Me terroiristit

Equisheimin kaupunki Alsacessa on kaunis. Keskiaikainen muuri kätkee sisäänsä kivettyjä katuja, jotka kutsuvat kulkemaan menneiden ihmisten jalanjäljissä, ja värikkäitä taloja, joilla jokaisella on lukuisia tarinoita kerrottavanaan. Seurueemme liikkuu reippaasti ja tarkkailee ympäristöä. Myöhemmin valokuva paljastaa, että valppaat kulkijat säilyttivät viiden metrin etäisyyden toisiinsa. Edellisen päivän sotamuseovierailu Luxemburgin Dikrechissä (saksaksi Diekirch) oli jättänyt vahvan jäljen kollektiiviseen muistiin. Kuva on kuin kohtaus museon dioramasta.

Ylämäen jälkeen löydämme hakemamme aukon muurista ja olemme pian perillä kohteessamme. Zinckin viinitalo toivottaa seurueen tervetulleeksi. Viehättävä opas johdattaa meidät kierrokselle. Näemme viinisammiot, pullotuslinjan ja pakkaamon. Täältä on joskus lähtenyt liikkeelle valkoviinipullo, joka odottaa kotimaassa Alkon myymälän hyllyssä. Kierroksen kesto on sopiva, saamme riittävästi informaatiota ja annos sulaa mielessä kevyesti. Sen jälkeen koittaa hetki, jota olemme odottaneet. Opas nostaa eteemme kaksi pientä sankoa ja neljä viinilasia. Yksi seurueemme jäsenistä kohottaa hieman kulmiaan, ja kolmen muun silmät kirkastuvat.

Viinit seuraavat toisiaan. Rypäleiden nimet ovat tuttuja: Pinot Blanc, Riesling, Pinot Gris ja Gewürtztraminer. Oppaamme kertoo kunkin ominaisuuksista ja talon viljelyksistä. Pyörittelemme viinejä laseissa, tutkimme kyyneleitä, haemme tuttuja tuoksuja ja analysoimme makuja. Maistelemme innolla ja syljemme suussa pyörineen mitallisen sankoon. Kirjoitan lyhyitä luonnehdintoja muistikirjan taskusta löytyneelle paperille. Paul ja Philippe Zinck käyvät esittäytymässä ja vaihtavat muutaman sanan kanssamme. Kehumme heidän tuotteittaan ja asiantuntevaa opasta. He hymyilevät ja ovat luontaisesti kohteliaita. Tunnemme itsemme erittäin onnekkaiksi.

Löydämme viineistä eroja ja jokaiselle muodostuu vähitellen käsitys omasta lempirypäleestä. Kaikki ovat oikeassa. Kiinnitämme huomiomme muutamassa etiketissä esiintyvään kuvaan: viinilasista kasvaa juuret maahan. Näiden viinien ero perustuotteisiin on ilmeinen, ja etiketissä esiintyvä sana terroir korostaa laatua entisestään. Oppaamme selittää sekä käsitteen että viljelmän maaperän ja mikroilmaston merkitystä. Maistelemme sanaa suussamme. Crand Cru -viinessä aromit tulevat vielä voimakkaammin iholle, ja kunkin viinitarhan nimi etiketissä tekee tarinasta entistä kiehtovamman.

Eteenpäin, kohti Zinckin viinitaloa!

Maistelukierroksen puolivälissä yksi seurueemme jäsenistä lausuu: ”Pittääkö näitä vielä montaa maistella?” Naurahdamme ja kerromme saavuttaneemme vasta puolimatkan krouvin. Hän korjaa välittömästi sanomisiaan: ”Tarkoitan, että milloin voi lopettaa syljeskelyn ja saa aloittaa juomisen.”

Olemme hetken hiljaa. Kilautamme lopulta lasimme yhteen ja hymyilemme. Meistä on juuri tullut terroiristeja. Auringonvalo lankeaa lasioven läpi huoneeseen.

Elämästä, onnesta ja muutamasta hymystä

Perjantaina lokakuun kolmannentoista päivän iltana istuin keittiön pöydän ääressä. Avasin maukkaan oluen, aistin kiirettömästi aromeja ja pohdin illan ruokalistaa. Muistelin samalla päivän tapahtumia: inspiroivaa sähköpostikeskustelua vanhan ystävän kanssa aamupäivällä, kaiken matalapaineen ympäriltään räjäyttänyttä puhelua toiselta vanhalta ystävältä iltapäivällä ja ilahduttavaa pyyntöä ennalta tuntemattomalta blogistilta, joka lähestyi alkuillasta viestillä ja kysyi olisiko minun mahdollista kirjoittaa tarina hänen blogiinsa. Muutaman siemauksen jälkeen olo oli kummallinen, onnellinen. 

Suomalainen vanha iskelmä käskee kätkemään onnen. Olen aina ihmetellyt, miksi niin pitäisi tehdä. Onko lyhyessä onnen hetkessä jotakin moraalitonta tai hävettävää? Jos minulla on hyvä mieli, hymyilen kulkiessani. Saatan jopa hyräillä tai vihellellä. En välitä yhtään, vaikka kanssakulkijat pitäisivät minua idioottina, pudistelisivat päätään tai katsoisivat pitkään. Hymyillessä askeleetkin tuntuvat kevyemmiltä. Usein hyvä mieli tarttuu ihmisestä seuraavaan. Se on kuin virus, jota on mukava kantaa ja levittää huolettomasti.

Ihmisen elämä on kuin runo, kirjoittaa kiinalais-yhdysvaltalainen filosofi Lin Jutang: Tämä elämän rytmin kauneus olisi jokaisen tajuttava ja nautittava siitä kuin suuresta sinfoniasta, jonka johtoteema kulkee ristiriitojen kautta harmooniseen finaaliin. Toiset meistä saavat elinvoimansa ristiriidoista – kenties jopa toisen kärsimyksestä – ja unohtavat samalla oman johtoteemansa sävelkulut. Tietenkin sekä nousut että laskut kuuluvat elämään. Surulle on varattava oma aikansa, mutta iloa ja onnea ei silti tarvitse kätkeä: on muistetava elää.

Mistä onni syntyy? Unohtakaamme hetkeksi tosielämän roopeankat ja kroisospennoset, jotka eivät ehdi tai osaa nauttia elämästään, koska joutuvat huolehtimaan koko ajan valtavasta omaisuudestaan ja näkevät pimeitä uhkia ja verenhimoisia vihollisia kaikkialla. Keskittykäämme sen sijaan hetkeksi itsemme ja läheisiimme. Mikä saa minut hyvälle mielelle? Vuoden sisällä olen löytänyt kaksi levyä, joita olin etsinyt vuosikausia. Se hetki, kun pidät jotakin itsellesi arvokasta käsissäsi on kallisarvoinen eikä sitä voita mikään muu kuin levyn asettaminen soittimeen ja ensikuuntelu. Kaikkein arvokkainta ovat kuitenkin elämän pienen ihmeen, vastasyntyneen lapsen silmät, jotka tutkivat maailmaa, johon hän on juuri syntynyt. Sen hetken muistan kaikkina elämäni päivinä.

Onni syntyy pienistä asioista. Kolme päivää onnellisen perjantai-illan jälkeen lähdin aamulenkille koiramme seuraksi. Ensimmäistä kertaa viikkoihin käveleminen ei koskenut: haava oli umpeutunut ja tikit sulaneet. Harmaassa päivässä loistivat syksyn värit. Vaikka koko maailma olisi sillä hetkellä romahtanut, jaoin Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä -romaanin päähenkilön ajatukset: Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan, ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.

Kuljin eteenpäin, katselin iloista koiraa ja hymyilin. Toistin mielessäni Bruce Springsteenin säettä: That it ain’t no sin to be glad you’re alive. 


Fintellektuaalinen manifesti XXXV

Unissakävijät II – Da Vincin ja Danten jäljet

Milanossa Teatro alla Scalan edessä levittäytyvällä aukiolla seisoo Leonardo da Vincin jykevä patsas. Kun sitä katsoo alaviistosta, jäävät takana olevat rakennukset suurmiehen jalkoihin ja ainoastaan taivas voi rajoittaa ajatusten liikkeitä. Leonardo valvoo kulkijoita vakaasti ja levollisesti. 

Maanantai, aikainen lento ja lämmin iltapäivä luovat yhdistelmän, jossa keho myöntyy helposti rentouden kutsuun. Leonardo vetäytyy taaemmas ja lempeä tuuli kietoutuu käsivarsiin. Jännitys laukeaa. Ilma kirjoittaa virkkeen: ”Jos minulla olisi runoilijan sielu, antaisin pois prosaistin käteni”. Se jää kiertämään mieleeni ja etsii tiensä yhä syvemmälle tietoisuuden tuolle puolen. Se laskee lopulta ankkurin ja keinuu pehmeästi ajatusten kevyillä aalloilla. Leonardo kuiskaa merkityksellisen sanan: ”Dante”.

Käsi koskettaa kevyesti olkapäätäni: on aika astella kadun yli ja katsastaa kuuluisan oopperatalon kauneus. Kaupassa soivat aariat ja legendat tuijoittavat hyllyiltä. Maailma on vieras, mutta kutsuva. Suuruus hehkuu kaikkialla.  

Keskiviikkona kaikki se on jo mennyttä, mutta palaa kuitenkin hetkeksi takaisin Sforzien linnan edessä. Kulman takaa avautuu eteemme Via Dante, katu, joka on saanut nimensä runoilijalta ja täyttynyt erinomaisuutta tavoittelevilla yrityksillä.  

Mustassa muistikirjassani on jäljellä vain muutamia kirjoittamattomia sivuja. Ne riittävät kenties matkan loppuun ja ehkä seuraavaan. Tarvitsen uuden. Lauseet elävät ilmassa. Vastaus katsoo muutaman kymmenen metrin päässä ikkunasta: Moleskine. Myymälä on pieni ja kapea. Tutut muistikirjat, päivyrit ja vihkot täyttävät seiniä. Tämä on minun kauppani. Hiljennyn. Hartaus voi alkaa.

Päätin muutamia vuosia aiemmin, etten pidä muita muistikirjoja kuin Moleskinen. Olen yhä varmempi päätöksestäni. Katselen ja ihailen, mutta yllätyn suuresti kun huomaan, että hyllyillä odottaa muutakin: kyniä, laukkuja, koteloita ja reppuja. Ostoskassiin sujahtaa pian pieni olkareppu ja uusi värikäs muistikirja. Olen jälleen pikkupoika, joka on saanut haluamansa, ja kannan ostoksiani Milanon kadulla ylpeänä. Mustassa kangaskassissa komeilee tuotemerkin nimi ja toisella puolen M-kirjain ja kahdeksan neliötä, yhteensä yhtä monta kuviota kuin on kirjaimia Moleskinessa.

Kävelemme kaupungin halki Pinoteca Ambrosianaan, palatsiin, jonka täyttävät kirjat, taideteokset ja tutkijat. Teokset häikäisevät himmenetyissä saleissa ja hämärä kirjastohuone henkii menneden aikojen ja kuolleiden ihmisten ajatuksia. Auringon valaisemalla terassilla minut vastaanottavat Leonardo da Vincin ja Danten rintakuvat. Ne vartioivat ovea. Suljen silmäni ja he kuiskaavat ”Älä luovu kädestäsi tai anna kenekään rajoittaa ajatuksiasi.”

Seuraavana päivänä asetan lontoolaisesta museokaupasta ostamani viininpunaisen lompakon olkarepun sisätaskuun. Olen etsivä matkalla kohti uusia kokemuksia, mutta en konsultoi. Havaintoni kulkevat repussa.

Tom Petty and the Heartbreakers: Southern Accents (1985)

Pianon sävelet kilahtavat kirkkaina, jonka jälkeen soittaja rakentaa tunnelmaa näennäisen hitaasti ja laiskasti. Rumpali lyö tasaisesti virvelirummun laitaan eikä kuulijan tarvitse odottaa pitkää introa ennen kuin Tom Petty laulaa ensimmäiset sanat. Aloittava säkeistö tuo esille olennaisimman. Kertoja on kotoisin USA:n eteläisistä osavaltioista. Hän ei kiemurtele tosiasioiden edessä: nuoremmat sukupolvet kokevat hänen aksenttinsa maalaisena, ja pohjoisen jenkeille se on synonyymi tyhmyydelle. Seuraavissa säkeistöissä kertoja purkaa lisää painoa sielultaan. Osansa saavat tapa tehdä töitä ja rukoilla, ja myös ne molemmat kietoutuvat vahvasti puhetavan ympärille. Sitä ei pääse pakoon eikä voi kiertää, ja vain aivan pieneksi hetkeksi kuljettaa uni toisaalle. Silloin kaikki on hyvin, koska rakkain seisoo yhä vierellä.

Tom Petty and the Heartbreakers rakentui Mudcrutch-yhtyeen perustalle Gainsvillessa, Floridassa vuonna 1976. The Heartbrakersin musiikillista tyyliä on luonnehdittu southern rockin ja country rockin risteytykseksi, mutta laulujen teemat ja käsittelytapa oikeuttavat myös heartland rock –määritelmän. Monet kappaleista täyttävät täydellisesti jälkimmäisen keskeiset kriteerit: musiikki on suoraviivaista, sanoitukset kertovat tavallisista työläisistä ja käsitellyillä teemoilla on yhteiskunnallinen sanoma. 

Southern Accents on hieno albumi, jonka synnytystuskat olivat melkoiset. Työskentelyn kiivaimmassa vaiheessa iski Petty turhautuneena nyrkkinsä studion seinään. Lopulta moni prosessin aikana irrallaan roikkunut osa löysi paikkansa. Levyn tuottamiseen osallistui melkoinen joukko tunnettuja nimiä: David A. Stewart, Jimmy Iovine ja Robbie Robertson. Jokaisen kädenjälki kuuluu albumilla, mutta äänityksissä syntynyt materiaali ei päätynyt kokonaisuudessaan lopputuotokseen. Osa jäi odottamaan vuoroaan. Huippunimistä huolimatta nimikkokappale Southern Accents kulki Tom Pettyn ja kitaristi Mike Campbellin vankassa ohjauksessa. Hienot ja osuvat jousisovitukset kruunaavat kappaleen kaikesta turhasta riisutun äänimaiseman. Niiden takana seisoo todellinen ammattilainen ja legenda: Jack Nitzsche.

Hyvät kuulijat, Thomas Earl (Tom) Petty on poissa, mutta musiikki elää. Southern Accents kertoo yhä muutamalla hienolla säkeistöllä, mistä hän oli lähtöisin. Juuriaan ja murrettaan ei kenenkään meistä tarvitse hävetä, emmekä voi arvioida toisiamme pelkästään niiden perusteella. Tom Petty kertoi meille syvästi tuntevista ja itsessään arvokkaista ihmisistä. Se on hienon lauluntekijän mitta.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2017)

Kääntymässä Kafkalla

Žižkovin televisiotornista avautuu huikea näkymä kaupungin yli. Katse hakee tuttuja paikkoja, joita on tosin vähän. Erotan Petrinin kukkulan näkötornin, josta silmät siirtyvät oikealle, ensin Strahovan luostariin ja Pyhän Vituksen katedraaliin linnavuorelle, ja seuraavaksi sen juurelle, jossa ovat Franz Kafkan museo ja Shakespeare & Synove -kirjakauppa.

Nautimme paria päivää aiemmin lounaan luostarin panimoravintolassa, tutustuimme katedraaliin ja pistäydyimme kirjakaupan ovella sekä museokaupassa. Seuraa varsinaiseen museoon en saanut. Huokaan syvään. Onneksi lasillinen kuohuviiniä lohduttaa ja silmä lepää kaupunkia ihaillessa. Lähes sadan metrin korkeudesta kaikki näyttää erilaiselta ja mittasuhteet muuttuvat sekä luonnossa että kartalla. 

Otan muutaman askeleen ja katson toiseen suuntaan. Alapuolella lepää runsaasti viheralueita. Vedän kartan olkalaukusta. Alueet saavat nimen ja funktion: puisto ja suuri hautausmaa. Pysähdyn. Istuudun sohvalla ja asetan kuohuviinilasin pöydälle. Sormeni osoittaa pientä pistettä hautausmaan juutalaisessa osassa: Franz Kafkan hauta. Se on oikeastaan vain muutaman kulman takana. Sinänsä mielenkiintoista ja hieman kafkamaista, että karttaan paikka on merkitty kristillisellä hautasymbolilla.

Kysyn seurueen mielipidettä: ”Kiinnostaisiko vielä pieni iltapäiväkävely?” Siinä vaiheessa olimme jo vierailleet kaikissa päivälle suunnitelluissa kohteissa. Parinkymmenen minuutin kuluttua olemme kaduilla ja muutamaa myöhemmin hautausmaan portilla. Emme tunnista tšekinkielisiä viikonpäiviä, ja emme myöskään ymmärrä, mihin aikaan hautausmaa sulkeutuu. Kyltti kertoo kaksi aikaa: 17.00 ja 19.00. Ensin mainittuun on vain parikymmentä minuuttia. Katsomme toisiamme ja lisäämme vauhtia.

Hautausmaa on suuri, ja puolessa välissä sen halkaisee autotie. Ensimmäisen puolen keskellä osa seurueesta katoaa näkymän peittävän muistomerkin ja puiden taakse. Huudot hukkuvat hiljaisuuteen. Suunta katoaa hetkeksi, sillä juuri siinä kohdassa on turistikartalla paljon tekstiä. Sihrustan silmiäni ja näen, että erittäin haalealla värillä tekstin alle on painettu ympyrä: muistomerkki. Kierrämme toiselle puolelle ja näemme seurueemme etummaisen osan kulkevan sata metriä edellämme. Jatkamme samaan suuntaan. 

Saavutamme hautausmaan jakavan leveän tien. Etujoukko kipittää kaukana edellä syvällä hautausmaan toisessa osassa. Muurin vieressä on portinvartijan koppi, ja sen sisällä virkapukuinen mies. Näytän karttaa ja kysyn Kafkan hautaa. Mies viittoilee seuraamaan perässään takaisin kadulle. Hän osoittaa ensin vasemmalle ja jälleen vasemmalle. Ymmärrän ohjeet, palaan portinvartijan kanssa takaisin hautausmaalle ja viittoilen etuosastoa palaamaan ruotuun. Samalla huomaan, että muurin sisäpuolella kulkee pitkittäin toinen muuri: juutalaisten alue on erotettu omaksi alueekseen. Kartassa sitä ei näy.

Kysyn portinvartijalta aukioloajoista. Hän ymmärtää kysymyksen ja vastaa näyttämällä taulua: kello 19.00. Huokaan. Meillä on runsaasti aikaa. Lähdemme liikkeelle, kävelemme hitaasti ja seuraamme miehen ohjeita. Etuosasto saavuttaa meidät hieman ennen käännöstä. Jaamme uudet tietomme. Kulman takana odottaa yllätys. Portit ovat kiinni. Kello on 16.50.

Tarkistan vielä kaksi seuraava porttia. Ne ovat myös lukossa. Palaan seurueen luo. Huomamme englanninkielisen kyltin, jonka mukaan juutalainen hautausmaa suljetaan kello 17.00, mutta portit jo puolta tuntia aiemmin. Kiroilemme. Kaikilla on lämmin ja suunnaton jano. Katson kaihoisasti kaltereiden välistä ja otan kuvan opastaulusta: Dr Franz Kafka 250 metriä. Niin lähellä, mutta kello oli jälleen armoton, ajattelen.

Pohdin myöhemmin illalla absinttibaarissa, miksi juuri minä jouduin hikoilemaan. Olinhan ainoa seurueestani, joka halusi nähdä kirjailijalle omistetun museon. Juoma ei antanut kysymykseeni järjellistä vastausta. Kafkamaiset käänteet osuvat aina ensin viattomiin.

Tiedosta ja tuskasta

Kentän laidalla vanhemmat kannustavat lapsiaan. Pallo liikkuu ja poukkoilee välillä täysin oman tahtonsa mukaan. Se ei haittaa, sillä tärkeintä hyvä tunnelma. Hyökkääjä saa pallon ja vetää maalia kohti. Vanhemmat kehuvat: ”Hyvä laukaus. Harmi, ettei se mennyt maaliin”. Hetken kuluttua toinen hyökkääjä saa pallon, harhauttaa puolustajat ja pelaa itsensä vetopaikkaan. Laukaus lähtee. Maalivahti ei saa näppejään väliin, ja pallo kiertää kohti maalia. Se osuu tolppaan ja kimpoaa päätyrajasta yli. Loppuvihellyksen jälkeen pelaajan isä sanoo vetoa huonoksi. Pelaaja suutahtaa. Isä jatkaa ja pyytää tätä harjoittelemaan lisää kotipihalla. Hän tietää, että pelaaja osaa tehdä maaleja ja on lahjakas urheilija. Tämä tarvitsee vain lisää rutiinia ja onnistuneita suorituksia.

Stephen Kingin raadollinen, mutta erittäin hyödyllinen teos Kirjoittamisesta kuljettaa lukijansa asioiden ytimeen. Maailma on jo nähnyt William Shakespearen ‒ tai ainakin hänen teoksensa ‒ ja William Faulknerin. Neroja, jotka eivät edes itse ymmärrä omaa lahjakuuttaan tai osaa selittää erityispiirteitään on harvassa. Huonoja kirjoittajia on sen sijaan ainakin riittävästi. King ei kuitenkaa paiskaa ovea tietä etsivän kasvoille. Hänen sanomansa on lohdullinen: hyväksi kirjoittajaksi voi kasvaa, jos tekee oikeita asioita: lukee ja kirjoittaa paljon. Tämän lisäksi unelmoija tarvitsee työkalupakin, jonka päällimmäiset kerrokset ovat laaja sanavarasto ja kielioppi. Ensin mainittu on kirjoittamisen leipä, ja jälkimmäisen voi oppia sekä puhutusta että kirjoitetusta kielestä. Osaamista voi aina täydentää hyvillä opaskirjoilla. Perusasioiden jälkeen kirjoittajan täytyy omaksua ja löytää tyylinsä sekä harjoittaa ja kokeilla kielensä taipuvuutta. Aivan kuin King yrittäisi kertoa, että luovuus vaatii jatkuvasti polttoainetta: istumalihaksia ja raakaa työtä. Tulokset eivät synny tyhjästä.

Löysin Facebookista päivityksen, jossa ylpeä isä kertoi yhdeksänvuotiaan tyttärensä ehdottaneen, että maahanmuuttajat tulisi sulkea vuodeksi laitokseen. Sinä aikana heitä seurattaisiin tarkoin, ja lopulta vain kiltit päästettäisiin kulkemaan muiden ihmisten joukkoon. Lapset luovat herkästi idealistisia oivalluksia ja yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin, sillä he eivät ole vielä perehtyneet keskeisimpiin biologian, filosofian, historian, maailmanuskontojen, maantieteen ja yhteiskuntatieteiden oppisisältöihin tai tunne lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Idean esittäjää mielenkiintoisemman näkökulman avasivat kuitenkin päivitystä kommentoineet aikuiset, jotka eivät nousseet ikänsä edellyttämälle tasolle ja olivat unohtaneet lähes kaiken oppimansa.

Parjatut kaiken maailman dosentit kirjoittavat oppikirjoja, tutkivat ja yrittävät selittää parhaan kykynsä mukaan meille maailmamme erilaisia ilmiöitä. Toisinaan joudumme hyväksymään vastaukseksi todennäköisyyden, koska parempaa tai lopullista totuutta ei ole mahdollista saavuttaa. Se ei silti vähennä tiedon ja tieteen arvoa. Tiede korjaa itse itseään ja oikoo aiempia virheitään. Aivan samalla tavalla kuin urheilullisesti monilahjakas tyttö paransi suoritustaan isänsä antamien yksinkertaisten ohjeiden mukaan, ja laukoi seuraavassa ottelussa pari maalia.

Tieto saattaa lisätä tuskaa ja tehdä olosta epävarman. Pelkkään sopivaan mielipiteeseen yhtyminen tai epäonnistuneen suorituksen ylenmääräinen kehuminen saattaa lämmittää hetken ja tuudittaa tuntemaan itsensä hyväksi, mutta ei tee seuraavasta suorituksesta edellistä parempaa. Tietoa vieroksuvassa maailmassa kaikki perustuu sattumaan. Tästä syystä oma työkalupakki on syytä pitää ajan tasalla ja huoltaa säännöllisesti.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIV

Cock Robin: The Promise You Made (1985)

Vuosi 1984 jätti popmusiikin historiaan merkittävän perinnön. Jokainen vakavasti popmusiikkia harrastava pystyy luettelemaan lähdeteoksistaan lunttaamatta kymmenkunta huippualbumia. Samana vuonna syntyi kappale, joka joutui odottamaan oikeaa julkaisuhetkeä. Kautta popmusiikin historian on suurten nimien varjossa elänyt joukko lahjakkaita lauluntekijöitä, jotka etsivät tietään kuuluisuuden valokeilaan.

1600-luvulta peräisin oleva kansantarina antoi nimen yhdysvaltalaiselle yhtyeelle, jonka debyyttialbumin julkaisi CBS. Yhtiö oli tottunut menestyksen julmaan nektariin, ja sen kuuluisat airuet Michael Jackson ja Bruce Springsteen nostivat muutaman vuoden sisällä listoille kappaleen toisensa jälkeen. Cock Robinin esikoisalbumi päätyi kauppoihin vuonna 1985, mutta vasta seuraavan vuoden helmikuussa levyn helmi, The Promise You Made, julkaistiin singlenä. Se nousi listoille, mutta kaukana kotimaastaan. Aivan kuin tämä olisi ylenkatsonut yhtyettä, jolle Länsi-Eurooppa sittemmin tarjosi henkisen turvapaikan.

Yhtyeen nimeä kantava albumi tarjoaa monta hienoa hetkeä. Sen äänimaailma peilaa parhaimmillaan ja pahimmillaan omaa aikaansa. Toisinaan rumpujen rytmi vaikuttaa hengästyttävältä, mutta samalla muut instrumentit hoitavat leiviskänsä maltillisemmin, jopa viileästi. Se luo erikoisen jännitteen kappaleiden sisälle. Cock Robinin musiikilliset vaikutteet kuuluvat selkeästi, sillä ne ovat kulkeutuneet Kaliforniaan Britannian uuden aallon ja uusromantiikan hittien vanavedessä.

The Promise You Made on täydellinen levytys. Sen käynnistää pehmeä ja viettelevä kosketinsoitinmatto. Pian siihen liittyvät sähköisesti loihditut lyömäsoitinäänet ja pehmeitä sointuja väreilevä kitara, jotka piakkoin tikittävät kuin hengästyneet kellot. Koossa ovat kaikki dramaattisen kappaleeseen vaadittavat ainekset, mutta kokonaisuus tukee ensisijaisesti sanoja. Peter Kingsberyn ja Anna LaCazion äänet vuorottelevat ja vaativat toisiltaan paljon. Silti mikään tai kukaan ei riehaannu, sillä hädän hetkellä toista on tuettava ja tarjottava käsivarsi tai olkapää, johon on turvallista nojata. Lupaus on lupaus, ja siihen on voitava luottaa. Tarkalla kädellä maalatut äänet täydentävät yhtyeen luomia säveliä. Sanojen suvantokohdissa kitara soi kuin Big Countrylta kaapattu popahtavampi velipuoli. Yhtye kuulostaa kaiken aikaa enemmän eurooppalaiselta kuin amerikkalaiselta.

Hyvät kuulijat, avatkaa hetkeksi sielunne kauneudelle ja antakaa näiden sävelten täyttää se pieni lokero, jossa läheistemme kunnioitus ja antamamme lupaukset asuvat.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 1989)