantilainen Elbow hoiti oman leiviskänsä lajityypin sisällä yhtä kunniallisesti. Ja silti esikuvien kitaroilla ja syntetisaattoreilla luoma tumma ja synkkä äänimaailma ei ole uutta ja mullistava rockmusiikin historiassa. Jäljet johtavat sekä 1980-luvun uuden aallon että 1990-luvun romanttisen goottirockin perinteisiin.    

Editorsin alkutaipaleen kirkkaimmat hetket sijoittuvat kolmen ensimmäisen albumin ajalle. Erityisesti toisen, The End has a Start –levyn aloituskappale Smokers Outside the Hospital Doors kuuluu sekä yhtyeen että lajityypin kaikkien aikojen hienoimpiin sävelmiin. He eivät kenties ole tietoisesti jahdanneet samanlaista täysosumaa myöhemmällä urallaan, mutta vahingossakaan vastavaa ei ole syntynyt. 

Violence on yhtyeen kuudes studioalbumi ja kolmas ilman alkuperäisjäsen Chris Urbanowiczia. Kaksi edellistä levyä, The Weight of Your Love ja In Dreams saivat hieman nihkeän vastaanoton kriitikoilta, vaikka niiden materiaalissa ei sinänsä ole mitään synnynnäistä valuvikaa. Ainoastaan todelliset huippuhetket puuttuvat. Tällä kertaa alkuvaikutelma on samankaltainen, mutta kuuntelukertojen myötä kärkevin kritiikki vaikenee. Tom Smith ja kumppanit ovat jälleen ilmaisun ytimessä.

Levyn avaava Cold kuljettaa kuulijan yhtyeen uusimpaan maisemaan varsin pehmeästi. Hetkittäin kevyeen falsettiin kurkottava laulu painottaa olennaisia asioita. Seuraava kappale Hallelujah (So Low) repii itsensä irti edellisestä tunnelmasta. Dramaattiset instrumenttiosuudet pauhaavat ja osoittavat, että sävelkynä on yhä terävä ja näennäisen rauhallisuuden alla kytee tuli. Nimikappale Violence jatkaa samalla linjalla: kevyen alun jälkeen koittaa pienten räjähdysten sarja.

Levyn ehdoton helmi on Nothingness, joka itsessään on kuin eksistentialistisen filosofian opinkappale: me jonotamme olemattomuutta. Bassolinjat ja rummut kuljettavat kertosäettä eteenpäin ja saavat nyökkäilemään musiikin tahtiin hyväksyvästi. Mitä onkaan tyhjyyden takana? Mitä ihminen lopulta kaipaa eniten? Vastaus on itsestäänselvyys, jota on silti syytä painottaa.

Violence on osiensa summa. Albumi osoittaa, että Editors on oikealla ja tasapainoisella polulla. Draaman taju ei ole kadonnut mihinkään. Moni näistä kappaleista jää elämään, vaikka suuriksi hiteiksi ne eivät kenties nouse. Editors on seisonut pitkään omilla jaloillaan ja asettuu viimeistään nyt esikuvan asemaan.



Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuun levy 2018)

Mahdottoman mahdollista

Pidän keväisistä aamuhetkistä, jolloin aurinko lämmittää vienosti, vaikka viileä tuuli yhä hyväilee ihoa, linnut laulavat, vihreys lisääntyy päivä päivältä ja parvekelaseja voi jälleen pitää auki huoletta. En yleensä kuule tälle mielessäni pyörivälle miellyttävälle ajatukselle vastaväitteitä, mutta tänä aamuna tuumailuni keskeytyivät yhdellä sivalluksella.
Join aamukahvia, nojasin parvekkeen kaiteeseen ja katselin kuinka joki virtasi vuolaasti. Minulla ei ollut kiirettä mihinkään, ei edes töihin. Alapuoleltani kuului kiivasta keskustelua. Kurotin katsomaan. Huoltoyhtiön auto seisoi alaoven edessä jalkakäytävällä ja kaksi huoltomiestä kuunteli rapussani asuvan nuoren äidin hätää tihkuvia sanoja. Pinnistelin, jotta kuulusin tarkemmin, mistä oli kyse.
Tilannekuva tuli hetkessä valmiiksi. Naisen nuorin lapsi oli onnistunut lukitsemaan itsensä vessaan. Lukon kieli ei kääntynyt suuntaan eikä toiseen. Huoltomiehet pyörittelivät käsiään eikä ymmärystä juuri herunut. Vanhempi heistä lausahti: 
– Ei se ole mahdollista. Kukaan ei voi lukita itseään vessaan. Niin nuori lapsi... en usko...
Nuorempi mies säesti:
– Ovet eivät mene lukkoon itsestään. Olisiko pojalla voinut olla mukanaan työkaluja, joilla räpeltää.
Tilanne jäätyi hetkeksi, kunnes nainen purskautti viiltäviä sanoja. Aikoivatko miehet vain seisoa ja pohtia mahdotonta sillä välin, kun poika odotti itkuisena ja hädissään lukkojen takana.
Miehet katsoivat toisiaan. Vanhempi heistä teki lopulta päätöksen ja päätti seurata naista rappukäytävään ja asuntoon. Nuorempi nosti pakin maasta ja siirtyi taloyhtiön teknisiin tiloihin. 
Tilanne oli ohi. Join loput kahvistani kaikessa rauhassa, suljin parvelelasin ja lukitsin oven. Vein kupin astianpesukoneeseen, heitin takin käsivarrelle ja nappasin laukun. Katsoin vielä auringovalossa kylpevää asuntoani ja olohuoneen pöydällä kutsuvasti lojuvaa historiateosta. Astuin käytävään ja lukko napsahti terävästi. 
Hyräilin tuttua kesäbiisiä. Ehdin ottaa vain muutaman askeleen. Portaikossa kaikuivat rytmikkäät askeleet. Nuori äiti juoksi ohitseni. Kenkien kopse oli kiivas, ja pelkäsin hänen kaatuvan. Ulko-ovi kolahti ennen kuin olin edes puolimatkassa alakertaan.

Huoltoyhtiön auto seisoi yhä oven edessä ja nuori äiti katseli epätoivoisesti ympärilleen. Samassa nuorempi miehistä astui rakennuksen sivuovesta ja käveli autoa kohti. Jotakin oli unohtunut. Nainen havaitsi hänet ja sanoi iloisesti:  
– Sinun kaikkitietävä vanhempi kollega teki juuri mahdottomasta mahdollisen. Hän lukitsi itsensä vessaamme ja jätti tietenkin kaikki työkalunsa eteisen pöydälle. Tuletko päästämään hänet vapaaksi?


Loposen arkistosta: Luonnos vuodelta 2000