Robert Finley astui USA.n armeijan palvelukseen 17-vuotiaana vuonna 1970. Hänet lähettiin Saksaan. Alkuperäisen tehtävän mukaan hänen piti olla helikopteriteknikko, mutta pian hän johti kitara kädessään yhtyettä ja kiersi viihdyttämässä amerikkalaisia sotilaita ympäri Eurooppaa. Palvelusajan päätyttyä musiikkiteollisuuden ovet eivät avautuneet kotimaassa, mutta jokapäiväinen leipä piti kantaa pöytään. Musiikki jäi taustalle ja puusepän taidot ratkaisivat ongelman. Muutamia vuosia sitten Finleylla todettiin pitkälle edennyt glaukooma. Näkökyky hävisi, hänestä tuli virallisesti sokea ja puusepän työt loppuivat. Apuun tuli hyväntekeväisyysjärjestö, joka mahdollisti ikääntyneille bluesmuusikoille mahdollisuuden muun muassa kiertueisiin. Pian ilmestyi erinomainen Age Don’t Mean A Thing -albumi, ja musiikin jykevään historiateokseen kirjoitettiin samalla aivan uusi luku.
Black Keys -yhtyeen Dan Auerbach kiinnitti Finleyn omalle levymerkilleen. Aluksi syntyi musiikkia Murder Ballads -sarjakuvakirjan oheen, ja seuraavaksi omilla jaloillaan tukevasti seisova levy. Goin’ Platinum! on kokonaisuus, jonka kuka tahansa blues- tai soulmuusikko olisi todennäköisesti halunnut tehdä. Auerbachin kädenjälki näkyy kaikessa: viimevuotiselta soololevyltä tuttu äänimaisema on läsnä, ja hän on mukana tekijöiden joukossa albumin jokaisella kappaleella.
Levyn aloittava Get it while You Can on lähtölaukaus, joka onnistuu mainiosti avaamaan laulujen maailman. Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä. Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kappaleiden tunnelmat vievät mukanaan ja pian kuulija elää mukana kaikissa albumin nousuissa ja laskuissa. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Kesäkuun levy 2018)
