lauantai 27. tammikuuta 2018

Kalifin paikka

Alokas oli valittanut väsymystään jo kahden päivän ajan. Kolmannen päivän alussa hän vannoi sotilasvalansa, ja paluumatkalla valituksen määrä tuplaantui. Tympääntynyt kesävänrikki polki pyöräänsä valittajan takana, marssiosaston viimeisenä miehenä, ja kuunteli. Lopulta he saivat kiinni edellä ajaneet, jotka viettivät lepotaukoa. Valittaja sai pysähtyä hetkeksi, mutta vänrikin piti ajaa marssirivistön kärkeen ja ilmoittautua osaston johtajalle. Se onnistui vain kerran kolmen päivän aikana. Kun hän saavutti marssirivistön puolivälin, asteli metsästä tielle miehiä pyörineen, ja osasto lähti jälleen liikkeelle. Hän jäi odottamaan viimeistä miestä. Valitus jatkui seuraavat 50 minuuttia. Kolmannen marssipäivän lopulla raja tuli vastaan, ja vänrikki huokaisi: ”Jos olisitte oikeasti väsynyt, ette jaksaisi edes valittaa.”

Onko sinulla työkaveri, joka jaksaa kertoa kiireestään? Hän kiertää työpisteestä toiseen ja huokailee. Istuu paikallaan ja huokailee. Huokailee jopa huokausten välissä. Harva on nähnyt hänen tekevän töitä. Tunnet varmaan hänet, joka on sitoutunut täydellisesti hetken tärkeimpään työtehtävään ja käy jatkuvasti tarkistamassa kollegoiltaan, onko mikään muuttunut viidentoista edeltäneen minuutin aikana. He ovat tietenkin kiusallisia ja imevät sekä ilman että energian ympäristöstään. Heidät me tunnistamme, mutta pinnan alla kytee jotakin paljon vaarallisempaa.

Kanssaihmistemme joukossa elää Robert A. Haren ja Paul Babiakin mukaan joukko yksilöitä, jotka eivät kykene osoittamaan empatiaa, olemaan vilpittömiä, koe noloutta tai häpeä tekojaan. Heidän kova kuorensa ei murru, ja he valehtelevat estottomasti. He osaavat olla tarvittaessa myös valloittavia ja erittäin kohteliaita. Ulkokuoren alta paljastuu omaa etuaan ajavia ja säälimättä muita hyväksikäyttäviä petoja.

Psykiatri ja tietokirjailija Hannu Lauerma on työnsä puolesta tavannut suuren joukon suomalaisia psykopaatteja. Heitä yhdistää moniongelmaisuus. Taustalta löytyy väkivaltainen lapsuus, erilaisia oppimisvaikeuksia ja täydellinen elämänhallinnan puuttuminen. Suurin osa on päätynyt vankilaan, ei suinkaan amerikkalaisesta jännityskirjallisuudesta tuttujen nerokkaiden rikosten, vaan perinteisten väkivallantekojen takia. Lauerma määritteli muutamia vuosia sitten Helsingin kirjamessuilla, miten  psykopatialle geneettisesti altistuneille yleensä käy elämässä: Mikäli hän joutuu lapsena hyväksikäytön ja väkivallan kohteeksi, päätyy hän todennäköisesti aikuisiässä vankilaan. Jos hänen perheensä antaa hänelle empatiaa, huolenpitoa ja lämpöä, voi hänestä tulla yrityssaneeraaja.

Ihminen lipsauttaa valkoisia valheita, mutta psykopaatti ja narsistit tekevät valehtelusta taidetta. Työyhteisön ristiriitatilanteissa luottamusmiehet ja työsuojeluorganisaatio pyrkivät edistämään yhteisen sävelen löytämistä eikä oikeaa tai väärää määritellä sinänsä, koska jokainen mielipide on yhtä arvokas. Tilanne muistuttaa katolista rippiä, jonka jälkeen pappi toteaa: Mene ja älä enää syntiä tee! Valtakuntaan laskeutuu rauha, mutta psykopaatti ei unohda eikä muuta käytöstään. Hän jaksaa odottaa seuraavaa erää, sillä selvisihän hän juuri edellisestä.

Hare ja Babiak muistuttavat, että noin prosentti maailman ihmisistä on psykopaatteja, mutta johtajista jopa 10 prosenttia. Se herättää heti joukon vakavia kysymyksiä. Minulla on sinulle huonoja uutisia: pomosi ei välttämättä ole psykopaatti. Löydät internetistä esimerkiksi Robert A. Haren laatiman luettelon psykopaattisista piirteistä. Se on itsessään mielenkiintoinen, mutta lopullisen diagnoosin voi tehdä ainoastaan erikoistunut psykiatri. Psykopaattina pitämäsi henkilö ei kenties täytä kriteerejä, mutta hän olla joko sosiopaatti tai narsisti. Saatat toisaalta myös syyllistyä ylitulkintaan ja osua kokonaan väärään maalitauluun.

Harun El Pullah on sarjakuva-albumeista tuttu hyväntahtoinen kalifi. Hänen suurvisiirinsä Ahmed Ahne on häikäilemätön vallantavoittelija, joka pyrkii jatkuvasti kalifiksi kalifin paikalle. Robert A. Hare muistuttaa, että todennäköisesti psykopaatti ei ole organisaation ykkösjohtaja, vaan tutkan alapuolella operoiva ravintoketjun kakkonen.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVIII

torstai 18. tammikuuta 2018

Ryan Adams: Do You Still Love Me? (2017)

Hetki on harras ja hauras. Urut soivat kuin kutsuen kunnioittamaan edesmenneen muistoa. Rauhaa kestää yhdeksättä tahtia, vain 24 sekuntia ennen kuin kitarasta irtoaa terävä sointu, ja rumpali lyö ensimmäisen kerran kalvoon ja peltiin. Laulaja aloittaa. Äänensävy tuo olennaisimmat tunteet kuulijan ulottuville. Ainoastaan urut soivat taustalla. Kesken toisen säkeen rummut ja kitara iskevät kolme kertaa. Isku ja kolme iskua toistuvat kahden seuraavan säkeen aikana, ja vasta viidennen ja kuudennen säkeen aikana yhtye soi kokonaisuudessaan. Urut, kitarat, basso ja rummut tukevat toisiaan. Ne palaavat seitsemännen säkeen aikana lähtökuoppiinsa, kunnes kahdeksas säe tuo jälleen kaikki yhteen ja kuljettaa väistämättömään kertosäkeeseen, jossa laulaja esittää vain yhden kysymyksen: Do you still love me babe? 

Ryan Adamsin kuudestoista studioalbumi Prisoner ei syntynyt onnellisten tähtien alla. Avioliitto laulaja-lauluntekijä ja näyttelijä Mandy Mooren kanssa purkautui tammikuussa 2016. Adams purki avioeronsa, kuten lauluntekijän kuuluu: musiikkiin ja sanoihin. Syntyi joukko lauluja, jotka kuvaavat tarkasti syntymähetkeään: Prisoner, Doomsday, Haunted House, To Be Without You, Breakdown ja Tightrope. Albumi muistuttaa rakenteeltaan monia Adamsin uran aiempia kokonaisuuksia, sillä iskevin kappale avaa oven tähän synkkään maailmaan. Do You Still Love me? on yksi artistin hienoimpia sävelmiä, joka kohoaa tulevaisuudessa klassikoksi.

Toinen säkeistö jatkaa ensimmäisen askelemerkein. Kitaran ja rumpujen Iskut raastavat laulajan sielua yhä syvemmältä eikä teksti suo rauhaa kertojalleen. Mennyt ei palaa, vuosi vaihtuu ja aurinko laskee iltaisin. Ainoastaan pimeys on uskollinen seuralainen. Do You Still Love Me? on sinänsä yksinkertainen ja iskevä rock-laulu, joka jää välittömästi soimaan mieleen. Mutta toteutus tekee siitä erikoisen. Keskitempoinen kappale leikkii hartaalla urkusoundilla, hiljaisuudella ja erikoisilla iskuilla. Ne rytmittävät kappaletta tavalla, joka nostaa sen tavanomaisuuden tuolle puolen. Jopa Adamsin tuotannon mittareilla se on erityisen onnistunut avaus.

Hyvät kuulijat, alle neljässä minuutissa kaikki on ohi, ja laulajan esittämä kaunis ja raadollinen kysymys jää kalvamaan mieltä. Rock ei aina anna vastauksia, vaan jättää kuulijan samaan tilanteeseen kuin laulajan. Kuinka jatkaa tästä eteenpäin on kysymys, joka painaa ja piinaa. Selviytyminen on lopulta vain oman elämän kipupisteiden hallitsemista. 


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Helmikuu 2017)

torstai 11. tammikuuta 2018

Säveliä vuodenvaihteeksi 3: Across the Universe

Musiikki ei jätä rauhaan. Viime vuoden sadosta jäi poimimatta paljon herkullisia yksityiskohtia. Kolmannella kattauksella jätän haikeat jäähyväiset vuonna 2017 julkaistuille teoksille, joista osa saa yhä matkata ajan ja tilan halki universumissa.


Mielenkiintoista matkaseuraa

Ray Davies: Americana
Tärkein on matka. Olkoon se sitten ajaton ja nostalginen, kuten Daviesilla. The Jayhawks säestää vanhan mestarin sanoja ja musiikkia mainiosti. Maisemat vaihtuvat ja kappaleet rullaavat. Voiko enempää vaatia?

Robert Plant: Carry Fire
Plant tuntee juurimusiikin laulukirjan ja osaa siksi hylätä sen tunnetuimmat piirteet. Albumin sävellykset on merkitty artistin lisäksi soittajien nimiin, ja se kuuluu lopputuloksessa. yhdessä luodut sävyt ovat maailmalta: Pohjois-Afrikasta, Arabiasta ja Intiasta. Matka on pitkä, mutta kaunis.

Roger Waters: Is This The Life We Really Want?
Pääasiallisesti Watersin kynäilemä Pink Floydin The Wall oli sekä historiallinen dokumentti että tulevaisuutta ennustava merkkiteos, joka väistämättä nousee ajatuksiin tätä levyä kuunnellessa. Waters on yhä terävä, mutta onko huumori koventunut vuosien varrella? Toisaalta myös aikamme maailma on ankarampi.


Kulmat ja korttelit

Algiers: The Underside of Power
Algiers tarjoaa musiikillinen matkan lopun aikojen tunnelmiin. Ne eivät synny eskatologisesta tai uskonnollisesta kirjallisuudesta, vaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Tekstien raaka maailma on totta, ja päällekäyvä musiikki liimaa sanat yhteen.

Flo Morrisey & Matthew E. White: Gentle Woman, Ruby Man
Amerikkalaissen Matthew E. Whiten pehmeä soulääni kohtaa kirkkaammin soivan englantilaisen Flo Morrisonin. Tästä syntyy mielenkiintoinen kymmenen kappaleen matka, jolla puhutaan paljon painavia sanoja. Oivalliset sovitukset vievät klubien lavoille, joissa yhä soi hikinen ja elävä musiikki. Sekä ikoniset että tahattoman humoristiset kappaleet saavat uuden ilmeen, joka saa ajattelemaan niiden alkuperäistä sisältöä uudemman kerran.

Shelby Lynne & Allison Moorer: Not Dark Yet
Lapsuuden kovat kokemukset siivilöityvät hienoksi musiikiksi Shelby Lynnen ja Allison Moorerin äänien välityksellä. Albumin kymmenestä kappaleesta yhdeksän on lainoja, mutta sisarukset onnistuvat tekemään niistä näköisiään. Vihjaako levyn päättävä ainoa yhteinen tuotos tulevaan?

The xx: I See You
Kolmihenkinen yhtye maalaa suuria kuvia pienillä vedoilla. Elokuinen lauantai-ilta Flow-festivaalin päälavalla ei olisi voinut päättyä hienommin, kuin taitavan ja herkän
xx:n sävelin. Albumin päättävä kolmen kappaleen suora – On Hold, I Dare You ja Test Me – on kylmäävä.


Maailmat ja maailmankaikkeudet

Jarvis Cocker & Chilly Gonzales: Room 29
Hotellihuone Hollywoodissa, flyygeli ja yksinäinen kertoja: kaikki sopivat ainekset elokuvalle. Esittäjät eivät pysähdy yhteen kuvaan. Cockerin sanat ja Gonzalesin musiikki kertovat viiltävän tarkoin rajauksin ihmiskohtaloista Chateau Marmont -hotellissa. Kahden hengen keitosta maustaa toisinaan jousikvartetti ja puhallinsoittimet. Elokuvahistorioitsija David Thomson täydentää kokonaisuuden faktoilla.

Jake Xerxes Fussell: What in the Natural World
Albumin sisällä avautuu oma maailmansa, ja kappaleet paljastavat salaisuutensa kansiteksteissä ja hienoutensa useamman kuuntelukerran jälkeen. Fussell kantaa kansanperinnettä ja musikaalisuutta geeneissään. Oikeat kappalevalinnat ja luontainen esittämistapa luovat pohjan erinomaiselle albumille.

Sufjan Stevens, Nico Muhly, Bryce Dessner, James McAlister: Planetarium
Aurinkokuntamme ja muut kosmologiset ilmiöt saavat arvoisensa käsittelyn. Musiikilliset tyylilajit kohtaisivat aluksi konserttilavalla ja teos täydentyi kokonaisuudeksi studiossa. Planetarium sisältää uskomattoman matkan äänimaisemaan. Sille kannattaa osallistua ennakkoluulottomasti ja heittäytyä rohkeasti pyörteisiin.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2018)

tiistai 9. tammikuuta 2018

Säveliä vuodenvaihteeksi 2: Gentlemen, start your engines!

Viime vuoden sato tuotti mielenkiintoisia albumeja, jotka pystyivät kuljettamaan mielen ravitseville keitaille. Toinen kattaus pyytää herroja käynnistämään koneensa, jotta me kuuntelijat voimme matkata sävelten siivillä huomiseen, ja sen yli.

Dan Auerbach: Waiting On A Song
Olisiko tämä vuoden hyväntuulisin levy? Dan Auerbach ei synkistele, vaan antaa kepeiden rallien puhua puolestaan. Se johtuu puolestaan taitavista soittajista ja kappaleita kunnioittavasta tuotannosta. Albumi ei yritä olla itseään suurempi tai mahtavampi, vaan palaset sopivat toisiinsa kuin itsestään. King of a One Horse Town asettaa myös itseironialle oikeat mittasuhteet.

Liam Gallagher: As You Were
En uskonut näkeväni päivää, jolloin Liam Gallagher lähestyisi vanhemman veljensä lauluntekijätaitoja tai tekisi levyn, joka kuulostaa ehjältä. On hienoa olla väärässä. As You Were palauttaa sopivasti ylimielisen Liamin takaisin juurilleen. The Beatlesin sävelkulut kuuluvat, mutta eivät häiritse korvaa. Myös laulajan ääni on saanut ripauksen syvyyttä ja uusia sävyjä. Tämän albumin voi laittaa soittimeen levollisin mielin.

Jason Isbell and the 400 Unit: The Nashville Sound
Kahden erinomaisen soololevyn jälkeen Jason Isbell palasi studiooon 400 Unit -yhtyeensä kanssa. Albumi on kaikkien odotusten arvoinen. Isbellin kappaleet toimivat, ja erityisesti Anxiety kohoaa vuoden parhaimpien kappaleiden joukkoon: intro ja outro hakevat dramaattisuudessa vertaistaan.

JD McPherson: Undivided Heart & Soul
Albumi rullaa kappaleesta toiseen mainion orkesterin ja eläväisen johtajan ohjauksessa. Kappaleet ovat kuin lukuja rock’n’rollin laulukirjasta, joka kaikesta huolimatta kuulostaa tuoreelta ja mielenkiintoiselta. Ripaus rockabillyä ruokkii tunnelmaa ja kääntää kelloja keskipäivää edeltävään aikaan, ja jokainen modernimpi askel palauttaa ajatukset iltapäivän leppoisille tunneille. Näillä sijoilla majailee rock’n’rollin sielu.

John Mellencamp featuring Carlene Carter: Sad Clowns & Hillbillies
The Lonesome Jubilee on albumi, joka väistämättä nousee mieleen Mellencampin uusimman vanavedessä.  Äänimaisema pursuu juurevaa americanaa keskilännen rocksoundilla maustettuna. Soittajat loihtivat sävyjä, joiden puhtaus ja viattomuus riipivät selkärankaa: tämä ei enää ole se uran alkuvuosien vaaleanpunaisten talojen Amerikka. Yhteistyö Carlene Carterin soi erinomaisena: kaksi erilaista ääntä antaa syvyyttä tarinoihin. Kokonaisuus on niin kaunis, että levyn päättyessä pala nousee kuuntelijan kurkkuun ja silmäkulmissa kimaltavat elämän timantit.

The National: Sleep Well Beast
Viime syksyn äänimaisema laskeutui odottamattomasta suunnasta. Musiikki ei pauhaa, räyhää tai käy päälle. Matt Berninger ei laula korkealta tai kovaa, vaan matala baritoni liukuu vaivattomasti kappaleiden pinnalla. Dessnerin kitaristiveljesten luoma musiikki on pääasiallisesti kaunista ja eteeristä, ja vain hetkittäin Devendorffin veljesten rytmiryhmä saa päästellä reippaammin.

Noel Gallagher’s High Flying Birds: Who Built The Moon?
Kahdella ensimmäisellä albumillaan tasaisen varmaa työtä tehnyt Noel Gallagher luovutti tuottajan tuolin David Holmesille. Se kannatti. Kappaleiden sovitukset tuovat kaukaisesti mieleen Oasiksen epäonnistuneimmat kokeilut, mutta nyt sävelien ympärillä hehkuu puhdas energia. Kaikki soi suurena, ja kerran käynnistyttyään kulkee musikaalinen juna kohti viimeistä asemaa, jossa odottaa bonuksena perinteistä ilmaisua kunnioittava päätösraita. Lopputulos kuulostaa helpolta ja vaivattomalta.

Chris Stapleton: From A Room: Volume 1
Aikansa aherrettuaan lauluja muille countryartisteille, julkaisi Stapleton ensimmäisen oman albuminsa vuonna 2015. Lupaavan debyytin jälkeen räjäyttää From A Room: Volume 1 pankin. Sielukkaat ja riipivät kappaleet osoittavat, että yhteistyö muiden lauluntekijöiden kanssa on hedelmällistä ja laulajan ääni taipuu oiviin tulkintoihin. Kuuntelijoiden onneksi, jatkaa Form A Room: Volume 2 edellisen jalanjäljissä.

The War On Drugs: A Deeper Understanding
Kuvittele itsesi ajamassa autoa keskellä avointa maisemaa. Adam Granduciel on luonut kokonaisen maailman, jolla ei tunnu olevan alkua tai loppua. Kappaleet nivoutuvat yhdeksi erityisellä tavalla. Aivan kuin kerran lippaan kannen avattuamme ei meidän enää tarvitsisi erottaa yksilöä joukosta. Istumme rockin perusasioiden ympäröiminä, ja perinteisten instrumenttien taustalla soivat hypnoottiset syntetisoijat kietovat kuulijat lopullisesti verkkoihinsa. Strangest Thing soi niin kuulaana ja kauniina, että on aika esittää olennainen kysymys: olemmeko syvemmän ymmärryksen arvoisia?

Paul Weller: A Kind Revolution
Maailma saattaisi olla parempi paikka, jos Paul Wellerin lempeä (musiikillinen) vallankumous toteutuisi ja levyn leikkisät sävyt värjäisivät maailman monimuotoisuudellaan. Hopper kantaa Van Morrisonin perintöä, Ray Davies kurkistaa olan takaa useassa sävelessä ja funkahtavat kitarat kutsuvat New York -kappaleen myötä yllätysten öihin.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2018)

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Säveliä vuodenvaihteeksi 1: Lady Sings the Blues

Runsaiden sävelien vuosi 2017 kuuluu naisille. Kokosin mielenkiintoisten albumien listalle kymmenen artistia, joiden uran nykyhetki on aikajanalla eri pisteessä. He loivat  kypsiä näytteitä osaamisestaan. Ensimmäinen kattaus on valmis, ja ladyt laulavat sinisiä säveliä.

Nicole Atkins: Goodnight Rhonda Lee
Levyn sointi on melkein liian täydellinen, ja pakkauksen estetiikka vanhahtava. Molemmat ovat ainoastaan pintaa eikä kirjaa tule koskaan tuomita pelkän kannen perusteella. Niiden alta paljastuu kiinteä ja yhtenäinen joukko lauluja, joissa kaikuvat retrosoundit, pehmeä soul ja toisinaan myös kevyt funk. Nicole Atkins on kirjoittanut kaksi albumin lauluista yhdessä Chris Isaakin kanssa. Erityisesti nimikkokappale Goodnight Rhonda Lee saa väsyneetkin jalat liikkeelle.

Feist: Pleasure
Ilmaisu on tarkoituksellisen raakaa ja törkeän yksinkertaistettua. Feist karsi kaiken turhan kappaleidensa sovituksista, ja se luo vaikutelma kaiuttimien takana kitara sylissään istuvasta artistista, joko suo armollisesti tilaa muutamalle soittajalle. Basso ja rummut soivat usein paljaina, ja se luo mielenkiintoisen luomukontrastin sähköisille sävyille. Aivan kuin levy käskisi noudattamaan yhtä ohjeistaan: Baby Be Simple.

Rhiannon Giddens: Freedom Highway
Carolina Chocolate Dropsin laulajan ja multi-instrumentaisti Rhiannon Giddensin toinen sooloalbumi jatkaa loogisesti edellisen viitoittamalla tiellä. Hän kuljettaa meidät syvälle tummemman juurimusiikin äärelle, jossa soivat bluegrassin, bluesin, jazzin ja jopa rockin vaikutteet. Omat sävellykset ja taiten valitut coverit sulautuvat orgaanisesti yhteen. Kun ilta pimenee, on aika asettaa levy soittimeen ja nauttia soinnikkaasta äänestä.

Jade Jackson: Gilded
Uskomatonta, että tämä on oikeasti artistin debyyttialbumi. Jade Jacksonin musiikki kuulostaa ehdottoman valmiilta, perinteistä ponnistavalta ja tarvittaessa sopivan rosoiselta. Social Distortion-yhtyeen Mike Ness tuotti albumin, joka soi toisinaan kuin hänen oma toinen sooloalbuminsa, mutta paljon tuoreemmin. Levyn leimaaminen pelkäksi countryrockiksi ei tee musiikille oikeutta, sillä ajoittain temmot vaihtuvat ja räväkämpi vaihde iskee päälle. Motorcycle kokoaa perinteen ja pusertaa sanoista esiin olennaisimman.

Aimee Mann: Mental Illness
Magnolia-elokuva teki Aimee Mannille suuren palveluksen. Keskeisimmät tarinalliset laulut alleviivasivat valkokankaalla näkyvää kerrontaa tavalla, joka teki niistä hetkeä suurempia. Mann ei ole kadottanut lauluntekijän taitoaan, vaikka samanlainen ylistys ei tavoittanut seuraavina vuosikymmeninä. Mental Illness on albumi, joka keskittyy jälleen pieniin merkityksellisiin hetkiin. Lies of Summer on kuin elokuva itsessään.

Laura Marling: Semper Femina
Marling julkaisi mainion I Speak Because I can -albumin vuonna 2010. Levyllä soittajien ydinryhmän muodosti pääosa Mumford & Sons -yhtyeestä. Lauluntekijänä Marling ei ole menettänyt terävyyttään näiden levyjen välissä, mutta jotakin olennaista on puuttunut. Semper Femina soi kauniina, folk- ja blues-sävyt korostuvat ja tuotanto tukee oivallisesti kokonaisuutta. Jouset heräävät henkiin oikeina hetkinä. Yksinkertainen sointi on täydellisimmillään Don’t Pass Me By -kappaleessa.

Imelda May: Life. Love. Flesh. Blood
Takinkääntäjän tai petturin maineen saavuttaa helposti. Uhka roikkui ilmassa, kun räväkkä rock’n’roll- ja rockabillyartisti Imelda May luopui leimallisesta otsakiehkurastaan ja vei musiikillisen tyylinsä oikeastaan vielä kauemmaksi menneisyyteen. Onneksi ääni on entisensä ja T Bone Burnettin tuotanto antaa kappaleille tilaa hengittää. Vanhat sävyt heijastuvat kudoksiin. Sixth Sense sekä päivittää että varhentaa entistä ilmaisua. Siihen ei moni artisti kykene samanaikaisesti.

Angaleena Presley: Wrangled
Asennemittarin skaala loppuu kesken kuvatessa Angaleena Presleyn juurevaa americana-albumia. Musiikilliset juuret kasvavat countryssa, jota rock-kitarakierrätykset ja rockabillybasso maustavat hetkittäin. Albumin rauhalliset tuokiot vaihtuvat johdonmukaisesti maukkaaseen sävelten lentoon. Sanoitusten huumori on viistoa erityisesti kappaleissa Dreams Don’t Come True ja Motel Bible.

St. Vincent: Masseduction
On hetkiä, jolloin musiikkia pitäsi arvioida useammalla mittarilla. Annie Clarkin eli St. Vincentin kohdalla ne olisivat hyödyllisiä. Aluksi on kappale ja sen melodia, seuraavaksi elektroninen äänimaisema ja lopuksi taiteellinen rajoja kokeileva kokonaisuus. Sekä rauhoittavat että kiivaat rytmit ja toistot voivat viedä kuulijan toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta silti tämä voi löytää itsensä erityisen logiikan keskipisteestä. Onko se Los Angeles vai New York, on lopulta makuasia ja mielialakysymys.

Jane Weaver: Modern Cosmology
Tiedätkö tunteen, kun koet pudonneesi johonkin toiseen todellisuuteen? Modern Cosmology on albumi, joka kumoaa kuulijansa painovoiman ja kuljettaa lempeästi ihastelemaan universumin ihmeitä. Weaverin ääni viettelee ja vakuuttaa. Liikumme jossakin psykedeelisen popin, elektronisten rytmien ja uusfolkin rajamailla. Albumin yhdeksi avainkappaleeksi kohoaa Slow Motion, joka sykkii popin ajattomuutta.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2018)