lauantai 21. heinäkuuta 2018

Museon huojuvat kulissit

Alikartanon pihalla ei seisonut yhtään autoa lauantaiaamun varhaisena hetkenä muutamia vuosia sitten. Sisällä odotti kolme työntekijää. Ostaessamme lippuja kysyin voiko museo järjestää myös opastuksen. Yksi virkailijoista kertoi sen olevan mahdollista normaalisti, mutta neljänkymmenen minuutin kuluttua saapuisi ryhmä, joka oli varannut kierroksen ennalta. Tiedustelin mahdollisuutta vartin kevytversioon, jonka aikana opas voisi kertoa joitakin mielenkiintoisia tarinoita, jotka varmasti kiinnostaisivat seurueemme lapsia. Maksaisin opastuksesta tietysti mielelläni. Se ei onnistunut. 

Kiersimme omatoimisesti kartanon huoneissa ja saleissa. Aikuiset lukivat vuorotellen keskeisimpiä opastekstejä lapsille. Opastuksesta kieltäytynyt virkailija kiersi perässämme ja varoitteli koko ajan seurueen pienimpiä lähes kaikesta. Nuoret museovieraat oppivat kaksi tärkeää asiaa. Molemmat alkoivat sanalla ”ei”. Kun poistuimme kartanosta puolta tuntia myöhemmin pihan toiselle puolelle kahvilaan, oli hän ollut äänessä lähes puolet museossa käyttämästämme ajasta, oikonut sanojamme ja esittänyt joukon ehdottomia kieltoja.

Muutamaa viikkoa aiemmin vierailimme Tamminiemessä. Museon sulkemisaikaan oli vain jokunen hetki, mutta miellyttävä virkailija kysyi haluaisimmeko opastuksen. Hän tarjoutui pitämään lapsiystävällisen kierroksen, jota oli harjoitellut menestyksekkäästi oman jälkikasvunsa kanssa. Tartuimme tarjoukseen ja nautimme elävästä opastuksesta. Olen varma, että jossakin vaiheessa me kaikki näimme Urho Kekkosen kulkevan käytävillä aamutossuissaan ja kylpytakissaan.

Kansallismuseon yhden osaston ovat tällä hetkellä vallanneet Barbie-nuket. Näyttely on herättänyt sekä ihastusta että vastustusta. Osa kävijöistä palaa iloisia polkuja pitkin lapsuuteensa ja jakaa kokemuksensa lapsilleen, joille nuket ovat todennäköisesti osa sekä arkea että juhlaa. Paheksujat ovat puolestaan keskittyneet moittimaan yhden leluvalmistajan nostamista jalustalle, ja tämän saamaa ilmaista julkisuutta. Saleja kiertäessäni en voinut välttyä huomaamasta intoa, jolla uusi museokävijöiden sukupolvi puikkelehti vitriinien välissä. Äänet kohosivat korkeuksiin, mutta sen antoi helposti anteeksi. Ilo tarttui.

Museokortti on parhaita oivalluksia, joita viime vuosina Suomessa on luotu. Se antaa vierailijalle mahdollisuuden tutkia näyttelyä useampaan kertaan ja keskittyä jopa entistä enemmän yksittäisten asioiden pohtimiseen. Onneksi myös museoiden henkilökunta on pääsääntöiseti muuttanut otettaan näyttelyiden esillepanossa. Tunnetun ruokakauppaketjun mainoksessa esiintynyt ”Airo- ja äyskärimuseo” -mentaliteetti on toivottavasti katoamassa lopullisesti. Elämyksellisyys kantaa huomattavasti pidemmälle ja valaa uskoa elävän historian ymmärtämiselle.


Fintellektuaalinen manifesti XLIV