Mainio bluesyhtye Omar & the Howlers sai vuoronsa pääesiintyjän edellä. Lavan läheisyyteen oli valunut illan lähestyessä epätyypillistä festivaaliyleisöä: nuoria tyttöjä sifonkihuivit ranteissaan. Rockyleisö taputti Omarin monta kertaa takaisin. Suosio selkeästi hämmensi amerikkalaisia, koska he eivät olleet varautuneet soittamaan lukuisia encoreita. Yhtye toisti varsinaisen setin viimeisenä soitetun kappaleen kertosäettä muutaman kerran, poistui lavalta ja palasi jälleen takaisin yleisön pyynnöstä. Lopulta vitsi laimeni, bändi poistui ja lavan edusta tyhjeni raavaista miehistä. Sivussa seisoneet sifonkihuivitytöt ryntäsivät hiekkakentälle. Kaikki oli valmista pääesiintyjää varten.
Dingon soundcheck kirvoitti ensimmäisen huutomyrskyn. Tuskinpa kukaan bassorumpua polkeva teknikko oli koskaan saanut vastaavaa osakseen Joensuussa. Takariviin siirtyneet rokkarit nauroivat tyttöjen innolle. Kun yhtye aloitti esiintymisen, ei huudolle tullut loppua. Huivit heiluivat ja yleisömeri velloi lavan edessä, mutta taempana seisoi suuri joukko nuoria miehiä pirullinen hymy kasvoillaan ja keskisormet pystyssä. Kummankin ryhmät heimoeleet valoivat uskoa omaan asian pyhään oikeutukseen.
Seurasin näytelmää hyvältä paikalta. En jakanut nuorten tyttöjen intoa, enkä innostunut lapsellisesta mielenilmaisusta. Pääesiintyjä oli paikkansa ansainnut, sillä yhtye toi suomalaiseen musiikkiin uusia hyviä asioita, ja soittajien omat musiikilliset mieltymykset muodostivat täydellisen paketin. Neumannin sanoitukset avasivat ikkunoita uusiin maailmoihin. Kirjoitan ja Lähetyssaarnaaja sisälsivät tarinan, johon omien sanoitusten ja tekstien kanssa kipuilevan ja ahkerasti bändinsä kanssa yhteissoittoa harjoittavan nuoren oli helppo samaistua. Pidin silmäni ja korvani auki. Imin vaikutteita ja hengitin tunnelmaa.
Toukokuussa 2017 hyvä ystäväni kutsui minut Lappeenrantaan katsomaan Dingon sävelkuville rakentuvaa Nahkatakkinen tyttö -musikaalia. Olin nähnyt muutamaa vuotta vanhemman tallenteen toisesta esityksestä ja tiesin, mitä oli odotettavissa. Hän oli kirjoittanut ja laatinut työryhmän kanssa erinomaisen ja koskettavan draaman. Elävä esitys silmien edessä oli kuitenkin aivan muuta kuin ruudulta näkemäni versio. Se sai minut vertaamaan näyttämön tapahtumia omaan lukioaikaani ja huomaamaan, että näytelmän teemat ovat universaaleja, eivät ainutkertaisia, vaikka kuinka itse kukin näyttämöllä haluaisi uskoa toisin. Juuri niillä jaloilla seisoo näytelmän vahvuus: tunne osallisuudesta.
Kiusaamiskokemukset saavat yhden keskushenkilöstä kirjoittamaan. Se asettaa sanat, väärinkäsitykset ja teot lopullisiin yhteyksiinsä. Kaikki tuntuun ehjältä ja luonnolliselta, koska musiikkia ja sanoituksia ei ole liimattu tekstin päälle. Tarina tarttuu katsojaa kädestä eikä päästä irti. Lappeenrantalaiset nuoret esiintyjät puhalsivat läsnäolollaan hengen sanoihin ja musiikkiin. He elivät kaiken todeksi.
Loppukohtauksen aikana huomasin kuinka vaimoni pikkutakkini taskuun taiten asettelema sifonkihuivi siirtyi kuin itsestään käteeni ja heilui musiikin tahdissa. Se pyyhki mielestäni ensimmäisen näytöksen aikana mieleeni nousseet ajatukset lukiovuosista: kuinka nuoruuden kiihkossamme ihastuimme vääriin asioihin tai ihmisiin ja jätimme huomiotta oikeat.
Heinäkuussa 1990 silloinen yhtyeeni nousi Ilosaarirockin kakkoslavalle. Edessämme ei vellonut sifonkihuivien meri eikä taaempana kasvanut keskisormien metsä. Se oli hyvä keikka, mutta Nahkatakkinen tyttö -musikaalin lappeenrantalaiset nuoret vetivät vielä paremman keväällä 2017. He olivat ärsyttävän lahjakkaita ja itsevarmoja.
Saatan istua vielä pitkään näissä ajatuksissa ristikon takana, heittää pois avaimen ja kuluttaa kynän toisensa jälkeen.
