Nainen katsoo syksyn sateiden vuolaaksi kasvattamaan virtaan ja hymyilee. Vesi kuljettaa oksia ja lehtiä, kaikkea mitä pohjoisessa viime päivinä puhaltanut myrskytuuli onkaan laskenut sen vietäväksi. Ruhka luovii suvantojen ohi ja pyörteiden läpi, aivan kuin keräisi uutta voimaa matkaansa varten.– Tällä samalla paikalla minä sen idean sain. Lähdin iltakävelylle etsimään inspiraatiota. Se taisi olla vuosi 1997, en ole kyllä ihan varma, mutta joka tapauksessa ennen vuosituhannen vaihdetta kuitenkin, nainen innostuu ja ääni muuttuu arvoitukselliseksi, – ja saattoihan se tosin olla kissa, joka jokivarren pensaita kahisutti. Siitä äänestä kaikki sai alkunsa.
Puhuja on Valma Vipunen, entinen lastentarhanopettaja, nykyinen nukentekijä ja taiteilija, jonka suku on työntänyt yli puolentoista vuosisadan aikana juurensa syvälle hedelmälliseen jokitörmään. Pääkirjastossa avataan perjantaina kauan odotettu näyttely, joka esittelee hänen uusimman käsintehtyjen nukkejen kokoelman, ja sitä täydentää lisäksi uunituore kirja, johon hän koonnut joukon kertomuksia samasta aihepiiristä.
– Silloin minä ajattelin, entäpä jos se ei ollutkaan kissa, vaan tonttu. Heistä minä olin yrittänyt kirjoittaa jo aiemmin, mutta ehdin kaikkea muuta puuhatessani unohtaa olennaisen, kantaa sepustukset vintille ja säilöä ammentamatta jääneet tarinat mieleni perukoille, Valma Vipunen kertoo johdattaessaan meitä rannalta kohti toistasataa vuotta vanhaa taloa.
– Ja minä ryntäsin tupaan kuin tuulispää, ja sieltä saman tien kahvikuppi kourassa kammariin. Mies oli sentään älynnyt laittaa keittimen päälle lenkillä ollessani. Minä aloin välittömästi kirjoittaa ensimmäistä uutta tarinaa. Aamulla päätin väsätä tonttunuken tarinalle malliksi. Illan kajossa hain vielä vintiltä laatikollisen vanhoja papereita. Seuraavana päivänä ajoin kylälle ja hankin lisää tykötarpeita kaupasta. Nukkeja syntyi seuraavien kuukausien aikana kolmatta kymmentä ja tarinoita toinen mokoma päälle, Vipunen raottaa luovan prosessinsa saloja.
Talon pihapiiri on viehättävä ja sopusuhtainen, aivan kuin historiankirjan lehdiltä. Sukupolvi toisensa jälkeen on käyskennellyt näillä kunnailla: päärakennuksen, aitan ja vanhan navetan muodostaman kolmisivuisen rauhallisuuden linnakkeen sisällä. Valma Vipunen osoittaa kädellään aittaa ja taaempana kohoavaa saunaa.
– Suomalainen tonttu on sympaattinen, ja jokaisella on oma vissi tehtävänsä. Meidän kulttuurimme on rikas, koska tunnemme saunatonttuja, riihitonttuja, tallitonttuja ja mitä kaikkia niitä onkaan. Tontut ovat yhtä vanhoja kuin suomalaiset. Tulimme kaikki aikoinaan samassa kuormassa, ja sen jälkeen on yhdessä eletty sodat ja nähty nälkävuodet.
Aitan seinää vasten nojaa muutamia tonttunukkeja, joissa kaikissa on jotakin tuttua.
– Asettelin ne ihan tarkoituksella noin. Mieheni on aina sanonut, että monesta hahmossa voi nähdä piirteitä tuntemistamme ihmisistä. Niiltä osin on melko turvallista väittää, että tontut ovat totta, Valma Vipunen naurahtaa ja nostaa yhden isoimmista tontuista ilmaan.
Tutunnäköisiä ovat, en voi muuta väittää, sillä portaille asetettu kattaus muistuttaa erehdyttävän paljon kaupungin terävintä johtoa. Naurusta päätellen hän huomaa minun tunnistaneen kasvoista useimmat.
– Näiden tonttujen vaatimuksesta minä ne kaikki tarinatkin kirjoitin. Minulle ei kertakaikkisesti jäänyt muuta mahdollisuutta, ja jokainen niistä ansaitsi tulla kerrotuksi, hän jatkaa ja hymy lainehtii suupielissä.
Seuraavaksi hän johdattaa meidät talolle, jonka yhdestä avoimesta ikkunasta leviää pehmeän pannukahvin tuoksu kaikkialle pihapiiriin. Kun nousemme portaille, kuuluu taaksemme jääneestä aitasta ankara kolahdus. Minä säpsähdän ja käännyn katsomaan äänen aiheuttajaa. Mitään ei näy. Vipunen on tyynen rauhallinen, mutta virkkaa lopulta:
– Se oli vain joku tonttupojista ellei sitten keijutytöistä innokkain. Heitäkin on tällä tontilla jokunen, ihan vaan tasapainon tähden.
Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2000
