Luovummeko silloin elämänhalustamme ja ”alamme kuolla pala palalta”, kun tuijotamme illan hämärään ”silmin, jotka vihaavat syntymäänsä” vai säilytämmekö sittenkin omanarvontuntomme sekä itsekunnioituksemme ja teemme kaiken tosin. Emme käperrykään raskaan työpäivän päätteeksi itseemme, vaan peseydymme, hyppäämme auton rattiin ja ajamme kauas tutusta ja turvallisesta tai käymme vain heittämässä pienen lenkin oman maailmamme rajalla. Tärkeintä lienee kuitenkin tuo pieni mahdollisuus joko lähteä ja palata tai olla koskaan palaamatta.
”Racing in the Streets” on laulu tytöistä ja autoista, juuri niistä sanoitusten helmasynneistä, joista kärjekkäimmät arvostelijat Springsteeniä aina syyttävät. Se on kuitenkin huomattavasti enemmän, eheä kertomus ystävyydestä sekä rakkaudesta, joka antaa tilaisuuden irtautua kaikesta entisestä, huuhdella vanhat synnit iholta ja nähdä toivon paremmasta vahvistuvan. Sitä mukaa, kun uudet soittimet liittyvät mukaan ja hiljenevät hetkeksi palatakseen jälleen yhteen, se muuttuu metaforaksi elämästä.
Viimeisen kertosäkeen jälkeen kappaleen hienous viimeistään paljastuu. Pianon ja urkujen saumaton yhteissointi, jota metronomin tarkasti naputtava virvelirumpu, ryhdikäs bassolinja ja kitarasta plektralla näppäillyt soinnut tukevat, kuljettaa tarinaa vääjäämättömästi eteenpäin, kun kaikki sanat ovat käyneet jo tarpeettomiksi. Erityisesti Springsteenin konserteissa nämä sävelet vievät kuulijansa niin lähelle uskonnollista kokemusta kuin se vain voi olla mahdollista, aivan kuin Johan Sebastian Bach olisi antanut luvan käyttää yhtä ikuiseksi salaisuudeksi jäänyttä melodiaansa korkeuksiin kohoavien sävelten synnyttämiseksi, eikä tuon loppusoiton soisi päättyvän koskaan.
Kun musiikki on vaiennut, ja vain seiniin tarttunut kaiku muistuttaa juuri koetusta hetkestä, voi myös paatunut kyynikko unohtaa hetkeksi maailmansa ahtauden ja antautua viikonlopulle sekä muistella, mistä rakkaus tai ystävyys sai alkunsa.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (heinäkuu 1986)
