Toisen lukiovuotemme viikonloput olivat täynnä suuria odotuksia. Osa ei koskaan käynyt toteen, mutta ystävien seura loivensi pettymyksiä. Muutamat oluet ja erittäin pahanmakuiset liköörit kohottivat usein tunnelmaa, jonka täydensi television Hittimittari ja illan raatien hyvä, huono tai täysin luokaton maku. Eräänä lauantai-iltana tajusimme, että yksi meistä täyttäisi 50 samana päivänä kun maamme juhlisi sadatta itsenäisyytensä vuotta.
Tuleva päivänsankari oli luotettava ja viisas ystävä. Eräänä lauantaiyönä hän selitti minulle Imperiumin vastaisku -elokuvasta tutun ionitykin toimintaperiaatteita, ja jonakin toisena hetkenä minä puolestani avasin hänelle Bruce Springsteenin tuotannon keskeisimmän albumin sanomaa. Olin aivan varma, että kokisin pian romanttisen kuoleman nuorena ja unohdettuna katurunoilijana. Jos niin sattuisi käymään, pyysin häntä soittamaan Bruce Springsteenin Racing in The Street -kappaleen hautajaisissani ennen kuin arkkuni laskettaisiin maan poveen. Hän lupasi, mutta vaati minua tekemään samoin, mikäli hän kuolisi aiemmin. Kohotimme veljenmaljat.
Kirjoitusten jälkeisenä kesänä joukkomme hajosi. Armeija kutsui osan meistä riveihinsä, toiset aloittivat kesätyönsä ja jotkut katosivat omiin maailmoihinsa. Heinäkuun lopulla palasin levykauppakierrokselta Tampereelta. Minulla oli hetki aikaa pistäytyä kaupungilla etsimässä tuttuja ennen kuin palaisin kesätyöpaikkaani Ilomantsiin. Näin hänen lähestyvän autollaan risteysaluetta, jonka eteen olin juuri pysähtynyt. Tervehdimme reippaasti ja hymyilimme. Kohtaaminen kesti vain muutaman sekunnin, mutta ehdin viittoilla hankkineeni Stingin odotetun ensimmäisen soololevyn. Soittaisin sen hänelle, kun tulisin seuraavan kerran viettämään vapaapäiviä kaupunkiin.
En koskaan soittanut.
Tämä voisi olla totta.
Joulukuun kuudentena päivänä vuonna 2017 vietimme ikimuistoisen päivän. Vanhat ystävät olivat koolla juhlimassa hänen 50-vuotispäiväänsä. Iloinen puheensorina täytti tilan ja satunnaissoittonappi sylki stereoista nuoruutemme kappaleita. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlat kalpenivat tämän riemukkaan jälleennäkemisen rinnalla.
Tämä on totta.
Joulukuun viidentenä päivänä vuonna 2017 Joensuun taivas värjäytyi harmaaksi ja muutaman asteen pakkanen muistutti talvesta. Saavuin aamujunalla ja kävelin lumista jokimaisemaa ihaillen kantakaupungin laidalle. Otin olkarepun taskusta MP3-soittimen, sytytin kynttilän ja katsoin yksinäistä nimeä hautakivessä. Traaginen onnettomuus oli päättänyt lahjakkaan ystäväni elämän pari päivää risteyskohtaamisemme jälkeen.
Seisoin asennossa kuin sotilas kunniavartiossa. Racing in The Streets soi haudalla 31 vuotta myöhässä. Kuuntelin sen vielä toistamiseen ja kerroin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut edellisen vierailuni jälkeen.
Kuljin ajatuksissani tuttuja katuja erinomaisen levykaupan kautta kahvilaan, jossa tapasin kolme tärkeää opiskeluaikaista ystävää. Kun kohotimme lämpimät maljat, nousi mieleeni avainrepliikki elokuvasta Kiviset puutarhat: To us and those like us. Damn few left.
