Joulun siniset nuotit

Suurimman osan vuodesta koen olevani onnellinen, että asun yksin. Näiden elonvuosieni varrella olen joinakin juhlapyhinä ja palkallisina vapaapäivinä saattanut ajatella toisin, mutta se on mennyt nopeasti ohi. Käyn teattereissa ja konserteissa, kun tahdon nousta arjen yläpuolelle ja toisinaan piipahdan työpäivän päätteeksi pubissa tuopposella, kun olen valmis keskustelemaan puolituttujen kanssa. Jean-Paul Sartre kirjoitti: ”Helvetti on toiset ihmiset”. Kahta päivää ennen tätä joulua ranskalainen filosofi-kirjailija olisi saattanut polkea hattunsa hankeen ja katkoa rakkaimman piippunsa.

Oli jälleen se aika vuodesta, kun astuin kirkkoon. Vuosikymmenten takaisen suosikkini joulukiertue päättyi yhteiseen kotikaupunkiimme. Mies oli ikääntynyt tyylikkäästi. Ääni ei ollut aivan entisensä, mutta vuodet olivat kantaneet syvyttä tulkintoihin. Vanhat klassikot ja joululaulut kuulostivat tuoreilta säestävän trion käsittelyssä. Viulu, sello ja piano tukivat hienosti artistia ja hänen kitaraansa. Sointuvat naisäänet loivat sävykkään kontrastin keikkakilometrien marinoimalle laulajalle. Silti jotakin olennaista puuttui. Olen niin vanha, että muistan, mitä se oli.

Artisti tuli tunnetuksi 1970-luvulla folkrockduon "Jekyll & Hyde" toisena kantavana voimana. Hänen sointuva ja sopivasti koulittu ääni taipui hienosti yhteen kumppanin raaemman rock-fraseerauksen kanssa. Heillä oli myös äärimmäisen erikoinen kyky löytää taitavia muusikoita ympärilleen. Yhdessä he kykenivät luomaan ainutllaatuisen musiikillisen ilotulituksen. Valitettavasti yhteistyö päättyi kolmen albumin ja viiden vuoden jälkeen. Lehdet repivät otsikoita, mutta kumpikaan ei suostunut kommentoimaan eron syitä. Sen jälkeen he tekivät tahoillaan musiikkia ja levyttivät. Uudet albumit kuulostivat oikeastaan melko täydellisiltä, mutta vanha taika puuttui. Illan artisti jatkoi keikkailua, mutta toinen muusikoista katosi täydellisesti julkisuudesta 1980-luvun koittaessa.

Illan konsertti olisi ollut nautinnollinen ilman muita ihmisiä. Insrtumentit odottivat alttarilla, ja ilmoitettuna aikana päälaivan ovi avautui. Artisti saapui kitaran kanssa, lauloi ja kulki hitaasti kohti esiintymispaikkaa. Säestävät muusikot liittyivät seuraan keskellä ja lauloivat mukana. Sovitus oli yksinkertaisen kaunis: ainoastaan triangeli ja muutama helistin tuki kappaleen kulkua. Parvella mölisi pikkujouluväkeä ja myöhästyneet korkokengät kopisivat puulattiaa vasten. Lopulta sali vaikeni. Seuraavan puolentoista tunnin ajan nautin musiikista ja yritin sulkea mielestäni parven nousuhumalaiset joukkiot, jotka vaikuttivat kasvattavan kokoaan konsertin edetessä. Lopuksi yleisö vaati soittajat kahdesti takaisin lavalle. Jälkimmäisellä kerralla osa ihmisistä päätti nousta ja tukkia käytävän. Artisti rykäisi kevyesti mikrofoniin ja nohevimmat ymmärsivät palata paikoilleen. Sellisti tarttui mandoliiniin ja pianisti kaksiriviseen harmonikkaan. Yhtye kohosi tuoleiltaan ja seurasi solistia ja tämän kitaraa käytävälle.

He kulkivat hitaasti kohti pääovea ja akustinen musiikki täytti salin kauniin englantilaisen joululaulun sanoin ja sävelin. Parvella liikuttiin jälleen levottomasti ja kannat kopisivat. Loin murhaavia katseita yläviistoon. Sillä hetkellä yleisön joukosta kohosi ääni. Yritin löytää keskeyttäjän. Hän teki sen helpoksi. Mustaan takkiin pukeutunut mies seisoi selkä suorana ja vastasi laulajan säkeisiin. Katseet kohtasivat ja laulaja pysähtyi miehen rivillä. Soittajat saivat lisää virtaa. Yleisö katsoi aluksi ihmeissään, mutta eli pian esityksessä mukana. Jokunen meistä tunnisti äänet: Jekyll & Hyde. Artisti ojensi kätensä ja veti vanhan kumppaniansa käytävälle. He jatkoivat matkaansa koko ajan laulaen. Kun ovi sulkeutui soittajien takana, taika jäi elämään. Joulu oli saapunut.

Uuden vuoden alla luin lehdestä, että esitys jäi ainutlaatuiseksi. Julkisuudelta piilotellut muusikko ei palaisi enää koskaan lavoille. Hän nukkui pois joulupäivän aamuna. Emme saa kai koskaan tietää, mitä tapahtui kirkon oven sulkeuduttua soittajien jäljessä. Seuraavalla joulukiertueella artisti esiintyi levollisemmin kuin koskaan aiemmin.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuulta 1995

James Vincent McMorrow: From The Woods!! (2010)

Yksinäinen mies kävelee kadulla ja kantaa kädessään kitaralaukkua. Hän pysähtyy kaupunkiin, soittaa illasta aamuyöhön jossakin hämärässä kuppilassa ja poistuu seuraavana päivänä toisaalle. Taskunpohjalle on kertynyt muutama lantti. Elokuvat ja tarinat saattavat tarjota tällaisen romanttisen kuvan kulkurielämää viettävästä muusikosta. Irlantilainen James Vincent McMorrow voisi kenties vastata tätä kuvausta, mutta hänen tarinansa todellinen alku tulee paljon lähemmäksi suomalaista sielunmaisemaa.

Vuoden 2009 alussa McMorrow muutti mökkiin meren rannalla. Mukana oli yksi mikrofoni, äänityslaitteita ja joitakin instrumentteja. Albumin kuvituksena käytetty kuva paljastaa myös joukon cd-levyjä. Laulaja-lauluntekijällä ei aluksi ollut päämäärää tai kantavia ideoita. Hän sävelsi musiikkia ja kirjoitti sanoituksia. Purki musiikin osiin, repi ja raastoi palasia irralleen, kunnes kokosi ne uudestaan yhteen. Viiden kuukauden yksinäisyydessä syntyi yksitoista hienoa sävelmää, jotka yhdessä muodostavat koskettavan Early In The Morning –albumin. Menetelmä ei ollut uusi tai ainutlaatuinen, mutta se osoittautui toimivaksi. 

From The Woods!! tuo kaikki olennaiset sävyt esille neljän ensimmäisen tahdin aikana: kitara soittaa näppäilen rauhallista sointua, bassorumpu iskee tahdin ensimmäiselle ja virveli kolmannelle iskulle, banjo maalaa tahtien lopussa ja basso pitää perutuksen koossa. Laulaja liittyy mukaan ja kertomus alkaa: ratsastajat saapuvat metsästä, astuvat taloon, pesevät kätensä ja alkavat rukoilla. Kertoja on toisaalla, vuorilla karhujen luolassa, mutta tietää, mitä talossa tapahtuu. Kielikuvat seuraavat toisiaan ja melodia säilyy lohdullisena, vaikka tummempi draama odottaa vain yhden soinnun tai sävelen päässä. 

Kahden säkeistön jälkeen tapahtuu käänne. C-osa muuttuu pahaenteisen runolliseksi ja perinteiset folkvaikutteet kasvavat, kun muusikon sormet juoksevat soittimien kielillä, kunnes täydellinen hiljaisuus laskeutuu. Lopulta sen rikkoo From the woods, from the woods, they’re coming from the woods –huudot ja kuoron huokaukset. Mitä metsä kätkeekään sisälleen? Mitä meidän tulisi pelätä?

Hyvät kuulijat, lajityypissään täydellinen albumi on harvinaisuus, mutta James Vincent McMorrow on onnistunut luomaan sellaisen. From The Woods!! on laulaja-lauluntekijän mestarinäyte. Jos se vaati toteutuakseen hiljaisuuden ja yksinäisyyden, ehkä meidän kaikkien tulisi toisinaan sulkeutua ajatuksiimme.  


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (elokuu 2011

Kusiaisen valtuudet

Kouluaikojen ystävä teki ihmiskokeen. Hän julkaisi syksyllä Facebookissa linkin Turun Sanomien artikkeliin, jossa kerrottiin taajamakylttien muuttuvan monikulttuurisimmiksi. Keskustelu käynnistyi hetkessä, ja kommentoijat kiinnittivät huomionsa moskeijan siluettiin. Heiltä jäi huomaamatta, että puolikuun lisäksi kuvassa oli ortodoksinen risti, toisen valtionkirkkomme symboli. Pelkkä puolikuu riitti kuohahdukseen. Juuri tämänkaltaisina hetkinä olisi syytä vetää henkeä ja pohtia ensin rauhassa lukemaansa. Avasin linkin ja luin lyhyen uutisen ajatuksella. Huomasin päivämäärän: 1.4.2010. Sillä hetkellä asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuinka usein todelliset mittasuhteet unohtuvat? Miksi samat henkilöt kuumenevat tai ylpeilevät tietämättömyydellään kirjoituksissaan? Viime keväänä nousi kohu Chimamanda Ngozi Adichien esseestä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, jota jaettiin peruskulun yhdeksäsluokkalaisille. Luin kirjan, enkä löytänyt sen sivuilta sukupuolten välistä sotaa, vaan ainoastaan pyrkimyksen aitoon tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Osa opettajista uhosi, ettei aio jakaa kirjaa oppilailleen ja Yleisradion herkästi mielensä pahoittava kolumnisti julkaisi paheksuvan kirjoituksen. Mielipide oli todennäköisesti syntynyt pohjatekstiä lukematta.

Samanlainen kohu syntyi jälleen tänä syksynä Opetushallituksen vanhasta ohjeesta. Siinä ei suinkaan kielletty sukupuolien tai tyttöjen ja poikien olemassaoloa eikä se ollut sukupuolineutraaliuden manifesti. Sen sijaan ohjeessa esitettiin, ettemme puhuisi tytöistä tai pojista yhtenä stereotyyppisenä joukkona tai ohjaisi yksilöitä pelkästään sukupuolen mukaisesti jatko-opintoihin tai ammatteihin. Kaksi kansanedustajaa äityi jopa paheksumaan vaatimusta, jonka mukaan oppilaita tulisi kutsua etunimillä. Näin on jo itse asiassa toimittu vuosikymmeniä. 

Toisinaan ihmettelen miksi kanssaihmiseni asettuvat valmiisiin poteroihin, eivätkä kykene nostamaan päätään ylös. Pelkkä klikkiotsikko riittää mielipiteen muodostamiseen, vaikka otsikko ei vastaisikaan artikkelin sisältöä. Tässä vaiheessa kannattaa antaa sisällään asuvan pienen filosofin lukea artikkeli kokonaan ja esittää tarkentavia kysymyksiä ennen kuin sormet syöksyvät näppäimistölle tuottamaan vahinkoa kantajalleen. 

Oletko koskaan pohtinut miksi jotkut vastustavat ihmisoikeuksia tai tasa-arvoa kannattavia ihmisiä tai heidän asiaansa? Mietitkö koskaan miksi entiset Neuvostoliiton ihailijat kirjoittavat ja puhuvat kritiikittömästi Nyky-Venäjän puolesta?  Vaarana on, että löytämäsi vastukset saattavat olla  pelottavia. 

Kysymyksiä kannattaa silti esittää, koska ne laajentavat ajatteluasi. Parhaimmillaan saatat päätyä oikeaan vastaukseen tai löytää toimivan teorian, mutta ne vaativat toteutuakseen olennaisen perustekijän: monipuolisen lukutaidon. Se puolestaan auttaa näkemään asioita ja ilmiöitä tekstin ympärillä sekä ymmärtämään todellisia mittasuhteita. Oman ymmärryksen kartuttaminen vie paljon aikaa, mutta sen jälkeen et ole enää perusteettomien mielipiteiden, propagandan tai valeuutisten johdateltavissa. Lukeminen kannattaa yhä.

Yksittäinen huutaja tai mölyävä joukko ei ole sisäistänyt Veikko Huovisen osuvia sanoja: Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVII

Oasis: Supersonic (1994)

I’m feeling supersonic. Give me gin and tonic. Näihin kahteen säkeeseen tiivistyy manchesteriläisen Oasis-yhtyeen asenne, jossa työväenluokkainen ylimielisyys kohtaa ärsytetyn kadunmiehen riidanhalun. Molemmat olivat yhtyettä koossa pitäviä voimia, mutta ne ajoivat soittajat sivuraiteille ja lopulta eroon toisistaan. Siinä välissä yhtye onnistui luomaan seitsemän studioalbumia, joukon erilaisia kokoelmalevyjä ja monta loisteliasta rockhittiä, joista Supersonic oli ensimmäinen.

Rumpali soittaa perusrockkomppia kevyellä laidback-asenteella. Jo silloin kuulija ymmärtää, mitä on luvassa: ei ainakaan lajityyppiä uudistavaa sointu- tai äänimaisemaa. Soolokitaristin plektra raapii kitarankieltä ja riipii korvaa, ja hetkeä myöhemmin irtoaa muutaman sävelen riffi toisen kitaristin soittimesta. Kahdentoista tahdin jälkeen basso herää ja laulaja avaa suunsa: I need to be myself. I can’t be no one else. Hyvät naiset ja herrat, olette juuri kuulleet 1990-luvun ylimielisimmän rockäänen.

Yhtyeen esikoisalbumin nimi Definitely Maybe kuvaa erinomaisesti 1990-luvun ilmapiiriä. Suuret aatteet ja ilmiöt sortuvat. Maailma elää omanlaisessa kaaoksessaan, ja ihmiset määrittelevät itseänsä uudestaan. Postmoderni angsti kuristaa eikä mikään ole varmaa tai keneenkään voi luottaa. Kaiken keskellä syntyy sointukulkuja, riffejä ja sanoituksia. Se on hetki jolloin uusi brittipopin aalto vyöryy kanaville, ja sen korkeimmalla harjalla ratsastaa kitaravetoinen ja melodinen Oasis.

Supersonic oli yhtyen ensimmäinen singlejulkaisu. Se nousi Britannian listalle, mutta sijoitus jäi melko vaatimattomaksi (31.). Kappaleesta tuli myöhemmin sekä yhtyeen että fanien suosikki ja taattu tunnelman kohottaja konserteissa. Supersonicin syntyhistoria on mielenkiintoinen. Yhtye saapui studioon toisen sävelmän kanssa, mutta purkaessaan aloituspaineita jammailemalla, tulivat he luoneeksi rungon uudelle. Noel Gallagher kirjoitti sanat äänitystauolla. Yhtye nauhoitti nopeasti eikä sitä edes miksattu uudestaan. Klassikko oli syntynyt.

Kappale etenee varmasti säkeistö säkeistöltä ja kitarat jyräävät sointuja kylmän viileästi. Äänimaailma kuulostaa hetkittäin niin hiomattomalta, että se luo kuvan viimeiseen asti mietitystä toteutuksesta. Melodiseen toistoon perustuva kitarasoolo on looginen osa kappaleen viehätystä ja kappaleen sanoitus jättää tilaa villeillekin tulkinnoille. Juuri tätä on rock’n’roll parhaimmillaan: yksinkertaista ja tarttuvaa.

Hyvät kuulijat, heittäkää ahdistavat kengät jaloistanne, kaatakaa lasiin mielijuomaanne ja antakaa lanteidenne notkua. Kulkekaa ääntä nopeammin kohti täydellisempää huomista.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2017)

Kirjoittajan kyyneleet 2017

Päivälleen vuosi sitten voimasi ehtyivät.
     Kirjoittajan kyyneleet eivät ole vielä kuivuneet, ja pullon pohjalla on vielä yksi annos jäljellä. Lasiin kaadetut pisarat ovat lämmittäneet hiljaisia surun hetkiä, ja musiikki valaissut monia iltoja, mutta en ole voinut koskea tärkeimpiin levyihin, jotka sisältävät lämpimiä muistoja lapsuuteni ja nuoruuteni kodista.
     Sain tiedon sairaudestasi syyskuun yhdeksäntenä päivänä. Kerroin vain muutamalle läheiselle ystävälleni suunnattomasta taakastasi. Halusin säästää sanoja ja energiaa, jotta jaksaisin ja pystyisin keskustelemaan kanssasi.
     Muutamia viikkoja myöhemmin sain nimipäivälahjaksi Bruce Springsteenin Born to Run -omaelämäkerran ja uraa valaisevan Chapter and Verse -kokoelmalevyn.
     Kirjan nimenä on sävelmä, joka valoi perustuksen suhteelleni artistin musiikkiin. Kuulin sen ensimmäisen kerran rätisevästä monoradiosta, jonka oli perinyt sinun äidiltäsi vuotta aiemmin. Olin seuraavana aamuna lähdössä elämäni toiselle ulkomaanmatkalle ja ensimmäiselle ilman vanhempiani. Kitarat täyttivät ilmatilan ja kappaleesta huokui aivan ainutlaatuinen ja erityinen äänimaailma. Laulu kertoi huumaavasta kaipuusta vapauteen.
     En koskaan tahtonut juosta, karata pois luotanne. Kotini tarjosi pakopaikan kaikesta pahasta, jota elämässäni muualla kohtasin. Sinä ja isä rakensitte huoneestani turvallisen. Minulla ei ollut mitään syytä sulkea rakkaita ihmisiä elämästäni tai vakaita ovia takanani.
     Springsteenin kirja ja kokoelmalevy lepäävät yhä avaamattomina yöpöydälläni. En osaa määritellä onko tämä vuosi ollut katumusharjoitus, suruaika vai yritys säilyttää hento yhteys viimeisiin päiviisi.
     Sytytän tänä iltana kynttilän sinun ja isän muistolle, kaadan lasiin viimeisen annoksen viskipullosta, avaan kirjan ja asetan levyn soittimeen. Palaan mielessäni kauniiseen kesäiltaan, jolloin kuulin Born to Runin ensimmäisen kerran. Sinä ja isä nukutte huoneessanne eteiskäytävän toisella puolella, ja minua jännittää seuraavana päivänä alkava matka.
     Minun ei tarvitse edelleenkään juosta, sillä myös henki voi olla vapaa ja toteuttaa itseään, leijua turvallisesti ilmassa vailla ennakkoluuloja ja kahleita.

Täydellisten ideoiden maailma

Istuin nälkäisenä barcelonalaisessa ravintolassa kesäkuussa 2013 ja odotin tilaamiani tapaksia. Katseeni vaelsi ympäri salia. Huomasin lampun, joka näytti tutulta. Hetken kuluttua iski oivallus. Olin nähnyt samanlaisen valaisimen turenkilaisessa rautakaupassa. Oli siis todennäköistä, että tulisin näkemään mallin vielä monta kertaa, sillä sitä valmistaa yhä edelleen ruotsalainen huonekalujätti. Tavarat liikkuvat vikkelästi maailmalla.

Kesällä 2008 kuljimme ystävien kanssa Tallinnan uudessa ylpeydessä, taidemuseo Kumussa. Suurimman vaikutuksen teki pieni ja yksinkertainen oivallus eikä suinkaan kuvataide tai rakennuksen arkkitehtuuri, joita olimme tulleet ihailemaan. Pysähdyin virolaisen 1930-luvun taiteen edessä ja havaitsin muutamassa työssä Jugend/Art Deco–vaikutteita, joita henkivät myös saman aikakauden suomalaiset teokset. Kun Suomessa nuoret Tulenkantajat pohtivat ikkunoiden avaamista Eurooppaan, oli Virolla sinne suora maayhteys. Esteettinen näkemys ja taiteen hurmoksen kokemus yhdistyivät. Virtaukset kulkivat nopeasti maasta toiseen.

Saksalainen filosofi Karl Jaspers kehitti mielenkiintoisen käsitteen akseliaika. Noin 800-200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua käynnistyi henkinen prosessi, joka yhä määrittää maailmaamme. Esimerkiksi Intiassa, Iranissa, Kiinassa, Kreikassa ja Palestiinassa ilmaantui monta poikkeuksellisen korkeatasoista ajattelijaa, jotka varsin itsenäisesti loivat ajatusjärjestelmiä, joiden peruskategorioita seuraamme yhä. Ihminen tiedosti muun muassa elämän sattumanvaraisuuden, oman olemisensa rajat, hyvän ja pahan eron ja paikkansa maailmankaikkeudessa. Samankaltaisia ideoita syntyi kulttuurirajoista huolimatta, mutta tietenkin paikalliset olosuhteet löivät omat leimansa jokaiseen systeemiin. Yksittäisten ajattelijoiden mielissä piilevä epävarmuus avasi oven uusille ja rajattomille mahdollisuuksille.

Muistako jakson Kolmas kivi auringosta -televisiosarjasta, jossa Dick Solomon lähtee kuokkimaan kirjanjulkistamistilaisuuteen? Hän on mustasukkainen kirjailijalle ja syyttää tuohtuneena tämän teosta plagiaatiksi. Peruste on yksinkertainen. Kirjassa ei ole yhtään sanaa, jota ei löytyisi englannin sanakirjasta. Esimerkki on yksinkertainen, mutta erittäin osuva. Se saa kysymään, mikä oikeastaan on alkuperäinen idea? Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoyn vastaa mielenkiintoisella tavalla: ideoita ja ajattelua voi ja pitää tutkia tieteenalojen, kielten ja maiden rajoja kunnioittamatta. Miksi? Koska ideat eivät kunnioita rajoja, vaan kulkevat vapaasti kaikkien niiden yli. Tämä johtaa myös siihen, että alkuperäisiä ideoita syntyy vain harvoin. Oikeastaan kaikki on vain olemassa olevien ideoiden yhdistämistä, ja parhaimmillaan uudella ja mielikuvituksellisella tavalla. Ideat ovat kytköksiä.

Muutamia vuosia sitten luin kaksi espanjalaisen menestyskirjailijan trilleriä. Jälkimmäisen maailmassa kahlasin vastentahtoisesti toista viikkoa, mutta en silti jättänyt teosta kesken. Lukuprosessin aikana vahvistui käsitys, että tunsin molemmat tarinat entuudestaan. Ensimmäisen juoni perustui Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvaan ja toisen Enkelit ja demonit -romaaniin. Oliko kirjailija varastanut ideansa ja syyllistynyt tekijänoikeusloukkaukseen? Itse asiassa vastaus molempiin kysymyksiin on kielteinen. Tekijänoikeus ei suojaa ideaa, tietoa, teoriaa tai periaatetta. Sen sijaan se suojaa itsenäistä ja omaperäistä ilmenemismuotoa. Samasta juonesta voi kehittää useamman yksitäisen teoksen, mutta sellaisenaan tekstiä ei voi laillisesti kopioida. 

Tekijällä on oikeus teokseensa. Jos toisen itsenäisen ajattelun ja kehitystyön tuloksen, teoksen, voisi korvauksetta kopioida ja ottaa omaan käyttöönsä, johtaisi se tilanteeseen, jossa vahvin, häikäilemättömin ja moraalittomin voittaisi aina. Silloinhan myös kovimmin ja äänekkäimmin huutavan pitäisi voittaa väittely.

Alkuperäisiä ideoita ei kenties esiinny missään muualla kuin Platonin filosofiassa, ja kaikki luomuksemme saattavat olla kopioita täydellisestä muodosta. Sen ei pitäisi estää mieltämme toimimasta, vaan kannustaa yhdistelemään asioita uudella ja mielikuvituksellisella tavalla.Toiset saattavat odottaa koko ikänsä täydellistä aloittamishetkeä, ja joillekin se päivä ei koskaan valkene. Vai olisiko oikea hetki juuri tässä ja nyt? Puolivalmiit ideat odottavat yhdistäjäänsä.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVI

Coldplay: Paradise (2011)

Guy Berryman, Jonny Buckland, Will Champion ja Chris Martin voisivat kantaa yllään viittaa, johon on kirjailtu kolme sanaa: The Fab Four. Kuten hyvin tiedämme, on popmusiikin historia myöntänyt määritelmän toiselle ryhmälle, ja nimen on napannut puolestaan edellistä kunnioittava kalifornialainen tribuuttibändi. Toisaalta neljän aiemmin mainitun miehen yhtye voitaisiin tuntea myös nimellä Pectoralz tai Starfish, ellei Coldplay olisi vapautunut käyttöön juuri oikealla hetkellä.

Olisi helppoa leimata yhtyeen koko ura itsensä ja omien tunnemyrskyjen ympärillä pyörimiseksi. Coldplay on oikeastaan luonut itsestään musiikillisen taideteoksen: albumi albumilta he ovat päässeet lähemmäksi henkilökohtaista totuutta, ja kenties lopullisesti pysähtyneet sen äärelle. Samaan aikaan on sävelmaailma tehnyt kaarroksen vaihtoehtorockista erittäin raskaaksi pehmorockiksi, ja alkuaikojen hämyisät Camdenin klubit muuttuneet maailman merkittävimmiksi stadioneiksi.

Mylo Xyloto on yhtyeen viides albumi. Se on kokonaisuus, jota voisi myös luonnehtia taustatarinansa ansiosta rock-oopperaksi. Kertomuksen tapahtumapaikaksi on luotu kuvitteellinen orwellilainen yhteiskunta, Silencia. Lohtua kaiken ankaruuden keskelle luovat värikkäät graffitit ja vapautta henkivä musiikki. Rakkauden ja taivaan kuvasto kannattelee useampaa sävelmää.

Paradise kirkastaa albumin keskeisimmät teemat. Selkärankaan piirtyvä kosketinsoitinintro levittää ympärilleen hartaan tunnelman ja jouset nousevat kuljettamaan yksinkertaista sanomaa. Kuulija odottaa seuraavaa siirtoa, ja juuri silloin bassosävelet kaappaavat huomion. Yhtye soi kuin yhtenäinen olento ja selkärangassa kaikuvat tuhansien vuosien totuudet. Paradise katsoo elämää naisen silmillä. Lapsena hän kuvitteli maailman olevan toisenlainen kuin ympärillä vellova ankara todellisuus, joka iskee halutessaan rautaiset saappaansa sormille. Sanat ja sävelet henkivät sekä toivoa paremmasta että vapautta toteuttaa itseään, käydä ulko-ovesta ilman pelkoa. Kappaleen kertosäkeen kuoronostatukset saavat avaamaan verhot ja odottamaan uuden auringon nousua. Viimeisen etapin käynnistävät kiihkeät jouset, jotka hajottavat myrskyn. Paratiisi antaa lupauksen itsestään.

Hyvät kuulijat, antakaa näiden sävelten täyttää mielenne hyvällä ololla ja kuvitelkaa se hetki tai paikka, joka on lähimpänä käsitystänne paratiisista. Sulkekaa silmänne pimeällä uhkaavalta maailmalta ja aistikaa valot ja värit, jotka palauttavat kasvoillenne syksyn heikentämän hymyn. 


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 2017)

Me terroiristit

Equisheimin kaupunki Alsacessa on kaunis. Keskiaikainen muuri kätkee sisäänsä kivettyjä katuja, jotka kutsuvat kulkemaan menneiden ihmisten jalanjäljissä, ja värikkäitä taloja, joilla jokaisella on lukuisia tarinoita kerrottavanaan. Seurueemme liikkuu reippaasti ja tarkkailee ympäristöä. Myöhemmin valokuva paljastaa, että valppaat kulkijat säilyttivät viiden metrin etäisyyden toisiinsa. Edellisen päivän sotamuseovierailu Luxemburgin Dikrechissä (saksaksi Diekirch) oli jättänyt vahvan jäljen kollektiiviseen muistiin. Kuva on kuin kohtaus museon dioramasta.

Ylämäen jälkeen löydämme hakemamme aukon muurista ja olemme pian perillä kohteessamme. Zinckin viinitalo toivottaa seurueen tervetulleeksi. Viehättävä opas johdattaa meidät kierrokselle. Näemme viinisammiot, pullotuslinjan ja pakkaamon. Täältä on joskus lähtenyt liikkeelle valkoviinipullo, joka odottaa kotimaassa Alkon myymälän hyllyssä. Kierroksen kesto on sopiva, saamme riittävästi informaatiota ja annos sulaa mielessä kevyesti. Sen jälkeen koittaa hetki, jota olemme odottaneet. Opas nostaa eteemme kaksi pientä sankoa ja neljä viinilasia. Yksi seurueemme jäsenistä kohottaa hieman kulmiaan, ja kolmen muun silmät kirkastuvat.

Viinit seuraavat toisiaan. Rypäleiden nimet ovat tuttuja: Pinot Blanc, Riesling, Pinot Gris ja Gewürtztraminer. Oppaamme kertoo kunkin ominaisuuksista ja talon viljelyksistä. Pyörittelemme viinejä laseissa, tutkimme kyyneleitä, haemme tuttuja tuoksuja ja analysoimme makuja. Maistelemme innolla ja syljemme suussa pyörineen mitallisen sankoon. Kirjoitan lyhyitä luonnehdintoja muistikirjan taskusta löytyneelle paperille. Paul ja Philippe Zinck käyvät esittäytymässä ja vaihtavat muutaman sanan kanssamme. Kehumme heidän tuotteittaan ja asiantuntevaa opasta. He hymyilevät ja ovat luontaisesti kohteliaita. Tunnemme itsemme erittäin onnekkaiksi.

Löydämme viineistä eroja ja jokaiselle muodostuu vähitellen käsitys omasta lempirypäleestä. Kaikki ovat oikeassa. Kiinnitämme huomiomme muutamassa etiketissä esiintyvään kuvaan: viinilasista kasvaa juuret maahan. Näiden viinien ero perustuotteisiin on ilmeinen, ja etiketissä esiintyvä sana terroir korostaa laatua entisestään. Oppaamme selittää sekä käsitteen että viljelmän maaperän ja mikroilmaston merkitystä. Maistelemme sanaa suussamme. Crand Cru -viinessä aromit tulevat vielä voimakkaammin iholle, ja kunkin viinitarhan nimi etiketissä tekee tarinasta entistä kiehtovamman.

Eteenpäin, kohti Zinckin viinitaloa!

Maistelukierroksen puolivälissä yksi seurueemme jäsenistä lausuu: ”Pittääkö näitä vielä montaa maistella?” Naurahdamme ja kerromme saavuttaneemme vasta puolimatkan krouvin. Hän korjaa välittömästi sanomisiaan: ”Tarkoitan, että milloin voi lopettaa syljeskelyn ja saa aloittaa juomisen.”

Olemme hetken hiljaa. Kilautamme lopulta lasimme yhteen ja hymyilemme. Meistä on juuri tullut terroiristeja. Auringonvalo lankeaa lasioven läpi huoneeseen.

Elämästä, onnesta ja muutamasta hymystä

Perjantaina lokakuun kolmannentoista päivän iltana istuin keittiön pöydän ääressä. Avasin maukkaan oluen, aistin kiirettömästi aromeja ja pohdin illan ruokalistaa. Muistelin samalla päivän tapahtumia: inspiroivaa sähköpostikeskustelua vanhan ystävän kanssa aamupäivällä, kaiken matalapaineen ympäriltään räjäyttänyttä puhelua toiselta vanhalta ystävältä iltapäivällä ja ilahduttavaa pyyntöä ennalta tuntemattomalta blogistilta, joka lähestyi alkuillasta viestillä ja kysyi olisiko minun mahdollista kirjoittaa tarina hänen blogiinsa. Muutaman siemauksen jälkeen olo oli kummallinen, onnellinen. 

Suomalainen vanha iskelmä käskee kätkemään onnen. Olen aina ihmetellyt, miksi niin pitäisi tehdä. Onko lyhyessä onnen hetkessä jotakin moraalitonta tai hävettävää? Jos minulla on hyvä mieli, hymyilen kulkiessani. Saatan jopa hyräillä tai vihellellä. En välitä yhtään, vaikka kanssakulkijat pitäisivät minua idioottina, pudistelisivat päätään tai katsoisivat pitkään. Hymyillessä askeleetkin tuntuvat kevyemmiltä. Usein hyvä mieli tarttuu ihmisestä seuraavaan. Se on kuin virus, jota on mukava kantaa ja levittää huolettomasti.

Ihmisen elämä on kuin runo, kirjoittaa kiinalais-yhdysvaltalainen filosofi Lin Jutang: Tämä elämän rytmin kauneus olisi jokaisen tajuttava ja nautittava siitä kuin suuresta sinfoniasta, jonka johtoteema kulkee ristiriitojen kautta harmooniseen finaaliin. Toiset meistä saavat elinvoimansa ristiriidoista – kenties jopa toisen kärsimyksestä – ja unohtavat samalla oman johtoteemansa sävelkulut. Tietenkin sekä nousut että laskut kuuluvat elämään. Surulle on varattava oma aikansa, mutta iloa ja onnea ei silti tarvitse kätkeä: on muistetava elää.

Mistä onni syntyy? Unohtakaamme hetkeksi tosielämän roopeankat ja kroisospennoset, jotka eivät ehdi tai osaa nauttia elämästään, koska joutuvat huolehtimaan koko ajan valtavasta omaisuudestaan ja näkevät pimeitä uhkia ja verenhimoisia vihollisia kaikkialla. Keskittykäämme sen sijaan hetkeksi itsemme ja läheisiimme. Mikä saa minut hyvälle mielelle? Vuoden sisällä olen löytänyt kaksi levyä, joita olin etsinyt vuosikausia. Se hetki, kun pidät jotakin itsellesi arvokasta käsissäsi on kallisarvoinen eikä sitä voita mikään muu kuin levyn asettaminen soittimeen ja ensikuuntelu. Kaikkein arvokkainta ovat kuitenkin elämän pienen ihmeen, vastasyntyneen lapsen silmät, jotka tutkivat maailmaa, johon hän on juuri syntynyt. Sen hetken muistan kaikkina elämäni päivinä.

Onni syntyy pienistä asioista. Kolme päivää onnellisen perjantai-illan jälkeen lähdin aamulenkille koiramme seuraksi. Ensimmäistä kertaa viikkoihin käveleminen ei koskenut: haava oli umpeutunut ja tikit sulaneet. Harmaassa päivässä loistivat syksyn värit. Vaikka koko maailma olisi sillä hetkellä romahtanut, jaoin Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä -romaanin päähenkilön ajatukset: Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan, ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.

Kuljin eteenpäin, katselin iloista koiraa ja hymyilin. Toistin mielessäni Bruce Springsteenin säettä: That it ain’t no sin to be glad you’re alive. 


Fintellektuaalinen manifesti XXXV

Unissakävijät II – Da Vincin ja Danten jäljet

Milanossa Teatro alla Scalan edessä levittäytyvällä aukiolla seisoo Leonardo da Vincin jykevä patsas. Kun sitä katsoo alaviistosta, jäävät takana olevat rakennukset suurmiehen jalkoihin ja ainoastaan taivas voi rajoittaa ajatusten liikkeitä. Leonardo valvoo kulkijoita vakaasti ja levollisesti. 

Maanantai, aikainen lento ja lämmin iltapäivä luovat yhdistelmän, jossa keho myöntyy helposti rentouden kutsuun. Leonardo vetäytyy taaemmas ja lempeä tuuli kietoutuu käsivarsiin. Jännitys laukeaa. Ilma kirjoittaa virkkeen: ”Jos minulla olisi runoilijan sielu, antaisin pois prosaistin käteni”. Se jää kiertämään mieleeni ja etsii tiensä yhä syvemmälle tietoisuuden tuolle puolen. Se laskee lopulta ankkurin ja keinuu pehmeästi ajatusten kevyillä aalloilla. Leonardo kuiskaa merkityksellisen sanan: ”Dante”.

Käsi koskettaa kevyesti olkapäätäni: on aika astella kadun yli ja katsastaa kuuluisan oopperatalon kauneus. Kaupassa soivat aariat ja legendat tuijoittavat hyllyiltä. Maailma on vieras, mutta kutsuva. Suuruus hehkuu kaikkialla.  

Keskiviikkona kaikki se on jo mennyttä, mutta palaa kuitenkin hetkeksi takaisin Sforzien linnan edessä. Kulman takaa avautuu eteemme Via Dante, katu, joka on saanut nimensä runoilijalta ja täyttynyt erinomaisuutta tavoittelevilla yrityksillä.  

Mustassa muistikirjassani on jäljellä vain muutamia kirjoittamattomia sivuja. Ne riittävät kenties matkan loppuun ja ehkä seuraavaan. Tarvitsen uuden. Lauseet elävät ilmassa. Vastaus katsoo muutaman kymmenen metrin päässä ikkunasta: Moleskine. Myymälä on pieni ja kapea. Tutut muistikirjat, päivyrit ja vihkot täyttävät seiniä. Tämä on minun kauppani. Hiljennyn. Hartaus voi alkaa.

Päätin muutamia vuosia aiemmin, etten pidä muita muistikirjoja kuin Moleskinen. Olen yhä varmempi päätöksestäni. Katselen ja ihailen, mutta yllätyn suuresti kun huomaan, että hyllyillä odottaa muutakin: kyniä, laukkuja, koteloita ja reppuja. Ostoskassiin sujahtaa pian pieni olkareppu ja uusi värikäs muistikirja. Olen jälleen pikkupoika, joka on saanut haluamansa, ja kannan ostoksiani Milanon kadulla ylpeänä. Mustassa kangaskassissa komeilee tuotemerkin nimi ja toisella puolen M-kirjain ja kahdeksan neliötä, yhteensä yhtä monta kuviota kuin on kirjaimia Moleskinessa.

Kävelemme kaupungin halki Pinoteca Ambrosianaan, palatsiin, jonka täyttävät kirjat, taideteokset ja tutkijat. Teokset häikäisevät himmenetyissä saleissa ja hämärä kirjastohuone henkii menneden aikojen ja kuolleiden ihmisten ajatuksia. Auringon valaisemalla terassilla minut vastaanottavat Leonardo da Vincin ja Danten rintakuvat. Ne vartioivat ovea. Suljen silmäni ja he kuiskaavat ”Älä luovu kädestäsi tai anna kenekään rajoittaa ajatuksiasi.”

Seuraavana päivänä asetan lontoolaisesta museokaupasta ostamani viininpunaisen lompakon olkarepun sisätaskuun. Olen etsivä matkalla kohti uusia kokemuksia, mutta en konsultoi. Havaintoni kulkevat repussa.

Tom Petty and the Heartbreakers: Southern Accents (1985)

Pianon sävelet kilahtavat kirkkaina, jonka jälkeen soittaja rakentaa tunnelmaa näennäisen hitaasti ja laiskasti. Rumpali lyö tasaisesti virvelirummun laitaan eikä kuulijan tarvitse odottaa pitkää introa ennen kuin Tom Petty laulaa ensimmäiset sanat. Aloittava säkeistö tuo esille olennaisimman. Kertoja on kotoisin USA:n eteläisistä osavaltioista. Hän ei kiemurtele tosiasioiden edessä: nuoremmat sukupolvet kokevat hänen aksenttinsa maalaisena, ja pohjoisen jenkeille se on synonyymi tyhmyydelle. Seuraavissa säkeistöissä kertoja purkaa lisää painoa sielultaan. Osansa saavat tapa tehdä töitä ja rukoilla, ja myös ne molemmat kietoutuvat vahvasti puhetavan ympärille. Sitä ei pääse pakoon eikä voi kiertää, ja vain aivan pieneksi hetkeksi kuljettaa uni toisaalle. Silloin kaikki on hyvin, koska rakkain seisoo yhä vierellä.

Tom Petty and the Heartbreakers rakentui Mudcrutch-yhtyeen perustalle Gainsvillessa, Floridassa vuonna 1976. The Heartbrakersin musiikillista tyyliä on luonnehdittu southern rockin ja country rockin risteytykseksi, mutta laulujen teemat ja käsittelytapa oikeuttavat myös heartland rock –määritelmän. Monet kappaleista täyttävät täydellisesti jälkimmäisen keskeiset kriteerit: musiikki on suoraviivaista, sanoitukset kertovat tavallisista työläisistä ja käsitellyillä teemoilla on yhteiskunnallinen sanoma. 

Southern Accents on hieno albumi, jonka synnytystuskat olivat melkoiset. Työskentelyn kiivaimmassa vaiheessa iski Petty turhautuneena nyrkkinsä studion seinään. Lopulta moni prosessin aikana irrallaan roikkunut osa löysi paikkansa. Levyn tuottamiseen osallistui melkoinen joukko tunnettuja nimiä: David A. Stewart, Jimmy Iovine ja Robbie Robertson. Jokaisen kädenjälki kuuluu albumilla, mutta äänityksissä syntynyt materiaali ei päätynyt kokonaisuudessaan lopputuotokseen. Osa jäi odottamaan vuoroaan. Huippunimistä huolimatta nimikkokappale Southern Accents kulki Tom Pettyn ja kitaristi Mike Campbellin vankassa ohjauksessa. Hienot ja osuvat jousisovitukset kruunaavat kappaleen kaikesta turhasta riisutun äänimaiseman. Niiden takana seisoo todellinen ammattilainen ja legenda: Jack Nitzsche.

Hyvät kuulijat, Thomas Earl (Tom) Petty on poissa, mutta musiikki elää. Southern Accents kertoo yhä muutamalla hienolla säkeistöllä, mistä hän oli lähtöisin. Juuriaan ja murrettaan ei kenenkään meistä tarvitse hävetä, emmekä voi arvioida toisiamme pelkästään niiden perusteella. Tom Petty kertoi meille syvästi tuntevista ja itsessään arvokkaista ihmisistä. Se on hienon lauluntekijän mitta.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2017)

Kääntymässä Kafkalla

Žižkovin televisiotornista avautuu huikea näkymä kaupungin yli. Katse hakee tuttuja paikkoja, joita on tosin vähän. Erotan Petrinin kukkulan näkötornin, josta silmät siirtyvät oikealle, ensin Strahovan luostariin ja Pyhän Vituksen katedraaliin linnavuorelle, ja seuraavaksi sen juurelle, jossa ovat Franz Kafkan museo ja Shakespeare & Synove -kirjakauppa.

Nautimme paria päivää aiemmin lounaan luostarin panimoravintolassa, tutustuimme katedraaliin ja pistäydyimme kirjakaupan ovella sekä museokaupassa. Seuraa varsinaiseen museoon en saanut. Huokaan syvään. Onneksi lasillinen kuohuviiniä lohduttaa ja silmä lepää kaupunkia ihaillessa. Lähes sadan metrin korkeudesta kaikki näyttää erilaiselta ja mittasuhteet muuttuvat sekä luonnossa että kartalla. 

Otan muutaman askeleen ja katson toiseen suuntaan. Alapuolella lepää runsaasti viheralueita. Vedän kartan olkalaukusta. Alueet saavat nimen ja funktion: puisto ja suuri hautausmaa. Pysähdyn. Istuudun sohvalla ja asetan kuohuviinilasin pöydälle. Sormeni osoittaa pientä pistettä hautausmaan juutalaisessa osassa: Franz Kafkan hauta. Se on oikeastaan vain muutaman kulman takana. Sinänsä mielenkiintoista ja hieman kafkamaista, että karttaan paikka on merkitty kristillisellä hautasymbolilla.

Kysyn seurueen mielipidettä: ”Kiinnostaisiko vielä pieni iltapäiväkävely?” Siinä vaiheessa olimme jo vierailleet kaikissa päivälle suunnitelluissa kohteissa. Parinkymmenen minuutin kuluttua olemme kaduilla ja muutamaa myöhemmin hautausmaan portilla. Emme tunnista tšekinkielisiä viikonpäiviä, ja emme myöskään ymmärrä, mihin aikaan hautausmaa sulkeutuu. Kyltti kertoo kaksi aikaa: 17.00 ja 19.00. Ensin mainittuun on vain parikymmentä minuuttia. Katsomme toisiamme ja lisäämme vauhtia.

Hautausmaa on suuri, ja puolessa välissä sen halkaisee autotie. Ensimmäisen puolen keskellä osa seurueesta katoaa näkymän peittävän muistomerkin ja puiden taakse. Huudot hukkuvat hiljaisuuteen. Suunta katoaa hetkeksi, sillä juuri siinä kohdassa on turistikartalla paljon tekstiä. Sihrustan silmiäni ja näen, että erittäin haalealla värillä tekstin alle on painettu ympyrä: muistomerkki. Kierrämme toiselle puolelle ja näemme seurueemme etummaisen osan kulkevan sata metriä edellämme. Jatkamme samaan suuntaan. 

Saavutamme hautausmaan jakavan leveän tien. Etujoukko kipittää kaukana edellä syvällä hautausmaan toisessa osassa. Muurin vieressä on portinvartijan koppi, ja sen sisällä virkapukuinen mies. Näytän karttaa ja kysyn Kafkan hautaa. Mies viittoilee seuraamaan perässään takaisin kadulle. Hän osoittaa ensin vasemmalle ja jälleen vasemmalle. Ymmärrän ohjeet, palaan portinvartijan kanssa takaisin hautausmaalle ja viittoilen etuosastoa palaamaan ruotuun. Samalla huomaan, että muurin sisäpuolella kulkee pitkittäin toinen muuri: juutalaisten alue on erotettu omaksi alueekseen. Kartassa sitä ei näy.

Kysyn portinvartijalta aukioloajoista. Hän ymmärtää kysymyksen ja vastaa näyttämällä taulua: kello 19.00. Huokaan. Meillä on runsaasti aikaa. Lähdemme liikkeelle, kävelemme hitaasti ja seuraamme miehen ohjeita. Etuosasto saavuttaa meidät hieman ennen käännöstä. Jaamme uudet tietomme. Kulman takana odottaa yllätys. Portit ovat kiinni. Kello on 16.50.

Tarkistan vielä kaksi seuraava porttia. Ne ovat myös lukossa. Palaan seurueen luo. Huomamme englanninkielisen kyltin, jonka mukaan juutalainen hautausmaa suljetaan kello 17.00, mutta portit jo puolta tuntia aiemmin. Kiroilemme. Kaikilla on lämmin ja suunnaton jano. Katson kaihoisasti kaltereiden välistä ja otan kuvan opastaulusta: Dr Franz Kafka 250 metriä. Niin lähellä, mutta kello oli jälleen armoton, ajattelen.

Pohdin myöhemmin illalla absinttibaarissa, miksi juuri minä jouduin hikoilemaan. Olinhan ainoa seurueestani, joka halusi nähdä kirjailijalle omistetun museon. Juoma ei antanut kysymykseeni järjellistä vastausta. Kafkamaiset käänteet osuvat aina ensin viattomiin.

Tiedosta ja tuskasta

Kentän laidalla vanhemmat kannustavat lapsiaan. Pallo liikkuu ja poukkoilee välillä täysin oman tahtonsa mukaan. Se ei haittaa, sillä tärkeintä hyvä tunnelma. Hyökkääjä saa pallon ja vetää maalia kohti. Vanhemmat kehuvat: ”Hyvä laukaus. Harmi, ettei se mennyt maaliin”. Hetken kuluttua toinen hyökkääjä saa pallon, harhauttaa puolustajat ja pelaa itsensä vetopaikkaan. Laukaus lähtee. Maalivahti ei saa näppejään väliin, ja pallo kiertää kohti maalia. Se osuu tolppaan ja kimpoaa päätyrajasta yli. Loppuvihellyksen jälkeen pelaajan isä sanoo vetoa huonoksi. Pelaaja suutahtaa. Isä jatkaa ja pyytää tätä harjoittelemaan lisää kotipihalla. Hän tietää, että pelaaja osaa tehdä maaleja ja on lahjakas urheilija. Tämä tarvitsee vain lisää rutiinia ja onnistuneita suorituksia.

Stephen Kingin raadollinen, mutta erittäin hyödyllinen teos Kirjoittamisesta kuljettaa lukijansa asioiden ytimeen. Maailma on jo nähnyt William Shakespearen ‒ tai ainakin hänen teoksensa ‒ ja William Faulknerin. Neroja, jotka eivät edes itse ymmärrä omaa lahjakuuttaan tai osaa selittää erityispiirteitään on harvassa. Huonoja kirjoittajia on sen sijaan ainakin riittävästi. King ei kuitenkaa paiskaa ovea tietä etsivän kasvoille. Hänen sanomansa on lohdullinen: hyväksi kirjoittajaksi voi kasvaa, jos tekee oikeita asioita: lukee ja kirjoittaa paljon. Tämän lisäksi unelmoija tarvitsee työkalupakin, jonka päällimmäiset kerrokset ovat laaja sanavarasto ja kielioppi. Ensin mainittu on kirjoittamisen leipä, ja jälkimmäisen voi oppia sekä puhutusta että kirjoitetusta kielestä. Osaamista voi aina täydentää hyvillä opaskirjoilla. Perusasioiden jälkeen kirjoittajan täytyy omaksua ja löytää tyylinsä sekä harjoittaa ja kokeilla kielensä taipuvuutta. Aivan kuin King yrittäisi kertoa, että luovuus vaatii jatkuvasti polttoainetta: istumalihaksia ja raakaa työtä. Tulokset eivät synny tyhjästä.

Löysin Facebookista päivityksen, jossa ylpeä isä kertoi yhdeksänvuotiaan tyttärensä ehdottaneen, että maahanmuuttajat tulisi sulkea vuodeksi laitokseen. Sinä aikana heitä seurattaisiin tarkoin, ja lopulta vain kiltit päästettäisiin kulkemaan muiden ihmisten joukkoon. Lapset luovat herkästi idealistisia oivalluksia ja yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin, sillä he eivät ole vielä perehtyneet keskeisimpiin biologian, filosofian, historian, maailmanuskontojen, maantieteen ja yhteiskuntatieteiden oppisisältöihin tai tunne lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Idean esittäjää mielenkiintoisemman näkökulman avasivat kuitenkin päivitystä kommentoineet aikuiset, jotka eivät nousseet ikänsä edellyttämälle tasolle ja olivat unohtaneet lähes kaiken oppimansa.

Parjatut kaiken maailman dosentit kirjoittavat oppikirjoja, tutkivat ja yrittävät selittää parhaan kykynsä mukaan meille maailmamme erilaisia ilmiöitä. Toisinaan joudumme hyväksymään vastaukseksi todennäköisyyden, koska parempaa tai lopullista totuutta ei ole mahdollista saavuttaa. Se ei silti vähennä tiedon ja tieteen arvoa. Tiede korjaa itse itseään ja oikoo aiempia virheitään. Aivan samalla tavalla kuin urheilullisesti monilahjakas tyttö paransi suoritustaan isänsä antamien yksinkertaisten ohjeiden mukaan, ja laukoi seuraavassa ottelussa pari maalia.

Tieto saattaa lisätä tuskaa ja tehdä olosta epävarman. Pelkkään sopivaan mielipiteeseen yhtyminen tai epäonnistuneen suorituksen ylenmääräinen kehuminen saattaa lämmittää hetken ja tuudittaa tuntemaan itsensä hyväksi, mutta ei tee seuraavasta suorituksesta edellistä parempaa. Tietoa vieroksuvassa maailmassa kaikki perustuu sattumaan. Tästä syystä oma työkalupakki on syytä pitää ajan tasalla ja huoltaa säännöllisesti.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIV

Cock Robin: The Promise You Made (1985)

Vuosi 1984 jätti popmusiikin historiaan merkittävän perinnön. Jokainen vakavasti popmusiikkia harrastava pystyy luettelemaan lähdeteoksistaan lunttaamatta kymmenkunta huippualbumia. Samana vuonna syntyi kappale, joka joutui odottamaan oikeaa julkaisuhetkeä. Kautta popmusiikin historian on suurten nimien varjossa elänyt joukko lahjakkaita lauluntekijöitä, jotka etsivät tietään kuuluisuuden valokeilaan.

1600-luvulta peräisin oleva kansantarina antoi nimen yhdysvaltalaiselle yhtyeelle, jonka debyyttialbumin julkaisi CBS. Yhtiö oli tottunut menestyksen julmaan nektariin, ja sen kuuluisat airuet Michael Jackson ja Bruce Springsteen nostivat muutaman vuoden sisällä listoille kappaleen toisensa jälkeen. Cock Robinin esikoisalbumi päätyi kauppoihin vuonna 1985, mutta vasta seuraavan vuoden helmikuussa levyn helmi, The Promise You Made, julkaistiin singlenä. Se nousi listoille, mutta kaukana kotimaastaan. Aivan kuin tämä olisi ylenkatsonut yhtyettä, jolle Länsi-Eurooppa sittemmin tarjosi henkisen turvapaikan.

Yhtyeen nimeä kantava albumi tarjoaa monta hienoa hetkeä. Sen äänimaailma peilaa parhaimmillaan ja pahimmillaan omaa aikaansa. Toisinaan rumpujen rytmi vaikuttaa hengästyttävältä, mutta samalla muut instrumentit hoitavat leiviskänsä maltillisemmin, jopa viileästi. Se luo erikoisen jännitteen kappaleiden sisälle. Cock Robinin musiikilliset vaikutteet kuuluvat selkeästi, sillä ne ovat kulkeutuneet Kaliforniaan Britannian uuden aallon ja uusromantiikan hittien vanavedessä.

The Promise You Made on täydellinen levytys. Sen käynnistää pehmeä ja viettelevä kosketinsoitinmatto. Pian siihen liittyvät sähköisesti loihditut lyömäsoitinäänet ja pehmeitä sointuja väreilevä kitara, jotka piakkoin tikittävät kuin hengästyneet kellot. Koossa ovat kaikki dramaattisen kappaleeseen vaadittavat ainekset, mutta kokonaisuus tukee ensisijaisesti sanoja. Peter Kingsberyn ja Anna LaCazion äänet vuorottelevat ja vaativat toisiltaan paljon. Silti mikään tai kukaan ei riehaannu, sillä hädän hetkellä toista on tuettava ja tarjottava käsivarsi tai olkapää, johon on turvallista nojata. Lupaus on lupaus, ja siihen on voitava luottaa. Tarkalla kädellä maalatut äänet täydentävät yhtyeen luomia säveliä. Sanojen suvantokohdissa kitara soi kuin Big Countrylta kaapattu popahtavampi velipuoli. Yhtye kuulostaa kaiken aikaa enemmän eurooppalaiselta kuin amerikkalaiselta.

Hyvät kuulijat, avatkaa hetkeksi sielunne kauneudelle ja antakaa näiden sävelten täyttää se pieni lokero, jossa läheistemme kunnioitus ja antamamme lupaukset asuvat.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 1989)

Ruosteisin sormin

Sen pinta oli punainen, mutta väri haalistui keskellä kohti keltaista. Siinä oli F-aukot ja tyylikäs vibrakampi. Hinta oli kohtuullinen, vain 350 markkaa. Se oli kuitenkin liikaa koululaiselle. Puoliakustinen Höfner-sähkökitara kummitteli mielessä monta päivää, ja vanhempani kuulivat siitä joka käänteessä. Lopulta eräänä iltana päivällisen jälkeen isäni pyysi soittamaan osan kappaleesta, jota harjoittelin. Se oli Paul Ankan Diana. Vanha ja kulunut akustinen kitara soi tavallaan ja melodian saattoi tunnistaa. Isä nyökytteli ja laski käteeni neljä seteliä. Tarjosimme kahdelle kitaralle uuden kodin seuraavana päivänä.

Valitettavasti vanhempani eivät kyenneet kustantamaan kitaratunteja. Hankin oppini kavereilta ja kirjoista, joiden kaikkia hienouksia en ymmärtänyt. Vasta lukiossa musiikin teoria ja sointujen muodostaminen hieman avautui, mutta vähäiset kurssit eivät kyenneet täyttämään kaikkia tiedollisia aukkoja. Siitä huolimatta harrastus kantoi toisinaan hedelmää. Peruskoulun päättyessä vastaanotin kahden ystäväni kanssa musiikkistipendit ja lukion päättyessä minulle myönnettiin koulun mitali. Rehtori perusteli kunniaa musiikkiharrastuksellani. Tulkitsen yhä asiat tavallani: kyseessä oli enemmän into kuin taito.

Kolme vuotta lukion päättymisen jälkeen soitin aktiivisesti yhtyeessä, mutta ystävän kanssa tehdyt trubaduuri-keikat toivat varsinaisen leivän pöytään. Bändin tulot hupenivat äänentoistolaitteiston ja auton ylläpitoon ja muihin keikkakuluihin. Muutamaa vuotta myöhemmin elämä ja opiskelu ajoivat vauhdilla kaiken muun yli. Puoliammattilaisuus vaihtui satunnaiseksi harrastuksesi. Reppuuni jäi kuitenkin paljon mukavia muistoja lahjakkaista ihmisistä, joista osa yhä kiertää ilahduttamassa kuulijoitaan, ja tarinoita, jotka saavat odottaa kertomistaan.

Nykyisin seuraan ilolla, mitä ystäväni ja tuttavani harrastavat. Vaikka en jaa samoja kiinnostuksen kohteita, kunnioitan heidän intoaan ja omistautumistaan. He joutuvat luopumaan jostakin muusta ja panostavat säännöllisesti rajattua aikaansa ja omaa rahaansa toteuttaakseen itseään. On sinänsä on mielenkiintoista, että harrastajan kantasana on harras, jonka yksi määritelmistä kuvaa antaumuksellista vaivannäköä. Sen rinnalla voimme yhtälailla käyttää myös nimitystä amatööri, jonka kantasana on puolestaan johdettu latinankielen rakastaa-verbistä. Hartaudessa ja rakastamisessa on paljon yhteistä, ainakin mielikuvien tasolla. Aika ja ympäristö menettävät merkityksensä, kun tekeminen muuttuu pääasiaksi.

Ostin viime keväänä sähkökitaran ja vahvistimen. Minulla ei ole suuria tavoitteita: kertaan bluesskaaloja ja juutun kokeilemaan samoja riffejä. Soitan kitaraa, koska pidän siitä, enkä siksi, että olisin hyvä kitaristi. Tunnen jälleen, ettei vanha rakkaus ruostu. Toisin on käynyt sormille.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIII

Unissakävijät I – Pavian tuntematon mestari

Syynä oli kenties öinen ukkoskuuro. Se saattoi myös johtua myös italialaisesta lakosta tai sen aiheutti yksinkertainen kirjavalinta matkaa edeltäneenä iltana? Pienet sattumukset synnyttävät lyhyitä kertomuksia. 

Pakkasin kotona reppuuni Umberto Econ romaanin Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. Yllätyin, kun luin ensimmäisiä lukuja lentokoneessa: muistinsa menettänyt päähenkilö asuu Milanossa, matkakohteessamme. Ohitin teoksen puolivälin seitsemäntenä yönä, jolloin ilma viileni, ukkonen jyrisi ja tuuli heilutteli huoneistomme avointa ikkunaa. Katsoin uusimmat säätiedot netistä: aamulla sataisi sekä Milanossa että päiväkohteessamme Paviassa. Ilmoitin seurueellemme, että herätys siirtyisi parilla tunnilla. Kukaan ei valittanut. 

Asemalla meitä odotti yllätys: paikallisjunien vuorot oli peruttu. Käynnissä oli lakko, joka onneksemme päättyisi iltapäivään mennessä. Seurue suuntasi ostoksille, ja minä etsin kahvilan. Kirjasin edellisten päivien tapahtumia muistikirjaani, mutta palasin pian Umberto Econ seuraan. Giambattista Bodoni, muistinsa menettänyt antikvaarinen kirjakauppias, kertoi isoisästään, jonka mielestä sivistyneiden italialaisten tuli osata ranskaa. Luin lisää ja nyökyttelin tyytyväisenä. Eco kuljetti minut Milanon rautatieaseman suureellisista halleista kadonneeseen aikaan.

Junat palasivat raiteille, ja pian Pavian matkailutoimiston virkailija piirsi nopeilla liikkeillä kartalle näkemisen arvoiset kohteet: kolme kirkkoa, historiallisen aukion, pommitetun ja sittemmin uudelleenrakennetun sillan ja 1300-luvulla perustetun yliopiston, jonka kirjastossa voisimme ihailla vanhojen teosten kauneutta. Vanhakaupunki oli pieni ja välimatkat lyhyitä. Saavutimme yliopiston varttitunnissa. Kiertelimme pihoilla ja aistimme menneiden vuosisatojen laimentaman loiston, jota moderni aika oli täydentänyt taiteiden yön jälkeisillä hajuilla. Kahta pihaa yhdistävän holvikaarikäytävän alla kohtasimme iäkkään herrasmiehen, jolle toivotin italiaksi hyvää päivää. Hän vastasi luontevasi, vaikka ei tuntenut turistia. 

Emme löytäneet kirjastoa tai minkäänlaisia opasteita. Avulias opiskelija neuvoi meille reitin portinvartijan huoneeseen. Siellä istunut mies ei osannut ollenkaan englantia, enkä minä italiaa muutamaa sanaa enempää. Esitin hapuilevan kysymyksen, ja hän piirsi rastin kartalle. Ehdin seurueeni luokse ennen kuin ymmärsin kysyneeni tietä kirjakauppaan, enkä kirjastoon. Palasin takaisin oikean sanan kanssa. Vahtimestari hymyili ja osoitti etusormellaan ensin läheisiä portaita ja seuraavaksi taivasta.

Kirjaston ovet olivat lukossa. Sulkemisaika oli koittanut kymmentä minuuttia aiemmin. Huokaisin pettyneenä ja käännyin ympäri. Aiemmin kohtaamamme herrasmies seisoi takanamme. Hän sanoi jotakin italiaksi. En ymmärtänyt ja vastasin englanniksi. Hän pahoitteli, ettei osaa italian ohella kuin ranskaa. Vastasin yhdellä osaamistani ranskalaisista fraaseista. Hän hymyili ja selitti hitaasti, että sähkölukkoa hän ei saisi auki, mutta perinteisellä avaimella voisimme keplotella itsemme kirjastoon sivuovesta. Seurasimme miestä. Hän kiersi avainta lukossa, avasi raskaan puuoven ja johdatti meidät eteiseen. Matkamme katkesi toistamiseen sähkölukkoon. Mies oli vilpittömästi pahoillaan. Me kiitimme ja ajattelimme lähteä myöhäiselle lounaalle.

Hän esti aikeemme ja aloitti spontaanin opastuksen. Seurasimme miestä jälleen. Näimme ulkokäytävien ikkunoista osia kirjastosta ja vanhan tyylikkään luentosalin. Laskeuduimme takaisin pihoille ja pysähdyimme runoilija Ugo Foscolon muistomerkille. Hän puhui rauhallisesti, ja yllätyksekseni luulin ymmärtäneeni lähes kaiken. Käänsin olennaisimman seurueelleni. Aivan lopuksi hän johdatti meidät pieneen museoon, jossa vaihtoi muutaman sanan valvojan kanssa. Tämä puolestaan selvitti meille hapuilevin englanninkielisin sanoin, että kirjastonhoitaja oli lähtenyt kotiinsa ja joutuisimme odottamaan seuraavaan päivään, jos tahdoimme tutustua kokoelmaan. Herrasmies pahoitteli ja kohotteli hartioitaan. Me kiitimme mestarillista opastamme ja olimme erittäin tyytyväisiä lyhyeen yksityiseen kierrokseemme. 

Umberto Econ seurassa.

Poistuessamme yliopistolta jäi mies katsomaan haikeana peräämme. Tuumin, että Giambattista Bodonin isoisä oli ollut oikeassa: vanha italialainen sivistyneistö osaa ranskaa. Myöhemmin illalla selasin aikataulua ja tajusin, että junamme toinen pääteasema oli Alessandria, Umberto Econ synnyinkaupunki. Siitä hetkestä lähtien Pavian tuntematon mestari yhdistyi mielessäni Econ nimeen. 

Kahta päivää myöhemmin sain uuden Twitter-seuraajaan, Umberto Eccon, kirjailijan tribuuttitilin.

Saako runoilijan hirttää ilman muuta?

Jokainen meistä omaa salaisuuksia tai paheita, mutta omani on vaarallisin kaikista. Se ei ole alkoholi tai klassinen musiikki, vaan runous. Kun kyllästyn yksisilmäisten poliitikkojen ja kaiken maailman hännystelijöiden satoja kertoja lausumiin fraaseihin, tahdon uppoutua erikoisiin ja yllättäviin sanaleikkeihin. Istun lukulamppuni alle, valitsen vuodenaikaan sopivan nektarin ja avaan kirjan. Annan säkeiden kuljettaa minut runoilijan huolella punoman maailman kudoksiin.

Minulla on ollut ilo tavata useita runoilijoita ja keskustella heidän kanssaan runouden olemuksesta. Viime talven alkupuolella tapasin sananiekan, jonka esikoiskokoelman julkaisemisesta oli kulunut vuosikymmen, ja seuraava vaikutti valmistuvan tuskallisen hitaasti. En muista, mistä keskustelumme alkoi, mutta päädyimme kuitenkin olennaisen äärelle.

– On vain kaksi tekijää, jotka määrittävät meitä ihmisinä: pelkomme ja toiveemme. Me pelkäämme sitä, jota ei ole, ja toivomme sitä, mikä ei koskaan tule, runoilija sanoi päättäväisesti.
     – Miksi tiivistät sanomasi kahteen kohtaan? Eikö ihmisen elämässä ole enemmän?
Hän laski katseensa, mutta huokaisi rohkaisevasti.
     – Hienoa, että kysyit juuri tuota. Liian moni itseään viisaana pitävä antaa ohjeita, joissa on kymmenen tai kaksitoista artiklaa. Kuka niitä kaikki pystyy muistamaan huomenna tai koskaan myöhemmin ilman lunttilappua. Tulevaisuudessa joku poliitikko voi yrittää kolmea pointtia, mutta siinäkin on loputa kaksi liikaa tai hän lipsuu vielä neljännen tai viidennen puolelle. Minulle lopullinen vastaus on yksi.
     – Yksi, mutta mitä? kysyin
     Runoilija huokaisi toistamiseen. Tällä kertaa turhautuneena.
     – Hyvä Loponen, tulevaisuus on heidän, jotka osaavat tiivistää kaiken olennaisen yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi.
     – Emmekö ole jo saavuttaneet sen tilan ja hetken? Elämme jo yhden totuuden maailmassa, väitin vastaan.
     – Emme ole vielä lähelläkään. Totuus on sanoissa. Runous saavuttaa lopullisen tavoitteensa, kun pystymme ilmaisemaan ajatuksemme yhdellä sanalla. Siihen meidän kaikkien – erityisesti minun – on pyrittävä, hikoiltava sanojen puolesta, rajattava kaikki turha ja karsittava epäolennainen.
     Runoilijan silmät loistivat. Hän saarnasi yhden kuulijan seurakunnalle, joka oli kokoaan enemmän kiinnostunut aiheesta. Hän kulki ohuella langalla, mutta niinhän me kaikki teemme innostuessamme. Mieleeni ujuttautui kuitenkin epäilyksen käärme. Kummalle puolelle lopulta putoaisimme: hulluuteen vai nerouteen?
     – Saavutin viime yönä erittäin lupaavia tuloksia. Olen löytämässä ratkaisun avaimet, hän kuiskasi ja jatkoi: – Kerron sinulle ensimmäisenä, kun pääsen tavoitteeseen. Uusi vuosituhat kantaa ratkaisun siemeniä satulalaukussaan.
     Hän kääntyi ja hävisi kahvilan ovesta lumipyryyn.

Vuosituhat vaihtui ja saapui uusi kevät. Kauniina toukokuisena päivänä kuulin juoksuaskeleita takaani. Vapaudenpuiston hiekka kahisi. Käännyin ympäri ja runoilija huohotti rinnallani.
     – Hienoa, että tavoitin sinut vielä tänään. Yritin aluksi toimituksesta, mutta he kertoivat sinun juuri lähteneen. Arvasin, että olet matkalla tuonne, hän sanoi ja osoitti kohti kaupungintaloa.
     Nyökkäsin ja tervehdin iloisesti.
     – Tässä se viimein on. Vuosien työn ja tuskan, kirkkaan ajattelun ja terävän punakynän tulos, uunituoreena painokoneesta, hän sanoi, ojensi uuden runoteoksensa ja jatkoi hymyillen matkaansa.
     Katsoin kuinka hän katosi kevein askelin Vapaudenpatsaan ja Antin ahvenen väliin. Jatkoin matkaani. Tilasin Teatteriravintolan terassilla perinteisen oluen sijaan lasillinen punaviiniä ja avasin kirjan. Hän oli onnistunut. Runot oli tiivistetty yhteen sanaan: Ajatus, Elämä, Kaipaus, Käsky, Tie, Totuus, Virta, Vuori ja niin edelleen.
     Kenties arvostettu kustantaja oli saanut runoilijan hieman pohtimaan sanomaansa tarkemmin tai pitkämielinen kustannustoimittaja opettanut alan perusasioita ja hienouksia, sillä yksisanaisia runoja edelsi määrittävä otsikko. Ensimmäinen runo kokonaisuudessaan näytti tältä:


           Kolkutan ovellesi pimeämpänä hetkenä.
           Avaatko silmäsi, salpasi?
           Tohditko kääntää selkäsi, jättää huomiotta?
           Raastan porttisi saranoiltaan ja saarnaan:
           Saavuin kuin varas yöllä ­– olet minun!
           Revin mielesi, katkon juuresi – olen sinussa loputtomasti!
           Murhaan toiveesi, muuraan ilosi lukottomilla ovilla – olemme vihdoinkin yhtä!


          Ajatus


Luettuani teoksen kokonaisuudessaan ja nautittuani vielä toisenkin lasillisen punaviiniä palasin kotiin ja etsin hyllystä Armas J. Pullan mainion veijaritarinan François Villonista, kaikkien kirottujen runoilijoiden edelläkävijästä. Mietin pitkälle yöhön kirjan nimen herättämää oikeutettua kysymystä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2000

Runoilijan on helpointa elää kuolleena

Mika Waltari opasti vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Aiotko kirjailijaksi? kaikkia niitä tuntemattomia, joilla esiintyi kirjallisia taipumuksia. Hän pyrki riisumaan kirjailijan ammatin kaikesta mystiikasta, mutta kaikkein raadollisemmin hän käsitteli runoutta. Kirjan alaotsikko lupasi Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää, mutta Waltari päätti varoittaa niitä onnettomia, jotka vielä luvun viimeisiä sivuja lukiessaan halusivat antautua muusien vieteltäviksi. Miten runoilijat oikein voivat elää? Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla. Sillä katkera, nöyryyttävä ja murheellinen on runoilijan kohtalo…

Kuin vastaiskuksi, tosin noin kuutta vuosikymmentä myöhemmin, perustivat nuoret runoilijat Elävien runoilijoiden klubin Helsinkiin ja Nihil Interit -runoyhdistyksen Turkuun. He osoittivat, että runoilija voi elää Suomessa, ja runous on dynaamista, elinvoimaista ja jatkuvasti liikkeessä. Samalla vuosikymmenellä kolme kansainvälistä ja vanhempaa runoilijaa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuinka monta kertaa he olivat kuulleet runouden kuolemasta?

Runous ei ole ainoastaan peräkkäin aseteltuja sanoja tai lauseita, sillä silloinhan runon voisi laatia ohjelmoitu tietokone. Runous on hetkiä, kielikuvia, tunnelmia, vaikutteita, ja ympäröivän maailman ymmärtämistä ja tulkitsemista. Me löydämme sanat, mutta määritelmät karkaavat yhä kauemmas, haihtuvat kosketuksesta. Runous on aina enemmän.

Mika Waltari opasti nuorta runoilijaa hankkimaan itselleen runousopin, lukemaan sen läpi ja myymään antikvariaattiin. Säännöt on hyvä tiedostaa, jotta niitä voi rikkoa. Valmiiksi rikottua on puolestaan haasteellista särkeä. Waltari murehti erityisesti lyhennettyjen epätäydellisten sanojen, puolisointujen ja käyttökelvottomiksi kuluneiden loppusointujen käyttöä. Tiedämme, että 1930-luvun kliseet ovat kliseitä yhä edellen. Runous rakentuu sanoista, jotka eivät synny tyhjästä. Runoilijan täytyy osata lukea, kuunnella ympäristönsä ääniä ja suodattaa kokemaansa, karsia  epäolennainen ja näyttää, mikä on tärkeää: piilottaa ja paljastaa. Aristoteles asettti runouden historian edelle, koska jälkimmäinen näyttää meille kerran tapahtuneen, mutta ensin mainittu paljastaa, mitä ihminen itsessään on.

Harold Bloom kirjoittaa teoksessaan Lukemisen ylistys, että runouden varsinainen tehtävä on hätkähdyttää meidät kuolonunestamme avarampaan elämäntuntoon. Mitä on kuolonuni? Pitäisikö meidän välttää nukkuvaa puolikuollutta elämää, johon Minna Canth viittasi Bloomia edeltäneellä vuosisadalla? Tarttua eteemme avautuviin hetkiin kuten Joseph Brodsky – runoilija ja vuoden 1987 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja – kuvatessaan Venetsiaa essseenomaisessa kertomuksessaan Veden peili. Brodsky oli kokenut, millaista oli elää maassa, joka tuomitsi hänet pakkotyöhön tyhjäntoimittamisesta. Ilman virallista koulutusta hän ei olisi saanut ilmoittaa ammatikseen runoilijaa. Onneksemme hänet karkoitettin maailmaan, joka arvosti kirkasta ääntä: Rakkaus on epäitsekäs tunne, yksisuuntainen katu. Siksi on mahdollista rakastaa kaupunkeja, arkkitehtuuria sinänsä, musiikkia, kuolleita runolijoita..., kirjoitti Brodsky edellä mainitussa teoksessaan.

Kenties runoilijan on helpointa elää kuolleena: tuntea edeltävä traditio ja katsoa rohkeasti tulevaan, rikkoa sääntöjä ja luoda uusia rikottavaksi, mutta ennen kaikkea muistaa, että kaikki julkaistu jää muhimaan omaan elämäänsä ja näyttämö periytyy väistämättä seuraajille. Se luo toistuvasti itseään suuremman haasteen. Saatamme toisinaan kuulla kuinka viikate katkaisee runouden elämänlangan, mutta yhtä useasti se nousee uuteen kukoistukseen kuin huutaakseen: Runous on kuollut – eläköön runous!


Fintellektuaalinen manifesti XXXII

Hissimusiikkia

Maaliskuussa 2016 terroristit räjäyttivät itsensä ja panoksensa kahdessa Brysselin keskeisessä paikassa: kansainvälisellä lentokentällä ja Maelbeekin metroasemalla. Olimme suunnitelleet jo pitkään matkaa Belgiaan, mutta epätietoisuus lentoliikenteen jatkuvuudesta viivästytti lopullista varausta. Saimme viimein helpottavan tiedon, että liikenneyhteydet olivat palanneet normaaleiksi. Matkavastaavamme kääri hihansa ja etsi meille sekä lennot että hotellit. Kun tiedot saapuivat sähköpostiini, en voinut itselleni mitään ja murjaisin huonon vitsin: ”Huoneistomme lähin metroasema on tietenkin Maelbeek”. Hänen vastausviestinsä koostui kahdesta sanasta: ”Ei ole!”

Lensimme Amsterdamin kautta Brysseliin, jossa hyppäsimme junaan, joka kuljetti meidät Bruggeen. Kahden yön ja intensiivisen museopäivän jälkeen nousimme jälleen junaan ja palasimme Brysseliin. Noukimme aseman edustalta taksin, koska ajattelimme sen olevan vaivattomin tapa päästä huoneistollemme. Kuljettaja osasi sekä ajaa että puhua jalkapallosta samanaikaisesti. Maisemat vaihtuivat nopeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän kirosi itsekseen, kaarsi auton jalkakäytävälle ja kääntyi puoleemme. Hän valitteli, että ei voi viedä meitä lähemmäksi, koska tie edessämme oli suljettu liikenteeltä. Se oli hänen mukaansa melko yleistä näillä kulmilla. Hän osoitti kädellään suunnan ja sanoi kohteemme olevan alle 500 metrin päässä vasemmalla.

Maksoimme kyydistä ja kuljettaja nosti laukkumme kadulle. Kohotin katseeni ja näin kadun päässä aiemmilta matkoiltani tuttuja korkeita hallintorakennuksia. Pidin vielä suuni supussa. Kuljimme aluksi toista sataa metriä alamäkeen ja nousimme toisen mokoman. Euroopan unionin keskeiset maamerkit olivat yhä lähempänä. Ohitimme kävellessämme useita virastoja, joiden lasipinnoilla kerrottiin, että valmiutta oli nostettu tasolle keltainen. Omalla ulko-ovellamme odotti näppäimistö. Matkavastaavamme naputteli oikeat numerot, mutta helpottavaa lukon naksahdusta ei kuulunut. Pikaisen papereiden selaamisen jälkeen totesimme olevamme kaksi tuntia liian aikaisessa. Päätimme syödä pitkän lounaan läheisessä ravintolassa. Käännyimme ympäri ja laskeuduimme takaisin kadun pohjalle. Vasemmalla puolellamme avautui pieni ja kukoistava puisto, jonka laidalta erottui metroaseman kyltti: Maelbeek.

Kello tuli pykälään, mutta ovi ei avautunut. Matkavastaava soitti varauskeskukseen ja sai uuden koodin. Pääsimme sisälle. Naureskelimme hississä alkupäivän kommelluksille ja huoneiston sijainnille. Kuulimme samassa yksinkertaisen ja hiljaisen jysähdyksen. Hissi pysähtyi. Katsoimme toisiamme. Se ei ollut räjähdys. Olimme jumissa. Soitin hissiyhtiön valvomoon. Hälytysääni pirahti useita kertoja, ja sekunnit matelivat ennen kuin virkailija vastasi. Selvitin asiamme ja osoitteemme. Seurasi pitkä hiljaisuus. Ääni tokaisi, että hissin huoltosopimus oli umpeutunut. Matkavastaavamme puuttui keskusteluun ja vastasi topakasti: ”Meille on aivan samantekevää onko sopimus voimassa vai ei. Olemme yhtiönne hississä, ja se ei liiku. Teidän tehtävänne on hoitaa meidät ulos”. Linja vaikeni. Virkailija pyysi soittamaan uudestaan kymmenen minuutin kuluttua. Puhelu päättyi. Matkavastaavamme soitti välittömästi varauskeskukseen ja kertoi tilanteemme. Vartin kuluttua saimme helpottavan tiedon: huoltomies on matkalla.

Vietimme melkoista laatuaikaa brysseliläisessä hississä. Kaikki muistamamme vitsit oli kerrottu alle puolessa tunnissa eikä kukaan oikein innostunut syvällisemmästä filosofisesta keskustelusta. Kirjallisuuden ilmiöitä sivusimme pintapuolisesti. Olin aivan varma, että hiljaisina hetkinä tunkeutui jostakin helikopterin roottorien jyminä seuraamme. Kun viimein pääsimme vankeudestamme, olimme hiestä märkiä. Hissin peili oli kosteuden läpitunkema. Huoneistomme palohälytin helähti soimaan aina, kun joku meistä viidestä avasi pesuhuoneen oven ja vesihöyry livahti huoneistoon. Yllämme todellakin kaarteli helikopteri tai useampi.

Kosteuden läpitunkema peili hississä.

Helikopterit lakkasivat lentämästä ensimmäisen päivän iltana ja naapurustoon laskeutui hiljaisuus. Käytimme Maelbeekin metroasemaa huoletta kolmena päivänä. Paluumatkalla teimme jälleen välilaskun Amsterdamissa ja luimme uutisia. Helikopterit olivat palanneet kortteleihin heti varhaisen lähtömme jälkeen, ja alueella tehtiin lukuisia terrorismiin kytkeytyviä pidätyksiä.

Seuraavalla matkallamme hissiin asteli vain yksi meistä seurueemme matkalaukkujen kanssa. Muut käyttivät portaita. Se ei johtunut mahdollisesta terrorismiuhasta, vaan muistosta belgialaisen hissiyhtiön asiakaspalvelusta: 45 minuuttia lomasta on pitkä aika tuhlattavaksi pienessä ja hikisessä kopissa.

”Meidän jälkeemme vedenpaisumus”

Iltalento puolittaa päivän, mutta antaa matkaajalle muutaman lisätunnin aikaa tutustua kohteeseensa ja suo mahdollisuuden huuhdella kaduilla pölyttynyttä kurkkua ainakin yhdellä oluella. Aamulento puolestaan katkaisee loman välittömästi.

Toukokuussa 2016 kiertelin nuoren seuralaiseni kanssa kuudennen arrondissementin katuja Pariisissa. Olimme nähneet edeltävinä päivinä kaikki tavoitteeksi asettamamme kohteet. Päämäärätön vaeltelu vaikutti hyvältä ajatukselta. Aurinko lämmitti. Latinalaiskorttelin kapeat kujat kuiskivat kertomuksia, Sorbonnen yliopiston puista huokui viisaus ja rannan bukinistien kojuilla tuoksuivat vanhat sanat. Seuralaiseni osti kaksi Vogue-lehden kansikuvaa, ja minä levykaupasta edesmenneen amerikkalaisen runoilijan ja israelilaisen muusikon albumit.

Eräällä kapealla jalkakäytävällä makasi makuupussissa väsynyt taiteilija, jonka teokset nauttivat auringonpaisteesta ja lämmöstä. Hän oli maalannut värikkään sielunsa vanhoihin oviin ja purettujen keittiökaappien tasaisille pinnoille. Saint-Germain-des-Présin luostarin kirkon kello kumahteli muutaman korttelin takaa. Siellä jossakin katujen kätköissä on seinä, jonka pintaan on kirjoitettu kauniilta näyttäviä sanoja.

Muutaman kulman jälkeen irlantilaisen pubin avoimet ovet esittivät kutsun. Kylmä olut huuhteli päällimmäisen pölykerroksen kitalaesta ja muste pyöritti lyhyitä sanoja muistikirjaan. Aika pysähtyi, mutta viisarit jatkoivat kulkuaan. Kello oli armoton.

Laskeuduin kellarikerrokseen ja löysin yhden pienemmistä miestenhuoneista, jonka olen koskaan nähnyt. Siellä oli kaikki tarpeellinen, mutta ei yhtään ylimääräistä neliötä. Yksinäiseen koppiin täytyi pujotella, koska ovi aukeni sisäänpäin, mutta ei aivan loppuun saakka, sillä takaseinä tuli vastaan nopeasti. Kun palasin hetken kuluttua käsienpesualtaalle, putosin toistakymmentä senttiä ennen kuin jalkani tavoittivat lattian. Horjahdin hieman oikealle ja käsienkuivain hörähti välittömästi päälle. Nopea vastaliike vei suoraan lavuaarille. Niiden väliin seinälle oli asennettu kapea pisoaari, jonka edessä ei onnekseni seisonut kukaan.  

Kirjoitusta muurissa (Saint-Germain-des-Prés).

Hymyilin kokemukselleni vielä noustessani portaita saliin. Huomasin, että katseiltamme piiloon jääneessä nurkkapöydässä istui kolmas asiakas, runoilija Tommi Parkon näköinen mies, joka kirjoitti kiivaasti tietokoneellaan. Olemus muistutti kirjoista ja elokuvista tuttua pariisilaista boheemia, ja siksi hänen täytyi olla amerikkalainen.

Paria päivää myöhemmin uutiskuvat kertoivat rankoista sateista ja Pariisin tulvivista kaduista. Suljin hetkeksi silmäni ja näin miehen pubissa nousevan paikaltaan ja julistavan ystävilleen: "Après nous le déluge – meidän jälkeemme vedenpaisumus". Toivottavasti makuupussissa kadulla nukkuva taiteilija on hereillä.

Aika rientää, historia toistuu?

Kesäpäivänseisaus on perinteisesti ollut pohjoisen pallonpuoliskon keskikesän juhla. Valoisan ajan kesto on pisimmillään, mutta heti sen jälkeen alkaa laskeutuminen kohti pimeää. Niin kauan kuin ihminen on viljellyt maata, on vuotuisen ajankierron ennustettavuus ollut tärkeää, sillä valo ja lämpö luovat kasvun edellytykset. Ihminen havaitsi, että luonto eli aikaansa, joka toistui sykleinä. Varautuminen talven varalle vaati erilaista uurastusta muina vuodenaikoina, ja tieto tulevasta antoi mahdollisuuden toimien oikealle ajoittamiselle. Myös uskonnolliset rituaalit löysivät paikkansa tästä kiertokulusta, ja niillä pyrittiin vahvistamaan toivottua lopputulosta.

Katse kohosi maasta taivaalle, sillä auringon, kuun ja tähtien liikkeet kertoivat tulevista muutoksista. Maa oli ja pysyi, ja taivaankappaleet kiersivät sen ympärillä. Prahan vanhankaupungin raatihuoneen seinää koristaa maailman vanhin yhä toiminnassa oleva astronominen kello, joka näyttää kahden keskeisimmän taivaankappaleen aseman ja tarjoaa tähtitieteellistä tietoa. Kerran tunnissa huomio palaa takaisin maahan, kun kaksitoista apostolia kiertää näkyvillä, jonka jälkeen kuolemaa kuvaava luuranko soittaa kelloa ja kääntää tiimalasin. Ihminen on jälleen menettänyt yhden tunnin elämästään. Mekaanisen näytelmän päättää kiekaiseva kukko. On aika astua seuraavalle tunnille.

Kello ilmaisee, että vuorokausi rientää tunti tunnilta eteenpäin, ja kalenteri osoittaa vuotuisen ajankierron. Ihminen havaitsi elämänsä rajallisuuden, ja se sai pohtimaan ajan merkitystä. Hän kirjasi menneisyytensä kronikoihin ja yritti oppia edeltäviltä sukupolvilta: voisiko historialla olla tarkoitus tai päämäärä? Syklinen aikakäsitys ei enää riittänyt. Kristinusko toi mukanaan sekä ajalle että historialle suunnan ja merkityksen: kaikki alkoi luomisesta ja päättyisi lopulta viimeiseen tuomioon. Vaikka syklisyys kääntyi lineaariseksi, toistuivat uskonnossa yhä samat vuosittaiset rituaalit.

Vanhat kartat kertovat tarinoita, jos osamme etsiä. Tietomme rajamaille, kartoittamattomille seuduille on piirretty merihirviötä ja varoituksia moninaisista kauheuksista. Ihminen pyrki täyttämään tietämyksensä aukot kuvilla ja kertomuksilla, jotka muuttuivat perinteeksi. Muutaman korttelin päässä Astronomisesta kellosta sijaitsee Vanhauusi synagoga, jonka vintille on perimätiedon mukaan piilotettu Prahan tunnetuin salaisuus, Golem. Oppinut Rabbi Löw valmisti savesta ja maasta hahmon, joka oli tuhota koko kaupungin, mutta aivan viime hetkellä hänen onnistui pysäyttää vimmainen luomuksensa. Tarina varoittaa ihmistä sekä leikkimästä jumalallisilla voimilla että käyttämästä hankkimaansa tietoa väärin. Odottaako kahlehdittu Golem yhä vapauttajaansa? Päättyykö siihen tuntemamme maailman historia?

Kristinuskon mukaan ajalla on selkeä alku ja loppu, koska Jumala on sen luonut. Myös historialla loppunsa, mutta mitä siellä odottaa? Juutalaiset vastaavat, että Messias. Kristityille se on puolestaan Jumalan valtakunnan alku. Marxin oppeja seuraavat odottavat proletariaatin diktatuuria, emansipaatioita kurjuudesta, ja edistykseen uskovat toivovat ihmisen moraalista ja tiedollista täydentymistä. Tiede esittää yksinkertaisesti fyysistä maailmanloppua, jolloin tuntemamme aika ja historia päättyvät ja käyvät sinänsä turhiksi.

Jokaisella kaupungilla on tarinansa ja levottomat sielunsa, jotka värittävät tunnettua historiaa. Vertauskuvien ja opetuksien edessä tuntee matkailija toisinaan oman pienuutensa. Aika ja historia ovat läsnä esineissä, rakennuksissa ja aineettomassa perinnössä. Prahan Astrologisen kellon edessä ne muuttuivat konkreettisiksi tuntemuksiksi. Kun paria päivää myöhemmin lentokoneemme kohosi Václav Havelin kansainväliseltä lentoasemalta ilmaan, loi pilvi tutun varjon pellolle. Se oli savimies, Prahan Golem.


Fintellektuaalinen manifesti XXXI