Säveliä vuodenvaihteeksi

Muistammeko vuoden 2014 erikoisten onnettomuuksien ja viilenneiden kansainvälisten suhteiden takia? Valoa pimeyteen loivat sentään monet musiikilliset tähtihetket, jotka saattavat kannatella meitä eteenpäin myös ensi vuoden puolella. Olen valinnut hienosta sadosta 15 mielenkiintoista albumia.

Tom Petty & The Heartbreakers: Hypnotic Eye
Levy huokuu tuttuja sävyjä, joista voi löytää kaikuja niin The Doorsin kuin The Beatlesin nuottikirjasta. Pastisseista komeimmat kunnioittavat erityisesti yhtyeen omaa tuotantoa sekä juurevaa amerikkalaisen rock-musiikin perinnettä. Kuljettaja on tuttu ja meno turvallista. Yhdentoista kappaleen matkasta jää hyvä ja levollinen mieli.

Ryan Adams: Ryan Adams
Gimme Something Good lataa heti odotukset korkealle. Kitarat ja urut soivat komeasti. Mitään ei ole liikaa, eikä ydin huku ylituotettuun äänimassaan. Edellisen albumin country-sävyt ovat väistyneet rosoisemman ilmaisun tieltä eikä Adamsin sävelkynä petä matkan missään vaiheessa. Lisämausteena on Johnny Deppin vierailu kahdella raidalla. Levyn rakenne säilyy tyylikkäänä ja tasapainoisena loppuun saakka. Artisti on loistovireessä.

Damien Rice: My Favourite Faded Fantasy
Mielenkiintoisen laulaja-lauluntekijän kolmannen studioalbumin kappaleet eivät ole lyhyitä pyrähdyksiä. Artistin keskittynyt ja tinkimätön ilmaisuvoima sekä rosoinen sielu ja pakahtuva sydän vievät välillä äärirajoille, mutta hienot sovitukset pitävät kaiken erinomaisesti koossa.

U2: Songs of innocence
”Kylmäävän hyvä levy”, kirjoitti ystäväni tekstiviestissään, eikä minulla ole siihen mitään lisättävää.

Bruce Springsteen: High Hopes
Soundien päivitys toimii erinomaisesti ensimmäisistä iskuista ja välillä kiihkeäksi yltyvästä menosta aina viimeisiin säveliin saakka. Lainakappale High Hopes aloittaa ilotulituksen, joka vyöryy lyömäsoitinten sekä puhaltimien johdattamana vääjäämättä eteenpäin. The Ghost of Tom Joad suo Tom Morellolle mahdollisuuden repiä kitarastaan eläviä ja raakoja säveliä.

The Black Keys: Turn Blue
Tuottaja Danger Mouse ja The Black Keys näyttävät jälleen, mitä täydellinen taiteellinen yhteistyö tarkoittaa. Lähes seitsemän minuuttia kestävä Weight of your love aloittaa levyn, ja vie tovin ennen kuin Dan Auerbachin tuttu ääni ui kuin salaa mukaan. Odotukset nousevat kappale kappaleelta, eikä Black Keys petä kuulijaansa missään vaiheessa. Albumi on huikea aikamatka erinomaisen yhtyeen seurassa.

Jack White: Lazaretto
Albumi pursuaa sävyjä ja elämää sekä americanaa ja äänimaisemia, jotka johtavat syvästä etelästä pohjoisille teollisuusalueille, vuorille ja rämeille. White työskentelee studiossa kuin tiedemies laboratoriossaan. Hän yhdistää sekä uudet ja erikoiset että tutut ja turvalliset ainekset mielenkiintoiseksi keitokseksi. Räjähdysvaara vaanii kaikkialla. Onko se musiikillista neroutta puhtaimmillaan?

The Afghan Whigs: Do to the Beast
The Afghan Whigs on palannut kuudentoista vuoden tauon jälkeen rakennukseen, ja vedet käyvät jälleen vaarallisiksi. Algiers suo pienen hengähdystauon, mutta lännenelokuvien äänimaisema ei poista jännityksen tunnetta. Lost in the Woods johdattaa kuulijan vielä syvemmälle. Soulin sivukujilla flirttaillut yhtye on vanhentunut ja kasvanut, mutta kiertää yhä rakkauden pimeitä katuja ja nauttii jokaisesta hetkestä. Yleisilme on kohdallaan.

Foo Fighters: Sonic Highways
Erinomaisen mielenkiintoisesti dokumentoitu musiikillinen matka halki Yhdysvaltojen: Sonic Highways on vuoden 2014 tapaus. Sävelet elävät ja kuvat pyörivät silmissä, paljon hienoja hetkiä ja loistavia vierailijoita. Rock-ilmaisu vaatii välillä raakoja iskuja ja tiukkoja lyöntejä, mutta yhtyeen tarkkuus ei kärsi missään vaiheessa. Tällä levyllä ei ole sijaa turhuudelle.

Inside Llewyn Davis – Original Soundtrack Recording
Harmaissa väreissä kuvattu elokuva 1960-luvun alkupuolen New Yorkin folk-musiikkipiireistä täydentyy tällä levyllä. Musiikki tukee erinomaisesti kaihoisaa tunnelmaa ja toimii loistavasti myös ilman kuvaa. Oscar Isaac loistaa sekä roolissaan elokuvassa että muusikkona levyllä. Marcus Mumford antaa äänensä kuulua muutamassa olennaisessa kappaleessa.

The New Basement Tapes: Lost on the River
Mitä saadaan aikaan, kun joukko muusikoita kokoontuu T Bone Burnettin johdolla luomaan musiikkia Bob Dylanin teksteihin? Kenties vuoden paras tribuutti-levy, joka uudistaa koko käsitteen sisällön. Elvis Costello ja Marcus Mumford kumppaneineen näyttävät viihtyneen hyvin yhdessä, sillä levy elää ja hengittää koko ajana. Johnny Depp sai soittaa kitarasoolon jo toisella tämän listan levyllä.

Beck: Morning Phase
Beck on luonut albumin, jonka äänimaisemaan pitää hypätä, ja kellua sävelten mukana levollisesti. Se risteyttää hienosti psykedeliaa ja folk-musiikkia, mutta lauluntekijän ote pysyy ilmavuudesta huolimatta tiiviinä eikä se jätä turhia langanpäitä irralleen. Levyn jokainen laulu on matka.

Leonard Cohen: Popular Problems
Laulajan äänensävy on madaltanut entisestään ja tahti hieman hidastunut, mutta uskottavuus ja ilmaisuvoima eivät ole kadonneet. Cohen saa kuuntelijansa pysähtymään ja unohtamaan kaiken ympäriltään hetkeksi. Se vaatii taitoa. Näissä sävelissä soi usein syvä blues.

Robert Plant and the Sensational Space Shifters: Lullaby and…The Ceaseless Roar
Levy luo erittäin mielenkiintoisia äänimatkoja maailmaan, jossa unet ja fantasiat yhdistyvät, ja jonka soisi olevan oikeasti olemassa jossakin. Rennolla otteella soitetut kappaleet luovat ympärilleen taianomaisen ilmapiirin, jota Plantin tyylikkäästi ikääntynyt ääni tukee sielukkaasti.

George Ezra: Wanted on Voyage
Nuori ja lupaava laulaja-lauluntekijä on tehnyt albumin, joka luo paljon lupauksia tulevasta.


In memoriam

Lopuksi vielä kolme sävelmää, jotka muistuttavat meitä kahdesta asiasta: menetyksistä ja elämästä.

Joe Cocker: Don’t Let Me Be Misunderstood
Jimmy Ruffin: What Becames of the Brokenhearted
Bobby Womack: Across the 110th Street


Keimo “Kemu” Musikka:  Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2014)

29 euroa ja 26 senttiä

Mistä joulumieli syntyy? Aiheellinen kysymys, jonka esittää kypsän iän saavuttanut ihminen, jolle mikään ei enää tapahdu kuin itsestään. Kaiken eteen pitää jatkuvasti tehdä enemmän töitä, ponnistella tai uurastaa. Tuli tarvitsee yhä suuremman kipinän syttyäkseen eikä juhlatunnelma käänny päälle kahvasta vääntämällä tai nappia painamalla.

 

Nyt on jouluaatonaatto ja toinen vuosituhat päättyy pian. Käymmekö viimein kohti parempia aikoja, vaikka laman jäljet näkyvät yhä ympärillämme? Pääsevätkö kaikki yhteisestä kuljetuksesta pudonneet vielä joskus takaisin radan varteen ja saavat vielä kerran nousta uudemman ja ehomman junan kyytiin? Toivon vilpittömästi käyvän niin, sillä koin tänään jotakin ainutlaatuista.

Tarkoituksenani oli käydä vuoden viimeisillä ja oikeastaan samalla myös ensimmäisillä jouluostoksilla. Marketin tuulikaapin lattialla pyöri yksinäinen valkoinen paperinpala. Nappasin sen käteeni. Katselin ympärilleni, heilutin lappua ja huudahdin kysymyksen, mutta ihmiset ympärilläni kohottelivat vain hartioitaan. Se ei kuulunut enää kenellekään. Ostoslistansa kadottanut oli kenties jo kaupan uumenissa ja yritti muistella, mitä kaikkea hänen jouluksi pitikään vielä hankkia. Vilkaisin hätäisesti tekstiä ja jähmetyin saman tien niille sijoilleni. 

Se ei ollut ostoslista. Minua tuijotti paperista kokonainen elämä, jonka numerot olivat lyhyitä. Pankkiautomaatin kuitti ei osannut väistää raakaa totuutta:

Otto: 60 € 

Saldo: 29,26 € 

 
"Kuudenkympin joulu ja alle kolmenkympin uusi vuosi", ajattelin asetellessani hieman rypistynyttä paperia muistikirjani väliin. Se saisi muistuttaa minua vielä vuodenvaihteen jälkeen tulevaisuudesta, jota olimme rakentamassa. Samalla hetkellä raskas käsi laskeutui olkapäälleni. Hätkähdin ja käännyin ympäri. 

Edessäni seisoi Joulupukki. Tuijotin häntä epäuskoisena suoraan silmiin, jotka nauroivat ja olivat tutut. Niin olivat myös sekä puheenparsi että eleet. Seuraavien minuuttien aikana kesätoimittaja vuosien takaa hymyili leveästi valkoisen partansa alta ja kertoi vanhalle opastajalleen uusimmista seikkailuistaan. Tarinan edetessä hänen hyvä mielensä tarttui. Joulu laskeutui minuun. Se oli taikuutta, mysteeri sinänsä.

 

Kotvasen kuluttua hyvästelimme toisemme, ja minä poistuin tuulikaapista takaisin kadulle. Pudotin puolet konjakkirahoistani keräyslippaaseen. Hain konditoriasta ihanan lehteviä joulutorttuja ja toisaalta vielä pullollisen maukasta hehkuviiniä. Kotiin palattuani kutsuin samassa rapussa asuvat itseni kaltaiset yksineläjät seurakseni glögille. Kuulin kolme uutta ja mielenkiintoista elämäntarinaa, jotka talletin myöhemmin illalla muistikirjaani. Ne olivat odottaneet vuosia vain yhtä, kuuntelijaa.

    

Loposen arkistosta: julkaisematon kolumni vuodelta 1999 

(Toimittaja huomauttaa, että alkuperäisessä tekstissä mainitut markat on muutettu euroiksi.)

Jäikö joulukuusen alle vielä tilaa?

Julkaisen kymmenen vinkkiä vuoden 2014 levyistä Facebook -sivulla: Kirjoituksia toisesta kerroksesta: Mika Kempas. Klikkaa sinistä F- logoa, niin pääset tutustumaan mielenkiintoisiin valintoihini.

Valoisaa joulua!

Keimo "Kemu" Musikka

Gary US Bonds: The Pretender (1981)

Mitä tarvitsemme uskoaksemme, että synkkiä pilviä koristaa hopeareunus ja kärsimys voi jalostaa sielua? Vastaus on yksinkertainen: hienon kappaleen ja loistavan tulkinnan.

Vuonna 1976 laulaja-lauluntekijä Jackson Browne julkaisi albumin, jonka versot kasvoivat pohjattomasta surusta. Levyn nimikkokappale The Pretender käänsi henkilökohtaisen tuskan taiteelliseksi voitoksi. Tuotantoa johti Jon Landau, jonka oma suojatti Bruce Springsteen oli paininut pitkään oikeussalissa päästäkseen irti aiemmasta managerisopimuksesta. 

Kaunis melodia kuljettaa Brownen sävellystä askeleen kerrallaan eteenpäin, ja koskettava teksti valaa loputonta uskoa laulajan vilpittömyyteen. David Crosby ja Graham Nash antavat ääntensä kantaa kärsivän solistin maaliin, ja tyylikkäästi iskevä piano kohottaa laulun kertomukseksi, jota vasten omaa tai läheisten elämää voi peilata. Tietysti alkuperäinen on lajissaan ainutlaatuinen, mutta joskus oma järkkymätön näkemys ensimmäisen version täydellisyydestä ja uudemman olemattomista ansioista on syytä haastaa perusteellisesti.

Vuonna 1981 Gary U.S. Bonds palasi levyttäväksi artistiksi ja parrasvaloihin toista vuosikymmentä kestäneen huomaamattomuuden jälkeen. Bruce Springsteen osallistui comeback-levyn tuotantoon, mutta päävastuun hankkeesta kantoi Miami Steve (Steven Van Zandt). Kolmen artistin yhteistyön tuloksena syntyi hieno rock´’n’rollin ja rhytm and bluesin ilotulitus, jossa uusien sävellysten rinnalla soivat tarkoin valitut lainakappaleet, ja niistä kenties kirkkaimpana loisti The Pretender. 

Bondsin käsittelyssä kappaleen alkuperäinen herkkyys ja kauneus eivät ole kadonneet, mutta kokonaisuus on paria piirua tanakampi ja riipivämpi. Kuulija aavistaa jo heti ensimmäisistä kitarasoinnuista ja pianon jyrähdyksestä olevansa suurten kysymysten äärellä, mutta viimeistään tanakka bassolinja ja taustalaulajattarien sielukkaat äänet siirtävät lopulta kaikki epäilykset musiikin tieltä. Kappale kulkee kuin kiskoilla viilettävä juna, ja kun se viimein saavuttaa aseman, on pohjattomasta surusta syntynyt laulu saanut ylleen uuden ja entistä sinisävyisemmän kuorrutuksen. Kaikki turha on revitty yltä, ja edessämme seisoo paljas ihminen.

Veljet ja sisaret, seuratkaa musiikkia, luopukaa teennäisyydestä ja lähtekää näiden sävelten myötä puhdistavalle matkalle. Ja tehkää se vielä uudestaan, kuten laulu opettaa.

Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 1986)

Bruce Springsteen: Racing in the Streets (1978)

Pianon ensimmäiset hartaat nuotit kertovat kaiken olennaisen. Puhe saa vaieta muutamaksi minuutiksi, jotta laulaja voi kertoa meille tämän tarinan. Pysähtykäämme kuuntelemaan ja herätkäämme havaitsemaan, kuinka elämäntaipaleemme ei aina suju kuin elokuvissa, eikä onnellinen loppu välttämättä saavu viimeisten kuvien myötä. Sen sijaan maailma saattaa heittää yhä uusia esteitä epäonnisen kulkijan tielle.

Luovummeko silloin elämänhalustamme ja ”alamme kuolla pala palalta”, kun tuijotamme illan hämärään ”silmin, jotka vihaavat syntymäänsä” vai säilytämmekö sittenkin omanarvontuntomme sekä itsekunnioituksemme ja teemme kaiken tosin. Emme käperrykään raskaan työpäivän päätteeksi itseemme, vaan peseydymme, hyppäämme auton rattiin ja ajamme kauas tutusta ja turvallisesta tai käymme vain heittämässä pienen lenkin oman maailmamme rajalla. Tärkeintä lienee kuitenkin tuo pieni mahdollisuus joko lähteä ja palata tai olla koskaan palaamatta.

”Racing in the Streets” on laulu tytöistä ja autoista, juuri niistä sanoitusten helmasynneistä, joista kärjekkäimmät arvostelijat Springsteeniä aina syyttävät. Se on kuitenkin huomattavasti enemmän, eheä kertomus ystävyydestä sekä rakkaudesta, joka antaa tilaisuuden irtautua kaikesta entisestä, huuhdella vanhat synnit iholta ja nähdä toivon paremmasta vahvistuvan. Sitä mukaa, kun uudet soittimet liittyvät mukaan ja hiljenevät hetkeksi palatakseen jälleen yhteen, se muuttuu metaforaksi elämästä.

Viimeisen kertosäkeen jälkeen kappaleen hienous viimeistään paljastuu. Pianon ja urkujen saumaton yhteissointi, jota metronomin tarkasti naputtava virvelirumpu, ryhdikäs bassolinja ja kitarasta plektralla näppäillyt soinnut tukevat, kuljettaa tarinaa vääjäämättömästi eteenpäin, kun kaikki sanat ovat käyneet jo tarpeettomiksi. Erityisesti Springsteenin konserteissa nämä sävelet vievät kuulijansa niin lähelle uskonnollista kokemusta kuin se vain voi olla mahdollista, aivan kuin Johan Sebastian Bach olisi antanut luvan käyttää yhtä ikuiseksi salaisuudeksi jäänyttä melodiaansa korkeuksiin kohoavien sävelten synnyttämiseksi, eikä tuon loppusoiton soisi päättyvän koskaan.

Kun musiikki on vaiennut, ja vain seiniin tarttunut kaiku muistuttaa juuri koetusta hetkestä, voi myös paatunut kyynikko unohtaa hetkeksi maailmansa ahtauden ja antautua viikonlopulle sekä muistella, mistä rakkaus tai ystävyys sai alkunsa.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (heinäkuu 1986)

Tontuista ja keijuista sekä vähän myös ihmisistä

Nainen katsoo syksyn sateiden vuolaaksi kasvattamaan virtaan ja hymyilee. Vesi kuljettaa oksia ja lehtiä, kaikkea mitä pohjoisessa viime päivinä puhaltanut myrskytuuli onkaan laskenut sen vietäväksi. Ruhka luovii suvantojen ohi ja pyörteiden läpi, aivan kuin keräisi uutta voimaa matkaansa varten.

– Tällä samalla paikalla minä sen idean sain. Lähdin iltakävelylle etsimään inspiraatiota. Se taisi olla vuosi 1997, en ole kyllä ihan varma, mutta joka tapauksessa ennen vuosituhannen vaihdetta kuitenkin, nainen innostuu ja ääni muuttuu arvoitukselliseksi, – ja saattoihan se tosin olla kissa, joka jokivarren pensaita kahisutti. Siitä äänestä kaikki sai alkunsa.

Puhuja on Valma Vipunen, entinen lastentarhanopettaja, nykyinen nukentekijä ja taiteilija, jonka suku on työntänyt yli puolentoista vuosisadan aikana juurensa syvälle hedelmälliseen jokitörmään. Pääkirjastossa avataan perjantaina kauan odotettu näyttely, joka esittelee hänen uusimman käsintehtyjen nukkejen kokoelman, ja sitä täydentää lisäksi uunituore kirja, johon hän koonnut joukon kertomuksia samasta aihepiiristä.

– Silloin minä ajattelin, entäpä jos se ei ollutkaan kissa, vaan tonttu. Heistä minä olin yrittänyt kirjoittaa jo aiemmin, mutta ehdin kaikkea muuta puuhatessani unohtaa olennaisen, kantaa sepustukset vintille ja säilöä ammentamatta jääneet tarinat mieleni perukoille, Valma Vipunen kertoo johdattaessaan meitä rannalta kohti toistasataa vuotta vanhaa taloa.

– Ja minä ryntäsin tupaan kuin tuulispää, ja sieltä saman tien kahvikuppi kourassa kammariin. Mies oli sentään älynnyt laittaa keittimen päälle lenkillä ollessani. Minä aloin välittömästi kirjoittaa ensimmäistä uutta tarinaa. Aamulla päätin väsätä tonttunuken tarinalle malliksi. Illan kajossa hain vielä vintiltä laatikollisen vanhoja papereita. Seuraavana päivänä ajoin kylälle ja hankin lisää tykötarpeita kaupasta. Nukkeja syntyi seuraavien kuukausien aikana kolmatta kymmentä ja tarinoita toinen mokoma päälle, Vipunen raottaa luovan prosessinsa saloja.

Talon pihapiiri on viehättävä ja sopusuhtainen, aivan kuin historiankirjan lehdiltä. Sukupolvi toisensa jälkeen on käyskennellyt näillä kunnailla: päärakennuksen, aitan ja vanhan navetan muodostaman kolmisivuisen rauhallisuuden linnakkeen sisällä. Valma Vipunen osoittaa kädellään aittaa ja taaempana kohoavaa saunaa.

– Suomalainen tonttu on sympaattinen, ja jokaisella on oma vissi tehtävänsä. Meidän kulttuurimme on rikas, koska tunnemme saunatonttuja, riihitonttuja, tallitonttuja ja mitä kaikkia niitä onkaan. Tontut ovat yhtä vanhoja kuin suomalaiset. Tulimme kaikki aikoinaan samassa kuormassa, ja sen jälkeen on yhdessä eletty sodat ja nähty nälkävuodet.

Aitan seinää vasten nojaa muutamia tonttunukkeja, joissa kaikissa on jotakin tuttua.
   – Asettelin ne ihan tarkoituksella noin. Mieheni on aina sanonut, että monesta hahmossa voi nähdä piirteitä tuntemistamme ihmisistä. Niiltä osin on melko turvallista väittää, että tontut ovat totta, Valma Vipunen naurahtaa ja nostaa yhden isoimmista tontuista ilmaan.

Tutunnäköisiä ovat, en voi muuta väittää, sillä portaille asetettu kattaus muistuttaa erehdyttävän paljon kaupungin terävintä johtoa. Naurusta päätellen hän huomaa minun tunnistaneen kasvoista useimmat.
   – Näiden tonttujen vaatimuksesta minä ne kaikki tarinatkin kirjoitin. Minulle ei kertakaikkisesti jäänyt muuta mahdollisuutta, ja jokainen niistä ansaitsi tulla kerrotuksi, hän jatkaa ja hymy lainehtii suupielissä.

Seuraavaksi hän johdattaa meidät talolle, jonka yhdestä avoimesta ikkunasta leviää pehmeän pannukahvin tuoksu kaikkialle pihapiiriin. Kun nousemme portaille, kuuluu taaksemme jääneestä aitasta ankara kolahdus. Minä säpsähdän ja käännyn katsomaan äänen aiheuttajaa. Mitään ei näy. Vipunen on tyynen rauhallinen, mutta virkkaa lopulta:
   – Se oli vain joku tonttupojista ellei sitten keijutytöistä innokkain. Heitäkin on tällä tontilla jokunen, ihan vaan tasapainon tähden.

Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2000

Vakavat miehet sanojensa vankeina

Miehen ilme on tuima ja ääni vakava. Suusta purkautuu lause, joka herättää hetkeksi mielenkiintoni: ”ihmisillä ei oikein riitä motivaatiota yrittää tai tehdä työtä”. Katson epäuskoisena kuvaruutua. Viesti on selkeä, mutta en innostu, enkä lannistu. Suljen television, koska  tuokio ankarakatseisen miehen ja hänen kaltaistensa seurassa olisi minulle liikaa. Sen sijaan hyppään ranskalaisen romaanin henkilöhahmojen mukana ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin, kuraan ja saveen, armottomaan tykkituleen ja riipiviin konekiväärisarjoihin. Tuntia myöhemmin paukautan kirjan kannet kiinni, ja vain hetkeä ennen kuin suljen silmäni, hiipii sana motivaatio jälleen esille liejusta ja tuo mukanaan kolme muistoa.

Näen edessäni aurinkoisen päivän ja pienen pojan, joka makaa vatsallaan vanerisen jätepaperilaatikon kannella. Hänellä on kädessään mustekynä ja edessään avoin vihko. Vieressä on pino tarroja elokuvasta, jota hän ei ole nähnyt, mutta se ei estä kuitenkaan kuvittelemasta huimaa tarinaa niiden ympärille. Ystävän hylkäämät tarrat saavat toisen elämän. Aika kuluu ja muste tarttuu pojan sormiin yhä tiukemmin. Välillä kynä pysähtyy toviksi, kun seuraava kuva täydentää kertomusta. Tunnin kuluttua synkkä varjo lipuu sivujen ylle ja väsynyt ääni kuljettaa sanoja mielen pohjattomasta syvyydestä. Se epäilee pojan harrastuksen mielekkyyttä ja tarkoitusta sekä ihmettelee kalliiden tarrojen haaskaamista moiseen hyödyttömyyteen. Sielua syövä ankeuttaja on liitänyt paikalle ja pitänyt hyvin erikoisen motivointipuheen. 

Seuraavassa kuvassa lukiolaistyttö kulkee kouluun linja-autolla. Matka kirkonkylältä kaupunkiin on vain muutamia kymmeniä kilometrejä, mutta aikaa se nielaisee kaksi tuntia jokaisesta päivästä, mikäli ajokeli on normaali. Turhan usein hänen täytyy kuitenkin kävellä reitin puolivälissä pitkä ylämäki auton jäljessä, koska moottori ei jaksa vääntää liukkailla keleillä täydessä lastissa kulkevaa ajoneuvoa huipulle saakka. Koulunkäynnin esteistä huolimatta ainakin historiatiedon omaksuminen on aina ollut tytölle äärimmäisen helppoa. Hän näkee faktojen taustalla eläneet ihmiset, joille kaikki kirjoissa kerrotut koettelemukset ovat olleet yhtä todellisia kuin opinto-ohjaajan neuvot yksiselitteisiä. Tytön ei kannata edes pyrkiä yliopistoon opiskelemaan historiaa, koska hän olisi sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Jos hän oikeasti aikoisi pärjätä opinnoissaan, täytyisi hänen jatkaa perinteitä, ottaa vastaan sukupolvelta toiselle veren kautta siirtyvää tietoa ja olla jo lähtökohtaisesti kotoisin jostakin aivan toisaalta. Paholaisen asianajaja on sanansa sanonut, ja siihen täytyy tyytyä.

Sisäinen kamera siirtyy saman tien kolmanteen henkilöön. Tällä kertaa kohdistimeen asettuu nuorukainen, joka opettelee yksin huoneessaan soittamaan kitaraa. Perussoinnut tulevat tutuiksi lukemattomien toistojen kautta ja sormenpäät kovettuvat, eivätkä  ne enää tunne kipua liukuessaan otelaudalla. Soinnut seuraavat toisiaan, muuttuvat säkeistöiksi, kertosäkeiksi ja väliosiksi. Sanat uivat mukaan kuin huomaamatta. Hän etsii kaltaisiaan, ja pian syntyy orkesteri. He luovat uusia lauluja ja unohtavat sitä mukaa vanhoja. Yhtyeen tie vie esiintymislavoille ja klubeille, joissa kaikissa on aina varattu oma paikka kaikkitietävälle musiikin asiantuntijalle, jonka ei tarvitse hallita rakentavan kritiikin periaatteita. Pelkistetyt rokkipoliisin eleet käyvät palautteesta.

Kun seuraavana aamuna herään virkeänä, muistan kuinka pienestä pojasta kuoriutui ammattikirjoittaja, lukiolaistytöstä historianopettaja ja nuorukaisesta muusikko. He kaikki tiesivät, mitä elämältään tahtoivat ja pyrkivät tavoitteisiinsa. Yhä edelleen he kulkevat valitsemallaan tiellä. Kirjoittaja poimii juttujensa aiheet ympäriltään, historianopettaja ohjaa uusia oppilassukupolvia ymmärtämään, kuinka tähän hetkeen on päädytty ja muusikko osoittaa lauluillaan, mitä maailmassamme oikeastaan tapahtuu. He ovat suomalaisia ja kertovat tarinoita meistä kaikista. Heillä ei ole motivaatiota tehdä työtä, väitti vakava mies televisiossa. Olkoon sitten niin, mutta heillä on jotakin vielä tärkeämpää: intohimoa ja poltetta. He pitävät yllä toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Valitettavasti muistan hetkeä myöhemmin, että myös toinen vakava mies on ollut julkisuudessa vain muutamaa päivää aiemmin. Hän esitti luettelon kolmesta koulutusalasta, joille uusien ylioppilaiden kannattaisi suunnata, jos heistä ei ole yrittäjiksi. Historianopettaja, kirjoittaja ja muusikko eivät kuulu tuohon ryhmään, ja kaiken lisäksi lista sulkee ulkopuolelle lukuisia muita vaihtoehtoja. Miten noiden vakavien miesten pitäisi oikeastaan yrittää motivoida ihmisiä tekemään työtä tai opiskelemaan? Se ei vaadi innottomasti lausuttuja sanoja, ehdottomia vaatimuksia tai torjuvia eleitä, vaan esimerkillisiä ja suoraselkäisiä tekoja.

Fintellektuaalinen manifesti I

Sävel viikonvaihteeksi

Vuosikymmenten ajan ovat nämä populaarimusiikin helmet johdattaneet Keimo ”Kemu” Musikan aktiiviset kuuntelijat kohti parempaa viikonloppua. Musiikkitoimittajan ura alkoi 1980-luvulla paikallisradiossa, mutta jo muutaman vuoden jälkeen tie vei lähes vuosikymmeneksi valtakunnallisille taajuuksille, ja samalla normaaliin tahtiin edenneet kulttuurintutkimuksen opinnot keskeytyivät.

Loposen arkistosta

Toimittaja Loposen, oman aikansa legendan ja valtiotieteiden maisterin, kirjoituksia, muistiinpanoja ja julkaisematta jääneitä artikkeleita todellisen kuvitteellista henkilöistä ja ilmiöistä, jotka lähes sellaisenaan ovat totta.

Fintellektuaalinen manifesti

Itsensä näköinen intellektuelli tekee viitteellisen tutkimusmatkan nurjalle puolelle: ihmismielen arvoituksiin, viistoihin ajatuksiin ja luovuuden virtoihin. Voiko saumoistaan ratkotun maailman vielä ommella jollakin tavalla ehjäksi?