Olimme hetkeä aiemmin nauttineet lounaan Bosphorus-ravintolassa ja päiväkahvit ja palan kakkua Nunnekadun varrella sijaitsevassa kahvilassa. Päiväkävely ja erityisesti portaiden nouseminen näköalatasanteelle oli kuluttavaa, mutta tervetullut reippailu raskaiden ruokien jälkeen. Seurueemme hengähti ylös päästyään ja nautti kesäsistä maisemista. Kamerat lauloivat.
Ääni tuli kuin tyhjästä. Hän seisoi siinä rinnallamme, aloitti pyytämättä mielenkiintoisen kertomuksen erinomaisella suomen kielellä ja vei meidät pienelle kierrokselle lähikujille ja niiden unohdettuihin tarinoihin. Toinen uskalias seurueemme jäsen liittyi seuraani. Me saimme lyhyen opastuksen Viron historiaan: jollakin kujalla oli öisin pistetty ohikulkijoita miekoilla ja viety näiden rahapussit, ja leveämmillä kaduilla oli puolestaan vallasväki kulkenut näyttäytymässä kansalle upeissa asuissaan.
Palasimme takaisin näköalatasanteelle ja oppaamme kertoi nimensä. Suomeksi se oli Enkeli. Hän pyysi pientä korvausta käyttämästään ajasta. Maksoimme sen mielellämme, enkä koskaan myöhemmin tarkistanut hänen tietojensa pitävyyttä. Hyvä tarina taitaa yhä voittaa kliinisen totuuden. Huuliaan lipova ja likaisiin kesävaatteisiin pukeutunut Enkeli katosi tasanteelta kujille, joilla juuri olimme kulkeneet ja kuulleet menneisyyden haamujen heikkoja kuiskauksia.
Kahta päivää myöhemmin tutustuimme Viron taidehistorian kansallisylpeyteen, Kumuun. Rakennus oli valmistunut paria vuotta aiemmin ja se kantoi sisällään vuosikymmenien tuottamia aarteita.
Erityisesti 1920- ja 1930-luvun teosten edessä kolmannessa kerroksessa iski oivallus. Samat aatevirtaukset ja taidesuuntaukset olivat kulkeneet maasta toiseen: kansallinen taide on kansainvälistä. Ikkunat olivat olleet auki Eurooppaan samaan aikaan sekä Suomessa että Virossa. Peet Arenin Mare Leedi portree, Juhan Muksin Kompositsiooni, Aleksander Krimsin Kohvikus ja Johannes Greenbergin Istuv naine ja Naine maskidega kuljettivat suoraan kahviloihin ja salonkeihin, joissa suomalaiset Tulenkantajat – erityisesti Mika Waltari ja Olavi Paavolainen – olisivat voineet liikkua. Kokemus oli järisyttävä, mutta seuraavan kulman takana aivoni nyrjähtivät outoon asentoon.
Keskellä salia seisoi nuori nainen, joka tutki teosten yksityiskohtia huolellisesti. Kun hän käänsi kasvonsa puoleeni, jäädyin niille sijoilleni. Hän oli astunut edellisen huoneen tauluista elämään. Kun hän kääntyi vanhemman seuralaisensa puoleen ja puhui levollisesti soljuvaa ranskaa, syntyi uusi yhteys toivon aikakauden taiteilijoihin ja virtauksiin.
Seuraavissa kerroksissa pohdin näkemääni ja erittelin mielssäni oivallustani, jonka aikakaari ulottui jo kaemmas historiaan. Seurueemme hajosi ja palasi yhteen ala-aulassa. Kun poistuimme museosta, näin naisen istuvan ravintolassa ja nauttivan salaattia lounaaksi. Kerroin havaintoni seurueelleni. He katsoivat ikkunan takana istuvaa naista ja nyökyttelivät ymmärtävästi. Vanhin jäsenistä arveli, että saisin siitä vielä joskus aiheen kirjoituksiini.
