Robert Finley: Goin’ Platinum! (2017)

Tiedättehän vanhan sanonnan, että ikä on vain numeroita. Se ei aivan pidä paikkaansa, sillä aika tekee joka tapauksessa tehtävänsä, muuttaa arjen valintoja ja hankaloittaa asteittaan elämää, johon olet tottunut. Mutta toisaalta siinä on mukana myös ripaus totuutta. Robert Finley näyttää kuinka musiikki voi loiventaa tuskaa ja tehdä matkasta paljon miellyttävämmän. Jos haluat uskoa johonkin tärkeään, olkoon se hyvän esimerkin voima.

Robert Finley astui USA.n armeijan palvelukseen 17-vuotiaana  vuonna 1970. Hänet lähettiin Saksaan. Alkuperäisen tehtävän mukaan hänen piti olla helikopteriteknikko, mutta pian hän johti kitara kädessään yhtyettä ja kiersi viihdyttämässä amerikkalaisia sotilaita ympäri Eurooppaa. Palvelusajan päätyttyä musiikkiteollisuuden ovet eivät avautuneet kotimaassa, mutta jokapäiväinen leipä piti kantaa pöytään. Musiikki jäi taustalle ja puusepän taidot ratkaisivat ongelman. Muutamia vuosia sitten Finleylla todettiin pitkälle edennyt glaukooma. Näkökyky hävisi, hänestä tuli virallisesti sokea ja puusepän työt loppuivat. Apuun tuli hyväntekeväisyysjärjestö, joka mahdollisti ikääntyneille bluesmuusikoille mahdollisuuden muun muassa kiertueisiin. Pian ilmestyi erinomainen Age Don’t  Mean A Thing -albumi, ja musiikin jykevään historiateokseen kirjoitettiin samalla aivan uusi luku.

Black Keys -yhtyeen Dan Auerbach kiinnitti Finleyn omalle levymerkilleen. Aluksi syntyi musiikkia Murder Ballads -sarjakuvakirjan oheen, ja seuraavaksi omilla jaloillaan tukevasti seisova levy. Goin’ Platinum! on kokonaisuus, jonka kuka tahansa blues- tai soulmuusikko olisi todennäköisesti halunnut tehdä. Auerbachin kädenjälki näkyy kaikessa: viimevuotiselta soololevyltä tuttu äänimaisema on läsnä, ja hän on mukana tekijöiden joukossa albumin jokaisella kappaleella.

Levyn aloittava Get it while You Can on lähtölaukaus, joka onnistuu mainiosti avaamaan laulujen maailman. Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä. Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kappaleiden tunnelmat vievät mukanaan ja pian kuulija elää mukana kaikissa albumin nousuissa ja laskuissa. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Kesäkuun levy 2018)

Museon huojuvat kulissit

Alikartanon pihalla ei seisonut yhtään autoa lauantaiaamun varhaisena hetkenä muutamia vuosia sitten. Sisällä odotti kolme työntekijää. Ostaessamme lippuja kysyin voiko museo järjestää myös opastuksen. Yksi virkailijoista kertoi sen olevan mahdollista normaalisti, mutta neljänkymmenen minuutin kuluttua saapuisi ryhmä, joka oli varannut kierroksen ennalta. Tiedustelin mahdollisuutta vartin kevytversioon, jonka aikana opas voisi kertoa joitakin mielenkiintoisia tarinoita, jotka varmasti kiinnostaisivat seurueemme lapsia. Maksaisin opastuksesta tietysti mielelläni. Se ei onnistunut. 

Kiersimme omatoimisesti kartanon huoneissa ja saleissa. Aikuiset lukivat vuorotellen keskeisimpiä opastekstejä lapsille. Opastuksesta kieltäytynyt virkailija kiersi perässämme ja varoitteli koko ajan seurueen pienimpiä lähes kaikesta. Nuoret museovieraat oppivat kaksi tärkeää asiaa. Molemmat alkoivat sanalla ”ei”. Kun poistuimme kartanosta puolta tuntia myöhemmin pihan toiselle puolelle kahvilaan, oli hän ollut äänessä lähes puolet museossa käyttämästämme ajasta, oikonut sanojamme ja esittänyt joukon ehdottomia kieltoja.

Muutamaa viikkoa aiemmin vierailimme Tamminiemessä. Museon sulkemisaikaan oli vain jokunen hetki, mutta miellyttävä virkailija kysyi haluaisimmeko opastuksen. Hän tarjoutui pitämään lapsiystävällisen kierroksen, jota oli harjoitellut menestyksekkäästi oman jälkikasvunsa kanssa. Tartuimme tarjoukseen ja nautimme elävästä opastuksesta. Olen varma, että jossakin vaiheessa me kaikki näimme Urho Kekkosen kulkevan käytävillä aamutossuissaan ja kylpytakissaan.

Kansallismuseon yhden osaston ovat tällä hetkellä vallanneet Barbie-nuket. Näyttely on herättänyt sekä ihastusta että vastustusta. Osa kävijöistä palaa iloisia polkuja pitkin lapsuuteensa ja jakaa kokemuksensa lapsilleen, joille nuket ovat todennäköisesti osa sekä arkea että juhlaa. Paheksujat ovat puolestaan keskittyneet moittimaan yhden leluvalmistajan nostamista jalustalle, ja tämän saamaa ilmaista julkisuutta. Saleja kiertäessäni en voinut välttyä huomaamasta intoa, jolla uusi museokävijöiden sukupolvi puikkelehti vitriinien välissä. Äänet kohosivat korkeuksiin, mutta sen antoi helposti anteeksi. Ilo tarttui.

Museokortti on parhaita oivalluksia, joita viime vuosina Suomessa on luotu. Se antaa vierailijalle mahdollisuuden tutkia näyttelyä useampaan kertaan ja keskittyä jopa entistä enemmän yksittäisten asioiden pohtimiseen. Onneksi myös museoiden henkilökunta on pääsääntöiseti muuttanut otettaan näyttelyiden esillepanossa. Tunnetun ruokakauppaketjun mainoksessa esiintynyt ”Airo- ja äyskärimuseo” -mentaliteetti on toivottavasti katoamassa lopullisesti. Elämyksellisyys kantaa huomattavasti pidemmälle ja valaa uskoa elävän historian ymmärtämiselle.


Fintellektuaalinen manifesti XLIV

Enkeli ja muusa

Patkulin näköalatasanteelta Tallinnassa aukeaa hieno näkymä kaupungin länsilaidalle ja merelle. Kohtasin siellä Enkelin.
Olimme hetkeä aiemmin nauttineet lounaan Bosphorus-ravintolassa ja päiväkahvit ja palan kakkua Nunnekadun varrella sijaitsevassa kahvilassa. Päiväkävely ja erityisesti portaiden nouseminen näköalatasanteelle oli kuluttavaa, mutta tervetullut reippailu raskaiden ruokien jälkeen. Seurueemme hengähti ylös päästyään ja nautti kesäsistä maisemista. Kamerat lauloivat.
Ääni tuli kuin tyhjästä. Hän seisoi siinä rinnallamme, aloitti pyytämättä mielenkiintoisen kertomuksen erinomaisella suomen kielellä ja vei meidät pienelle kierrokselle lähikujille ja niiden unohdettuihin tarinoihin. Toinen uskalias seurueemme jäsen liittyi seuraani. Me saimme lyhyen opastuksen Viron historiaan: jollakin kujalla oli öisin pistetty ohikulkijoita miekoilla ja viety näiden rahapussit, ja leveämmillä kaduilla oli puolestaan vallasväki kulkenut näyttäytymässä kansalle upeissa asuissaan.
  Palasimme takaisin näköalatasanteelle ja oppaamme kertoi nimensä. Suomeksi se oli Enkeli. Hän pyysi pientä korvausta käyttämästään ajasta. Maksoimme sen mielellämme, enkä koskaan myöhemmin tarkistanut hänen tietojensa pitävyyttä. Hyvä tarina taitaa yhä voittaa kliinisen totuuden. Huuliaan lipova ja likaisiin kesävaatteisiin pukeutunut Enkeli katosi tasanteelta kujille, joilla juuri olimme kulkeneet ja kuulleet menneisyyden haamujen heikkoja kuiskauksia.

Kahta päivää myöhemmin tutustuimme Viron taidehistorian kansallisylpeyteen, Kumuun. Rakennus oli valmistunut paria vuotta aiemmin ja se kantoi sisällään vuosikymmenien tuottamia aarteita.
  Erityisesti 1920- ja 1930-luvun teosten edessä kolmannessa kerroksessa iski oivallus. Samat aatevirtaukset ja taidesuuntaukset olivat kulkeneet maasta toiseen: kansallinen taide on kansainvälistä. Ikkunat olivat olleet auki Eurooppaan samaan aikaan sekä Suomessa että Virossa. Peet Arenin Mare Leedi portree, Juhan Muksin Kompositsiooni, Aleksander Krimsin Kohvikus ja Johannes Greenbergin Istuv naine ja Naine maskidega kuljettivat suoraan kahviloihin ja salonkeihin, joissa suomalaiset Tulenkantajat – erityisesti Mika Waltari ja Olavi Paavolainen – olisivat voineet liikkua. Kokemus oli järisyttävä, mutta seuraavan kulman takana aivoni nyrjähtivät outoon asentoon.
  Keskellä salia seisoi nuori nainen, joka tutki teosten yksityiskohtia huolellisesti. Kun hän käänsi kasvonsa puoleeni, jäädyin niille sijoilleni. Hän oli astunut edellisen huoneen tauluista elämään. Kun hän kääntyi vanhemman seuralaisensa puoleen ja puhui levollisesti soljuvaa ranskaa, syntyi uusi yhteys toivon aikakauden taiteilijoihin ja virtauksiin.
      Seuraavissa kerroksissa pohdin näkemääni ja erittelin mielssäni oivallustani, jonka aikakaari ulottui jo kaemmas historiaan. Seurueemme hajosi ja palasi yhteen ala-aulassa. Kun poistuimme museosta, näin naisen istuvan ravintolassa ja nauttivan salaattia lounaaksi. Kerroin havaintoni seurueelleni. He katsoivat ikkunan takana istuvaa naista ja nyökyttelivät ymmärtävästi. Vanhin jäsenistä arveli, että saisin siitä vielä joskus aiheen kirjoituksiini.

       Vuotta myöhemmin kävin tarkastamassa, ettei yhdestäkään mieltäni kiehtoneesta teoksesta puuttunut keskeistä mallia tai taiteilijalta muusaansa. Enkelin kohtaamisesta on kulunut kymmenen vuotta, enkä ole enää kuullut hänen tunnistettavaa ääntään kujilla tai kapeilla kaduilla, vaikka kuinka olen yrittänyt. Muusa on pysynyt maalauksessaan.