Nicole Atkins: Goodnight Rhonda Lee
Levyn sointi on melkein liian täydellinen, ja pakkauksen estetiikka vanhahtava. Molemmat ovat ainoastaan pintaa eikä kirjaa tule koskaan tuomita pelkän kannen perusteella. Niiden alta paljastuu kiinteä ja yhtenäinen joukko lauluja, joissa kaikuvat retrosoundit, pehmeä soul ja toisinaan myös kevyt funk. Nicole Atkins on kirjoittanut kaksi albumin lauluista yhdessä Chris Isaakin kanssa. Erityisesti nimikkokappale Goodnight Rhonda Lee saa väsyneetkin jalat liikkeelle.
Feist: Pleasure
Ilmaisu on tarkoituksellisen raakaa ja törkeän yksinkertaistettua. Feist karsi kaiken turhan kappaleidensa sovituksista, ja se luo vaikutelma kaiuttimien takana kitara sylissään istuvasta artistista, joko suo armollisesti tilaa muutamalle soittajalle. Basso ja rummut soivat usein paljaina, ja se luo mielenkiintoisen luomukontrastin sähköisille sävyille. Aivan kuin levy käskisi noudattamaan yhtä ohjeistaan: Baby Be Simple.
Rhiannon Giddens: Freedom Highway
Carolina Chocolate Dropsin laulajan ja multi-instrumentaisti Rhiannon Giddensin toinen sooloalbumi jatkaa loogisesti edellisen viitoittamalla tiellä. Hän kuljettaa meidät syvälle tummemman juurimusiikin äärelle, jossa soivat bluegrassin, bluesin, jazzin ja jopa rockin vaikutteet. Omat sävellykset ja taiten valitut coverit sulautuvat orgaanisesti yhteen. Kun ilta pimenee, on aika asettaa levy soittimeen ja nauttia soinnikkaasta äänestä.
Jade Jackson: Gilded
Uskomatonta, että tämä on oikeasti artistin debyyttialbumi. Jade Jacksonin musiikki kuulostaa ehdottoman valmiilta, perinteistä ponnistavalta ja tarvittaessa sopivan rosoiselta. Social Distortion-yhtyeen Mike Ness tuotti albumin, joka soi toisinaan kuin hänen oma toinen sooloalbuminsa, mutta paljon tuoreemmin. Levyn leimaaminen pelkäksi countryrockiksi ei tee musiikille oikeutta, sillä ajoittain temmot vaihtuvat ja räväkämpi vaihde iskee päälle. Motorcycle kokoaa perinteen ja pusertaa sanoista esiin olennaisimman.
Aimee Mann: Mental Illness
Magnolia-elokuva teki Aimee Mannille suuren palveluksen. Keskeisimmät tarinalliset laulut alleviivasivat valkokankaalla näkyvää kerrontaa tavalla, joka teki niistä hetkeä suurempia. Mann ei ole kadottanut lauluntekijän taitoaan, vaikka samanlainen ylistys ei tavoittanut seuraavina vuosikymmeninä. Mental Illness on albumi, joka keskittyy jälleen pieniin merkityksellisiin hetkiin. Lies of Summer on kuin elokuva itsessään.
Laura Marling: Semper Femina
Marling julkaisi mainion I Speak Because I can -albumin vuonna 2010. Levyllä soittajien ydinryhmän muodosti pääosa Mumford & Sons -yhtyeestä. Lauluntekijänä Marling ei ole menettänyt terävyyttään näiden levyjen välissä, mutta jotakin olennaista on puuttunut. Semper Femina soi kauniina, folk- ja blues-sävyt korostuvat ja tuotanto tukee oivallisesti kokonaisuutta. Jouset heräävät henkiin oikeina hetkinä. Yksinkertainen sointi on täydellisimmillään Don’t Pass Me By -kappaleessa.
Imelda May: Life. Love. Flesh. Blood
Takinkääntäjän tai petturin maineen saavuttaa helposti. Uhka roikkui ilmassa, kun räväkkä rock’n’roll- ja rockabillyartisti Imelda May luopui leimallisesta otsakiehkurastaan ja vei musiikillisen tyylinsä oikeastaan vielä kauemmaksi menneisyyteen. Onneksi ääni on entisensä ja T Bone Burnettin tuotanto antaa kappaleille tilaa hengittää. Vanhat sävyt heijastuvat kudoksiin. Sixth Sense sekä päivittää että varhentaa entistä ilmaisua. Siihen ei moni artisti kykene samanaikaisesti.
Angaleena Presley: Wrangled
Asennemittarin skaala loppuu kesken kuvatessa Angaleena Presleyn juurevaa americana-albumia. Musiikilliset juuret kasvavat countryssa, jota rock-kitarakierrätykset ja rockabillybasso maustavat hetkittäin. Albumin rauhalliset tuokiot vaihtuvat johdonmukaisesti maukkaaseen sävelten lentoon. Sanoitusten huumori on viistoa erityisesti kappaleissa Dreams Don’t Come True ja Motel Bible.
St. Vincent: Masseduction
On hetkiä, jolloin musiikkia pitäsi arvioida useammalla mittarilla. Annie Clarkin eli St. Vincentin kohdalla ne olisivat hyödyllisiä. Aluksi on kappale ja sen melodia, seuraavaksi elektroninen äänimaisema ja lopuksi taiteellinen rajoja kokeileva kokonaisuus. Sekä rauhoittavat että kiivaat rytmit ja toistot voivat viedä kuulijan toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta silti tämä voi löytää itsensä erityisen logiikan keskipisteestä. Onko se Los Angeles vai New York, on lopulta makuasia ja mielialakysymys.
Jane Weaver: Modern Cosmology
Tiedätkö tunteen, kun koet pudonneesi johonkin toiseen todellisuuteen? Modern Cosmology on albumi, joka kumoaa kuulijansa painovoiman ja kuljettaa lempeästi ihastelemaan universumin ihmeitä. Weaverin ääni viettelee ja vakuuttaa. Liikumme jossakin psykedeelisen popin, elektronisten rytmien ja uusfolkin rajamailla. Albumin yhdeksi avainkappaleeksi kohoaa Slow Motion, joka sykkii popin ajattomuutta.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2018)
