Tiedotuksia merenkulkijoille

Se oli tavallinen maanantai elokuussa. Työntekijä oli palannut edellisellä viikolla viiden kuukauden tauon jälkeen työmaalleen. Hänellä oli takanaan kivulias ja pitkä sairausloma, jota oli seurannut kuntouttava ja rentouttava vuosiloma. Esimies pyysi työntekijää saapumaan keskusteluun. He vaihtoivat kohteliaat tervehdykset, ja välittömästi sen jälkeen esimies aloitti jykevän ripityksen. Vyörytyksen kohde sai kuulla, mihin kaikkeen hän olikaan ehtinyt syyllistyä erityisesti poissaolonsa aikana, mutta myös hieman ennen sitä ja välittömästi sen jälkeen. Motivointipuhe tuotti epätoivotun tuloksen. Työntekijä jäi uudestaan sairauslomalle, mutta aivan toisesta syystä.

Ryhmä toisensa vuosikausia tunteneita ystäviä päätti pitää yhteisen seminaaripäivän, jolle he valmistivat ennalta toimintasuunnitelman. Jokaisella oli takanaan vuosia työelämästä, kullakin eri alalta. Päivän aluksi he laativat toisistaan listan, jolle he kokosivat joukon kunkin vahvuuksia. Säännölliset tapaamiset ja pitkäaikainen ystävyys loivat erinomaisen pohjan tarkastella toisiaan. Jokainen sai vuorollaan kuulla tuloksensa. Suurin osa omista kyvyistä ja ominaisuuksista oli kohteella tiedossa, mutta joukkoon mahtui myös yllätyksiä, asioita, joita kukaan ei ollut itsessään vielä tiedostanut. Se puolestaan innosti käyttämään myös niitä vastaisuudessa.

1990-luvun laman jälkeen monella työpaikalla havahduttiin ikävään tosiasiaan: henkilökunta voi huonosti. Juha Siltala kokosi aikakauden merkit teokseensa Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Hän osoitti, kuinka suurin osa kehittämistoimista tarkoitti itse asiassa supistuksia ja jäljelle jääneiden työtaakan kasvua. Työ itsessään ei tappanut, mutta heikentyneet olosuhteet kalvoivat lihat luiden ympäriltä.  Osa kirjan ajatuksista päätyi mainioon Raid -televisiosarjaan. Poliisilaitoksen työtä tarkastelemaan on lähetetty konsultti, joka viljelee puheessaan käsitteitä, jotka sellaisenaan ovat hyvin vieraita arvioinnin kohteina oleville ja heidän työlleen. Rikosten ratkaisemisen ohessa henkilökunnalta kuluu paljon työaikaa ja tupakkaa turhauttaviin kyselyhin vastatessa. Olennainen on jäädä kaiken alle, ja henkilökunta voi yhä huonommin. Pientä lohtua suo ainoastaan varsinaisessa työssä onnistuminen. Lopulta myös paha saa palkkansa: konsultista tulee laitoksen uusi johtaja.

Kumpi on tärkeämpää, näennäisten vikojen paisuttelu vai vahvuuksien hyödyntäminen? Tiedämme varmasti oikean vastauksen, mutta samalla ihmettelemme, miksi ensin mainittua menetelmää käyttävät ovat yhä mukana työelämässä ja tunkevat itseään yhä korkeammille johtopaikoille. Pahin saattaa olla takana, mutta tarvitsemme pian opastusta työhyvinvointiin, sillä jälleen kerran ihmiset huomaavat olevansa väsyneitä.

Seuraa tiedotus kaikille työelämän merellä kulkeville: kenenkään ei tarvitse alistua kuuntelemaan epäasiallista palautetta eikä jäädä mielivaltaisten mielipiteiden seuraamusten orjaksi.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIX

Onko tyyny hyvin?

Yksi asia yhdisti suomalaisia miehiä menneinä vuosikymmeninä: armeijamuistot. Lähes jokainen vakuutti kokeneensa kovia aikoja, tavanneensa mielipuolisia kouluttajia ja joutuneensa samaan tupaan komppanian tyhmimmän miehen kanssa. Samat jutut kiersivät varuskunnasta toiseen, olivatpa ne tosia tai eivät.

Kun suoritin varusmiespalvelusta, sujui yhteydenpito ystäviin ja sukulaisiin kirjeillä ja postikorteilla. Eräänä kirkkaana helmikuisena päivänä komppaniassamme kävi pieni kuhina. Palvelustoverini katselivat minua hymyillen ja kuiskuttelivat keskenään, kun päivän päätteeksi kävelin katsomaan oliko minulle saapunut postia. Yksi kortti lepäsi pöydällä erillään muista. Se oli minulle.

    ”Terve Loponen! 
    Kävin viime lomasi jälkeen lääkärissä. Olen raskaana. 
    Terveisin, Maija.”

En tuntenut Maijaa, mutta käsiala oli tuttu. Vuotta vanhempi ystäväni oli palvellut samassa paikassa ja tiesi, että saapuneet postikortit jätetään pöydälle noudettavaksi. Minun korttini oli ehtinyt kulua monissa käsissä, ja huhu sen sisällöstä levisi komppaniassa. En koskaan paljastanut salaisuutta, vaan nautin ansiottomasta arvonnoususta ja astetta kevyemmistä tehtävistä.

Nuori suojattini suoritti oman asevelvollisuutensa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin ja aloitti sen jälkeen opiskelun ja riehakkaan ylioppilaselämän. Tämä tapahtui ennen kuin tapasimme ensimmäistä kertaa toimituksessa toukokuussa 1992. Eräs hänen kurssikavereistaan oli parisen vuotta muita nuorempi ja joutui astumaan armeijan harmaisiin kesken opintojen. Kuukautta myöhemmin opiskelukaverit päättivät tehdä käytännön pilan, tietenkin aamuyöllä.

Suojattini muisti ulkoa komppanian päivystäjän numeron, ja seurue kokoontui puhelimen äärelle. Kaiutin laitettiin päälle.
– Jääkärikomppania, jääkäri Lampinen puhelimessa, kuului väsynyt vastaus.
– Täällä Mutikainen Ylämyllyltä. Saimme tänne viestin alokas Kottoselle.
– Herra…
– Käykää herättämässä alokas Kottonen ja pyytäkää hänet välittömästi puhelimeen.
Hän varoi käyttämästä sotilasarvoa ja läheisen varuskunnan nimeä mahdollisten jälkiseuraamusten takia, mutta väsyneelle jääkärille riitti pelkästään puhelimesta kuulunut käskevä äänensävy.
   Kului melkoinen tovi eikä hiljaisuutta rikkonut mikään. Puhelimen äärellä kyyhöttävä joukkio arveli päivystäjän toheloivan ja herättävän väärän miehen. Viimein toisesta päästä kuului edellistä väsyneempi ääni.
– Alokas Kottonen puhelimessa.
Kaikki pidättelivät nauruaan, kunnes karjaisivat yhteen ääneen:
– Onko tyyny hyvin?
Seurasi hetken hiljaisuus.
– Minä arvasin tämän. Minä arvasin sen heti, kun päivystäjä potki naapuripunkan kaveria hereille.
Seurue nauroi remakasti. Oli käynyt kuten he arvelivat.
– No, palaa takaisin unten maille. Emme häiritse sinua tämän enempää. Saimme haluamme vastauksen.
 – Paljon kiitoksia, kaverit!

Kun seurue kokoontui seuraavan kerran aamuöisille jatkoille tammikuussa 1991, lakkasivat television satelliittikanavat näkymästä. He epäilivät häiriötä kaapeliverkossa, mutta totuus paljastui Yleisradion ruotsinkielisistä uutisista: Yhdysvallat liittolaisineen  oli juuri aloittanut ilmahyökkäykset Irakiin.
  – Siellä ei ole nyt kovin monella tyyny hyvin, päätteli suulain seurueen jäsenistä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 1992

Meille ja kaltaisillemme!

Tämä on totta.
    Toisen lukiovuotemme viikonloput olivat täynnä suuria odotuksia. Osa ei koskaan käynyt toteen, mutta ystävien seura loivensi pettymyksiä. Muutamat oluet ja erittäin pahanmakuiset liköörit kohottivat usein tunnelmaa, jonka täydensi television Hittimittari ja illan raatien hyvä, huono tai täysin luokaton maku. Eräänä lauantai-iltana tajusimme, että yksi meistä täyttäisi 50  samana päivänä kun maamme juhlisi sadatta itsenäisyytensä vuotta. 
    Tuleva päivänsankari oli luotettava ja viisas ystävä. Eräänä lauantaiyönä hän selitti minulle Imperiumin vastaisku -elokuvasta tutun ionitykin toimintaperiaatteita, ja jonakin toisena hetkenä minä puolestani avasin hänelle Bruce Springsteenin tuotannon keskeisimmän albumin sanomaa. Olin aivan varma, että kokisin pian romanttisen kuoleman nuorena ja unohdettuna katurunoilijana. Jos niin sattuisi käymään, pyysin häntä soittamaan Bruce Springsteenin Racing in The Street -kappaleen hautajaisissani ennen kuin arkkuni laskettaisiin maan poveen. Hän lupasi, mutta vaati minua tekemään samoin, mikäli hän kuolisi aiemmin. Kohotimme veljenmaljat.
    Kirjoitusten jälkeisenä kesänä joukkomme hajosi. Armeija kutsui osan meistä riveihinsä, toiset aloittivat kesätyönsä ja jotkut katosivat omiin maailmoihinsa. Heinäkuun lopulla palasin levykauppakierrokselta Tampereelta. Minulla oli hetki aikaa pistäytyä kaupungilla etsimässä tuttuja ennen kuin palaisin kesätyöpaikkaani Ilomantsiin. Näin hänen lähestyvän autollaan risteysaluetta, jonka eteen olin juuri pysähtynyt. Tervehdimme reippaasti ja hymyilimme. Kohtaaminen kesti vain muutaman sekunnin, mutta ehdin viittoilla hankkineeni Stingin odotetun ensimmäisen soololevyn. Soittaisin sen hänelle, kun tulisin seuraavan kerran viettämään vapaapäiviä kaupunkiin. 
    En koskaan soittanut. 

Tämä voisi olla totta.
    Joulukuun kuudentena päivänä vuonna 2017 vietimme ikimuistoisen päivän. Vanhat ystävät olivat koolla juhlimassa hänen 50-vuotispäiväänsä. Iloinen puheensorina täytti tilan ja satunnaissoittonappi sylki stereoista nuoruutemme kappaleita. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlat kalpenivat tämän riemukkaan jälleennäkemisen rinnalla.

Tämä on totta.
    Joulukuun viidentenä päivänä vuonna 2017 Joensuun taivas värjäytyi harmaaksi ja muutaman asteen pakkanen muistutti talvesta. Saavuin aamujunalla ja kävelin lumista jokimaisemaa ihaillen kantakaupungin laidalle. Otin olkarepun taskusta MP3-soittimen, sytytin kynttilän ja katsoin yksinäistä nimeä hautakivessä. Traaginen onnettomuus oli päättänyt lahjakkaan ystäväni elämän pari päivää risteyskohtaamisemme jälkeen.
    Seisoin asennossa kuin sotilas kunniavartiossa. Racing in The Streets soi haudalla 31 vuotta myöhässä. Kuuntelin sen vielä toistamiseen ja kerroin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut edellisen vierailuni jälkeen.
    Kuljin ajatuksissani tuttuja katuja erinomaisen levykaupan kautta kahvilaan, jossa tapasin kolme tärkeää opiskeluaikaista ystävää. Kun kohotimme lämpimät maljat, nousi mieleeni avainrepliikki elokuvasta Kiviset puutarhat: To us and those like us. Damn few left.

U2: Songs of Experience (2017)

Kun maailman suurimmaksi rockbändiksi julistettu U2 julkaisee albumin, sen luulisi olevan tapaus. Edellinen Songs of Innocence (2014) tuotiin markkinoille näyttävästi suoratoistopalvelun avustuksella. Sitä seurannut Innocence +Enperience -kiertue antoi ymmärtää, että seuraava albumi on valmiina nimeään myöten. Yhtyeen 14. albumi Songs of Experince – joka on edellisen rinnakkaisteos – näki päivänvalon vasta joulukuussa 2017. Matka oli odotettua pidempi ja vaati useamman tuotantokierroksen. 

Levyn aloittaa kaunis Love is All We Have Left, jolla Bono vakuuttaa kuulijat hyvistä aikomuksistaan. Lights of Home, You’re the Best Thing about Me ja Get Out of Your Own Way kuulostavat turvallisilta ja tutut äänimaisemat rauhoittavat odottamaan seuraavaa musiikillista läpimurtoa. Useiden kappaleiden kohdalla vaisu tai tavanomainen alkuvaikutelma pettää kuuntelukertojen myötä, ja seuraava kolmen kappaleen suora näyttää yhtyeen yhä osaavan luoda oivallisia sävelkukuja. American Soul kääntyy lopulta voitokkaaksi rock’n’rollin julkilausumaksi, josta siirtymä Summer of Loven rauhallisempiin sävyihin käy sujuvasti. Jälkimmäisessä The Edge soittaa kenties yhden painokkaimmista kitaralickeistään kevyillä ja rennoilla käsillä. Seuraava kappale Red Flag Day ei yllä kiihkossa Sunday Bloody Sundayn tasolle, mutta tunnelmassa on paljon yhtäläisyyksiä 1980-luvun klassiseen sotaisaan rauhanlauluun. Adam Claytonin basso ja Larry Mullen Jr:n rummut pitävät kappaleen tarvittavan ryhdikkäänä.

Perusalbumi päättyy 13 (There Is a Light) -kappaleeseen. Sävelet ovat jälleen tuttuja ja sanoitus armelias. And there is a light, don’t let it go out -säkeet kertovat kaiken olevan mallillaan. U2 on tehnyt hyvän kahden albumin jatkumon, mutta lopullinen räjähdys odottanee yhä horisontissa.

Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Tammikuun levy 2018)

Ristikko, avain ja kynä

Vuoden 1985 Ilosaarirockin pääesiintyjäksi oli kiinnitetty suosionsa huipulla purjehtiva Dingo, jonka ensimmäiset albumit pursuivat hittejä. Se ei kuitenkaan sulattanut perinteisiin tukeutuvan ja varsin miesvoittoisen rockväen sydämiä.
    Mainio bluesyhtye Omar & the Howlers sai vuoronsa pääesiintyjän edellä. Lavan läheisyyteen oli valunut illan lähestyessä epätyypillistä festivaaliyleisöä: nuoria tyttöjä sifonkihuivit ranteissaan. Rockyleisö taputti Omarin monta kertaa takaisin. Suosio selkeästi hämmensi amerikkalaisia, koska he eivät olleet varautuneet soittamaan lukuisia encoreita. Yhtye toisti varsinaisen setin viimeisenä soitetun kappaleen kertosäettä muutaman kerran, poistui lavalta ja palasi jälleen takaisin yleisön pyynnöstä. Lopulta vitsi laimeni, bändi poistui ja lavan edusta tyhjeni raavaista miehistä. Sivussa seisoneet sifonkihuivitytöt ryntäsivät hiekkakentälle. Kaikki oli valmista pääesiintyjää varten.
    Dingon soundcheck kirvoitti ensimmäisen huutomyrskyn. Tuskinpa kukaan bassorumpua polkeva teknikko oli koskaan saanut vastaavaa osakseen Joensuussa. Takariviin siirtyneet rokkarit nauroivat tyttöjen innolle. Kun yhtye aloitti esiintymisen, ei huudolle tullut loppua. Huivit heiluivat ja yleisömeri velloi lavan edessä, mutta taempana seisoi suuri joukko nuoria miehiä pirullinen hymy kasvoillaan ja keskisormet pystyssä. Kummankin ryhmät heimoeleet valoivat uskoa omaan asian pyhään oikeutukseen.
    Seurasin näytelmää hyvältä paikalta. En jakanut nuorten tyttöjen intoa, enkä innostunut lapsellisesta mielenilmaisusta. Pääesiintyjä oli paikkansa ansainnut, sillä yhtye toi suomalaiseen musiikkiin uusia hyviä asioita, ja soittajien omat musiikilliset mieltymykset muodostivat täydellisen paketin. Neumannin sanoitukset avasivat ikkunoita uusiin maailmoihin. Kirjoitan ja Lähetyssaarnaaja sisälsivät tarinan, johon  omien sanoitusten ja tekstien kanssa kipuilevan ja ahkerasti bändinsä kanssa yhteissoittoa harjoittavan nuoren oli helppo samaistua. Pidin silmäni ja korvani auki. Imin vaikutteita ja hengitin tunnelmaa.

Toukokuussa 2017 hyvä ystäväni kutsui minut Lappeenrantaan katsomaan Dingon sävelkuville rakentuvaa Nahkatakkinen tyttö -musikaalia.  Olin nähnyt muutamaa vuotta vanhemman tallenteen toisesta esityksestä ja tiesin, mitä oli odotettavissa. Hän oli kirjoittanut ja laatinut työryhmän kanssa erinomaisen ja koskettavan draaman. Elävä esitys silmien edessä oli kuitenkin aivan muuta kuin ruudulta näkemäni versio. Se sai minut vertaamaan näyttämön tapahtumia omaan lukioaikaani ja huomaamaan, että näytelmän teemat ovat universaaleja, eivät ainutkertaisia, vaikka kuinka itse kukin näyttämöllä haluaisi uskoa toisin. Juuri niillä jaloilla seisoo näytelmän vahvuus: tunne osallisuudesta.
    Kiusaamiskokemukset saavat yhden keskushenkilöstä kirjoittamaan. Se asettaa sanat, väärinkäsitykset ja teot lopullisiin yhteyksiinsä. Kaikki tuntuun ehjältä ja luonnolliselta, koska musiikkia ja sanoituksia ei ole liimattu tekstin päälle. Tarina tarttuu katsojaa kädestä eikä päästä irti. Lappeenrantalaiset nuoret esiintyjät puhalsivat läsnäolollaan hengen sanoihin ja musiikkiin. He elivät kaiken todeksi.
    Loppukohtauksen aikana huomasin kuinka vaimoni pikkutakkini taskuun taiten asettelema sifonkihuivi siirtyi kuin itsestään käteeni ja heilui musiikin tahdissa. Se pyyhki mielestäni ensimmäisen näytöksen aikana mieleeni nousseet ajatukset lukiovuosista: kuinka nuoruuden kiihkossamme ihastuimme vääriin asioihin tai ihmisiin ja jätimme huomiotta oikeat.

Heinäkuussa 1990 silloinen yhtyeeni nousi Ilosaarirockin kakkoslavalle. Edessämme ei vellonut sifonkihuivien meri eikä taaempana kasvanut keskisormien metsä. Se oli hyvä keikka, mutta Nahkatakkinen tyttö -musikaalin lappeenrantalaiset nuoret vetivät vielä paremman keväällä 2017. He olivat ärsyttävän lahjakkaita ja itsevarmoja.
    Saatan istua vielä pitkään näissä ajatuksissa ristikon takana, heittää pois avaimen ja kuluttaa kynän toisensa jälkeen.