Näen edessäni aurinkoisen päivän ja pienen pojan, joka makaa vatsallaan vanerisen jätepaperilaatikon kannella. Hänellä on kädessään mustekynä ja edessään avoin vihko. Vieressä on pino tarroja elokuvasta, jota hän ei ole nähnyt, mutta se ei estä kuitenkaan kuvittelemasta huimaa tarinaa niiden ympärille. Ystävän hylkäämät tarrat saavat toisen elämän. Aika kuluu ja muste tarttuu pojan sormiin yhä tiukemmin. Välillä kynä pysähtyy toviksi, kun seuraava kuva täydentää kertomusta. Tunnin kuluttua synkkä varjo lipuu sivujen ylle ja väsynyt ääni kuljettaa sanoja mielen pohjattomasta syvyydestä. Se epäilee pojan harrastuksen mielekkyyttä ja tarkoitusta sekä ihmettelee kalliiden tarrojen haaskaamista moiseen hyödyttömyyteen. Sielua syövä ankeuttaja on liitänyt paikalle ja pitänyt hyvin erikoisen motivointipuheen.
Seuraavassa kuvassa lukiolaistyttö kulkee kouluun linja-autolla. Matka kirkonkylältä kaupunkiin on vain muutamia kymmeniä kilometrejä, mutta aikaa se nielaisee kaksi tuntia jokaisesta päivästä, mikäli ajokeli on normaali. Turhan usein hänen täytyy kuitenkin kävellä reitin puolivälissä pitkä ylämäki auton jäljessä, koska moottori ei jaksa vääntää liukkailla keleillä täydessä lastissa kulkevaa ajoneuvoa huipulle saakka. Koulunkäynnin esteistä huolimatta ainakin historiatiedon omaksuminen on aina ollut tytölle äärimmäisen helppoa. Hän näkee faktojen taustalla eläneet ihmiset, joille kaikki kirjoissa kerrotut koettelemukset ovat olleet yhtä todellisia kuin opinto-ohjaajan neuvot yksiselitteisiä. Tytön ei kannata edes pyrkiä yliopistoon opiskelemaan historiaa, koska hän olisi sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Jos hän oikeasti aikoisi pärjätä opinnoissaan, täytyisi hänen jatkaa perinteitä, ottaa vastaan sukupolvelta toiselle veren kautta siirtyvää tietoa ja olla jo lähtökohtaisesti kotoisin jostakin aivan toisaalta. Paholaisen asianajaja on sanansa sanonut, ja siihen täytyy tyytyä.
Sisäinen
kamera siirtyy saman tien kolmanteen henkilöön. Tällä kertaa kohdistimeen
asettuu nuorukainen, joka opettelee yksin huoneessaan soittamaan kitaraa.
Perussoinnut tulevat tutuiksi lukemattomien toistojen kautta ja sormenpäät
kovettuvat, eivätkä ne enää tunne kipua liukuessaan otelaudalla. Soinnut seuraavat toisiaan, muuttuvat säkeistöiksi, kertosäkeiksi ja väliosiksi. Sanat
uivat mukaan kuin huomaamatta. Hän etsii kaltaisiaan, ja pian syntyy
orkesteri. He luovat uusia lauluja ja unohtavat sitä mukaa vanhoja. Yhtyeen tie vie esiintymislavoille ja klubeille, joissa kaikissa on aina varattu
oma paikka kaikkitietävälle musiikin asiantuntijalle, jonka ei tarvitse hallita rakentavan kritiikin periaatteita. Pelkistetyt rokkipoliisin eleet käyvät palautteesta.
Kun seuraavana aamuna herään virkeänä, muistan kuinka pienestä pojasta kuoriutui ammattikirjoittaja, lukiolaistytöstä historianopettaja ja nuorukaisesta muusikko. He kaikki tiesivät, mitä elämältään tahtoivat ja pyrkivät tavoitteisiinsa. Yhä edelleen he kulkevat valitsemallaan tiellä. Kirjoittaja poimii juttujensa aiheet ympäriltään, historianopettaja ohjaa uusia oppilassukupolvia ymmärtämään, kuinka tähän hetkeen on päädytty ja muusikko osoittaa lauluillaan, mitä maailmassamme oikeastaan tapahtuu. He ovat suomalaisia ja kertovat tarinoita meistä kaikista. Heillä ei ole motivaatiota tehdä työtä, väitti vakava mies televisiossa. Olkoon sitten niin, mutta heillä on jotakin vielä tärkeämpää: intohimoa ja poltetta. He pitävät yllä toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Valitettavasti
muistan hetkeä myöhemmin, että myös toinen vakava mies on ollut julkisuudessa vain
muutamaa päivää aiemmin. Hän esitti luettelon kolmesta koulutusalasta,
joille uusien ylioppilaiden kannattaisi suunnata, jos heistä ei ole
yrittäjiksi. Historianopettaja, kirjoittaja ja muusikko eivät kuulu tuohon
ryhmään, ja kaiken lisäksi lista sulkee ulkopuolelle lukuisia muita vaihtoehtoja.
Miten noiden vakavien miesten pitäisi oikeastaan yrittää motivoida ihmisiä
tekemään työtä tai opiskelemaan? Se ei vaadi innottomasti lausuttuja
sanoja, ehdottomia vaatimuksia tai torjuvia eleitä, vaan
esimerkillisiä ja suoraselkäisiä tekoja.
Fintellektuaalinen
manifesti I
