Dan Auerbach: Waiting On A Song
Olisiko tämä vuoden hyväntuulisin levy? Dan Auerbach ei synkistele, vaan antaa kepeiden rallien puhua puolestaan. Se johtuu puolestaan taitavista soittajista ja kappaleita kunnioittavasta tuotannosta. Albumi ei yritä olla itseään suurempi tai mahtavampi, vaan palaset sopivat toisiinsa kuin itsestään. King of a One Horse Town asettaa myös itseironialle oikeat mittasuhteet.
Liam Gallagher: As You Were
En uskonut näkeväni päivää, jolloin Liam Gallagher lähestyisi vanhemman veljensä lauluntekijätaitoja tai tekisi levyn, joka kuulostaa ehjältä. On hienoa olla väärässä. As You Were palauttaa sopivasti ylimielisen Liamin takaisin juurilleen. The Beatlesin sävelkulut kuuluvat, mutta eivät häiritse korvaa. Myös laulajan ääni on saanut ripauksen syvyyttä ja uusia sävyjä. Tämän albumin voi laittaa soittimeen levollisin mielin.
Jason Isbell and the 400 Unit: The Nashville Sound
Kahden erinomaisen soololevyn jälkeen Jason Isbell palasi studiooon 400 Unit -yhtyeensä kanssa. Albumi on kaikkien odotusten arvoinen. Isbellin kappaleet toimivat, ja erityisesti Anxiety kohoaa vuoden parhaimpien kappaleiden joukkoon: intro ja outro hakevat dramaattisuudessa vertaistaan.
JD McPherson: Undivided Heart & Soul
Albumi rullaa kappaleesta toiseen mainion orkesterin ja eläväisen johtajan ohjauksessa. Kappaleet ovat kuin lukuja rock’n’rollin laulukirjasta, joka kaikesta huolimatta kuulostaa tuoreelta ja mielenkiintoiselta. Ripaus rockabillyä ruokkii tunnelmaa ja kääntää kelloja keskipäivää edeltävään aikaan, ja jokainen modernimpi askel palauttaa ajatukset iltapäivän leppoisille tunneille. Näillä sijoilla majailee rock’n’rollin sielu.
John Mellencamp featuring Carlene Carter: Sad Clowns & Hillbillies
The Lonesome Jubilee on albumi, joka väistämättä nousee mieleen Mellencampin uusimman vanavedessä. Äänimaisema pursuu juurevaa americanaa keskilännen rocksoundilla maustettuna. Soittajat loihtivat sävyjä, joiden puhtaus ja viattomuus riipivät selkärankaa: tämä ei enää ole se uran alkuvuosien vaaleanpunaisten talojen Amerikka. Yhteistyö Carlene Carterin soi erinomaisena: kaksi erilaista ääntä antaa syvyyttä tarinoihin. Kokonaisuus on niin kaunis, että levyn päättyessä pala nousee kuuntelijan kurkkuun ja silmäkulmissa kimaltavat elämän timantit.
The National: Sleep Well Beast
Viime syksyn äänimaisema laskeutui odottamattomasta suunnasta. Musiikki ei pauhaa, räyhää tai käy päälle. Matt Berninger ei laula korkealta tai kovaa, vaan matala baritoni liukuu vaivattomasti kappaleiden pinnalla. Dessnerin kitaristiveljesten luoma musiikki on pääasiallisesti kaunista ja eteeristä, ja vain hetkittäin Devendorffin veljesten rytmiryhmä saa päästellä reippaammin.
Noel Gallagher’s High Flying Birds: Who Built The Moon?
Kahdella ensimmäisellä albumillaan tasaisen varmaa työtä tehnyt Noel Gallagher luovutti tuottajan tuolin David Holmesille. Se kannatti. Kappaleiden sovitukset tuovat kaukaisesti mieleen Oasiksen epäonnistuneimmat kokeilut, mutta nyt sävelien ympärillä hehkuu puhdas energia. Kaikki soi suurena, ja kerran käynnistyttyään kulkee musikaalinen juna kohti viimeistä asemaa, jossa odottaa bonuksena perinteistä ilmaisua kunnioittava päätösraita. Lopputulos kuulostaa helpolta ja vaivattomalta.
Chris Stapleton: From A Room: Volume 1
Aikansa aherrettuaan lauluja muille countryartisteille, julkaisi Stapleton ensimmäisen oman albuminsa vuonna 2015. Lupaavan debyytin jälkeen räjäyttää From A Room: Volume 1 pankin. Sielukkaat ja riipivät kappaleet osoittavat, että yhteistyö muiden lauluntekijöiden kanssa on hedelmällistä ja laulajan ääni taipuu oiviin tulkintoihin. Kuuntelijoiden onneksi, jatkaa Form A Room: Volume 2 edellisen jalanjäljissä.
The War On Drugs: A Deeper Understanding
Kuvittele itsesi ajamassa autoa keskellä avointa maisemaa. Adam Granduciel on luonut kokonaisen maailman, jolla ei tunnu olevan alkua tai loppua. Kappaleet nivoutuvat yhdeksi erityisellä tavalla. Aivan kuin kerran lippaan kannen avattuamme ei meidän enää tarvitsisi erottaa yksilöä joukosta. Istumme rockin perusasioiden ympäröiminä, ja perinteisten instrumenttien taustalla soivat hypnoottiset syntetisoijat kietovat kuulijat lopullisesti verkkoihinsa. Strangest Thing soi niin kuulaana ja kauniina, että on aika esittää olennainen kysymys: olemmeko syvemmän ymmärryksen arvoisia?
Paul Weller: A Kind Revolution
Maailma saattaisi olla parempi paikka, jos Paul Wellerin lempeä (musiikillinen) vallankumous toteutuisi ja levyn leikkisät sävyt värjäisivät maailman monimuotoisuudellaan. Hopper kantaa Van Morrisonin perintöä, Ray Davies kurkistaa olan takaa useassa sävelessä ja funkahtavat kitarat kutsuvat New York -kappaleen myötä yllätysten öihin.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2018)
