Mahdottoman mahdollista

Pidän keväisistä aamuhetkistä, jolloin aurinko lämmittää vienosti, vaikka viileä tuuli yhä hyväilee ihoa, linnut laulavat, vihreys lisääntyy päivä päivältä ja parvekelaseja voi jälleen pitää auki huoletta. En yleensä kuule tälle mielessäni pyörivälle miellyttävälle ajatukselle vastaväitteitä, mutta tänä aamuna tuumailuni keskeytyivät yhdellä sivalluksella.
Join aamukahvia, nojasin parvekkeen kaiteeseen ja katselin kuinka joki virtasi vuolaasti. Minulla ei ollut kiirettä mihinkään, ei edes töihin. Alapuoleltani kuului kiivasta keskustelua. Kurotin katsomaan. Huoltoyhtiön auto seisoi alaoven edessä jalkakäytävällä ja kaksi huoltomiestä kuunteli rapussani asuvan nuoren äidin hätää tihkuvia sanoja. Pinnistelin, jotta kuulusin tarkemmin, mistä oli kyse.
Tilannekuva tuli hetkessä valmiiksi. Naisen nuorin lapsi oli onnistunut lukitsemaan itsensä vessaan. Lukon kieli ei kääntynyt suuntaan eikä toiseen. Huoltomiehet pyörittelivät käsiään eikä ymmärystä juuri herunut. Vanhempi heistä lausahti: 
– Ei se ole mahdollista. Kukaan ei voi lukita itseään vessaan. Niin nuori lapsi... en usko...
Nuorempi mies säesti:
– Ovet eivät mene lukkoon itsestään. Olisiko pojalla voinut olla mukanaan työkaluja, joilla räpeltää.
Tilanne jäätyi hetkeksi, kunnes nainen purskautti viiltäviä sanoja. Aikoivatko miehet vain seisoa ja pohtia mahdotonta sillä välin, kun poika odotti itkuisena ja hädissään lukkojen takana.
Miehet katsoivat toisiaan. Vanhempi heistä teki lopulta päätöksen ja päätti seurata naista rappukäytävään ja asuntoon. Nuorempi nosti pakin maasta ja siirtyi taloyhtiön teknisiin tiloihin. 
Tilanne oli ohi. Join loput kahvistani kaikessa rauhassa, suljin parvelelasin ja lukitsin oven. Vein kupin astianpesukoneeseen, heitin takin käsivarrelle ja nappasin laukun. Katsoin vielä auringovalossa kylpevää asuntoani ja olohuoneen pöydällä kutsuvasti lojuvaa historiateosta. Astuin käytävään ja lukko napsahti terävästi. 
Hyräilin tuttua kesäbiisiä. Ehdin ottaa vain muutaman askeleen. Portaikossa kaikuivat rytmikkäät askeleet. Nuori äiti juoksi ohitseni. Kenkien kopse oli kiivas, ja pelkäsin hänen kaatuvan. Ulko-ovi kolahti ennen kuin olin edes puolimatkassa alakertaan.

Huoltoyhtiön auto seisoi yhä oven edessä ja nuori äiti katseli epätoivoisesti ympärilleen. Samassa nuorempi miehistä astui rakennuksen sivuovesta ja käveli autoa kohti. Jotakin oli unohtunut. Nainen havaitsi hänet ja sanoi iloisesti:  
– Sinun kaikkitietävä vanhempi kollega teki juuri mahdottomasta mahdollisen. Hän lukitsi itsensä vessaamme ja jätti tietenkin kaikki työkalunsa eteisen pöydälle. Tuletko päästämään hänet vapaaksi?


Loposen arkistosta: Luonnos vuodelta 2000