Kahviloissa ja kulmapöydissä

 

Nainen katsoo pienessä kahvilassa cappuccinokuppiaan. Maitovaahdossa kuohuu kokonainen elämä: tämä päivä ja eilinen. Kasvoilla asuu suru, mutta valo leikkii huoneessa. Silmäkulmaan ilmestyneen kyyneleen takaa heijastuu iloa, kenties päätös seuraavasta askelesta.

Trubaduuri soittaa rock-klassikkoja ja uudempaa materiaalia. Vuosi 1972 on vain tahroja paperilla, kun kertoja luettelee viikonpäiviä, jolloin tahtoo olla juovuksissa. Joku yleisöstä huutaa toiveen: ”Whiskey in the Jar”. Sen hän soittaa. Tänäkin iltana. Laivan ikkunat ovat tuhkanharmaat.

Vanha nainen elää menneisyytensä uudestaan, ja ryssä on tullut taas yöllä rajan yli. Nuoret sotilaat ovat majoittuneet yläkertaan, mutta pian he ovat poissa: asemissaan kylmissään tai niminä hautakivissä. Kaikki on läsnä, sekä nykyisyys että menneisyys, joiden välillä ei ole enää eroa.

Nämä kolme tarinaa ovat totta, mutta silti yksittäisiä hetkiä ja tulkintoja, jotka ihmisiä tarkkaillut kirjoittaja loi kulmapöydissä ja kahviloissa. Ne kietoutuvat kokonaisuuteen ja toisiin tarinoihin, jotka ovat syntyneet eurooppalaisissa baareissa ja tavernoissa. Ne kuvaavat ihmisiä, jotka täyttävät elävien pöydät.

Kaiadas on runoteos, joka oli pakko kirjoittaa. Avasin silmäni, ja henkilöt kantoivat tarinansa pöytääni. Osa päätyi sivuille, ja toiset jäävät kertomatta ja kohinaksi taustalle. Kenties jokaista odottaa elinkelvottomien rotko: baaritiski, eteinen tai unohdus. Jäävätkö he historian näkymättömiksi?

 

Kirjoitin kirjan

Saiko kaikki alkunsa syksyllä 2014, kun Vesku Lanki julkaisi Facebookissa valokuvan? Räpyttelikö Musta Kotka ensimmäisen kerran siipiään, kun istahdimme kotkalaisen kahvilan nurkkapöytään keskustelemaan yhteistyöstä?

Ehdottomasti ehkä.

Perustin syksyllä 2014 oman blogin. Pyysin Veskulta teknistä apua ja esittelin ideani kuvituskuvista. Ensin mainittu onnistui helposti, mutta jälkimmäisestä kuvaajalla oli vankka mielipiteensä, omaani huomattavasti parempi. Herrat Loponen, Musikka ja Fintellektuelli päätyivät kaikkien nähtäville, ja jotakin vanhaa pyrki maailmalle pöytälaatikosta.

Sitten näin valokuvan.

Se huusi tarinan ympärilleen. Aloitin luonnostelun syksyllä 2017 ja kirjoitin käsikirjoituksen ensimmäisen version loppuhuipennuksen Kittilässä kesällä 2019. Sitä ennen olimme jo Veskun kanssa ottaneet käyttöön Musta Kotka -työnimen, jota viljelimme sosiaalisessa mediassa aihetunnisteena. Liitimme sen kuviimme ja lyhyisin tekstinpätkiin. Kokeilin somessa muutaman rivin mittaisia runollisia havaintoja ja jopa haikuja. Varsinaisessa käsikirjoituksessa joko lavensin tai kavensin tekstiä. Pohdin ja sommittelin. Kuvat vilkkuivat silmissä. Lopulta kokonaisuus löysi muotonsa.

Muutamia vuosia sitten muodostimme kahden hengen raadin haminalaisen kirjailijan Annukka Järven kanssa. Luimme nimettömiä synopsiksia, joista valitsimme teokset, jotka kustantamoni julkaisisi seuraavina vuosina. Annukka nosti Mustan Kotkan ensimmäiseen pinoon. Työ alkoi uudestaan: editointikierroksia ja keskusteluja, hiomista ja muutoksia. Kirjoittajat ymmärtävät tämän kuvion.

Seuraavaksi koronarajoitukset astuivat voimaan. 

Siirryin kirjoittajasta lukijaksi ja kustannustoimittajaksi, ja siinä sivussa kirjoitin 1980-luvun musiikkikulttuuriin keskittyvää sähköpostijulkaisua Risto Pakarisen kanssa. Unohdin hetkeksi oman blogini ja käsikirjoitukseni, kunnes aika tuntui kypsyneen. Edessä oli vielä yksi editointikierros kustannustoimittajani Annukan kanssa.

Vaihdoin sanoja viime hetkeen saakka.

Musta Kotka on tiivis kertomus noin vuorokauden kestävästä ajanjaksosta, jonka aikana nimetön mies saapuu satamaan ja pyrkii pääsemään tasoihin menneisyytensä kanssa. Veskun valokuvat sekä tukevat tarinaa että luovat uusia ulottuvuuksia ja täydentävät rivien välejä. 

Pian kirja on käsissämme, ja sinä saat muodostaa mielipiteesi kuvien ja tekstin liitosta.

Perustin kustantamon

En ole koskaan haaveillut ryhtyväni kustantajaksi. Enkä oikeastaan edes halunnut. Näin vain kävi. Erikoisinta tilanteessa on, että muutamat hyvät ystäväni ja virkatyön välityksellä tutuksi tulleet yhteiskumppanit pitivät tätä askelta loogisena, jopa odotettuna. Kenties he tuntevat minut itseäni paremmin.

Joitakin vuosia sitten virisi kirjoittajaryhmässä – jonka jäsen olin tuolloin – keskustelu kotkalaisesta kustantamosta. Osallistuin puheisiin puolivaloilla ja lähinnä haukottelin koko ajatukselle. Vuodet vierivät ja vaatimukset lisääntyivät. Kirjoittajat kirjoittivat.

Totuuden hetki koitti keväällä 2018, ja istuimme yhteisen pöydän äärelle. Muutamaa viikkoa myöhemmin kustantamolla oli nimi, ja minä olin liittynyt jäseneksi turkulaiseen osuuskuntaan. Vielä tässä vaiheessa epäilin lopputulosta ja en pitänyt asiasta meteliä. Toiminnan suuntaviivat hahmottuivat vähitellen.

Pyysimme tusinalta tutulta kirjoittajalta synopksikset. Kahden hengen raatimme – kokenut kirjailija ja minä – luki ja tutustui tarkoin tarjokkaisiin. Valintamme osuivat samoihin teksteihin, ja kokosimme ne neljän kappaleen pinoihin. Muodostimme kirjoittajista pareja, jossa oli sekä kirjoittaja että kustannustoimittaja. 

Työ alkoi. Kustannustoimittajat kommentoivat synopsiksia, antoivat ohjausta ja sopivat aikatauluista. Vähitellen neljällä käsikirjoituksella oli enää kaksi kustannustoimittajaa, ja seuraavaksi iski korona. Julkistamispäivämäärä siirtyi hamaan tulevaisuuteen, ja aikaa käsikirjoitusten hiomiselle tuli lisää.

Helmikuussa 2022 oli selvää, että suunnitelmat olivat vuotaneet julkisuuteen. Samalla vahvistui ajatus, että ryhdyn todellakin kustantajaksi ja hain sivutoimilupaa. Oli aika aloittaa ja tehdä kaikesta julkista. Kustantamo ilmoitti ensimmäisten kirjojen julkaisupäivämäärän, ja seuraavaksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Syntyi paperipula, eikä koronapandemiakaan ollut vielä ohi. Aikataulu meni jälleen uusiksi.

Tällä hetkellä ensimmäiset neljä kirjaa ovat jo painossa. 

Kustantamo etc. kutsuu sinut maanantaina 20.6.2022 kello 15.30–17.30 tutustumaan toimintaamme, kirjailijoihimme ja ensimmäisiin kirjoihimme. 

Tapaammehan sinut Merikeskus Vellamon Ruumassa?

Liitu ja ikenet

Suuresti kunnioittamani kasvatustieteen professori antoi muinoin hyvän opetuksen. Tietotekniikka voi pettää, laitteet lakata toimimasta tai sähkönjakelu katketa kesken oppitunnin. Tällöin opettajalle jää vain kaksi työkalua: liitu ja ikenet.

Muistin tämän aina oppitunteja valmistellessani: laadin Powerpoint-esityksen oheen joko mindmapin tai pienen käsitekartan. Ne osoittautuivat mainioiksi työkaluiksi myös opetuskeskusteluissa eli normaalia vapaamuotoisemmassa keskustelun omaisessa opetuksessa. 

Samainen professori tiivisti myöhemmin yhtä hienosti edustamani opetusalan keskeisimmän historiallisen tehtävän yhdeksi mielikuvaksi. Vapaan sivistystyön oppilaitokset opettivat suomalaiset käyttämään veistä ja haarukkaa, eikä perusasia ole kadonnut. Veitsi ja haarukka vaihtuivat vuosikymmenten saatossa muun muassa kielitaitoon ja tietotekniikkaan.

Me kaikki tiedämme, minkä eteen yhteiskuntamme ja yhteisömme juuri joutuivat. Oppilaitokset reagoivat tilanteeseen nopeasti. Kansalaisopiston opettajien ei ole pakko käyttää työssään yhteistä etäopetuksen mahdollistavaa järjestelmää toisin kuin monissa muissa opetuksen työmuodoissa. Etäopetus ei kuitenkaan ollut vierasta. Monet opettajistamme olivat jo vuosikausien ajan hyödyntäneet tietotekniikan suomia mahdollisuuksia. Nykyinen tilanne on silti kaikessa laajuudessaan uusi ja haastava.

Kansalaisopistojen opettajat ovat kuin oppilaansa: koulutuksellisesti heterogeeninen joukko oman alansa asiantuntijoita, eivätkä kaikki ole suorittaneet korkeakoulututkintoa tai opettajan pedagogisia opintoja. Tästä huolimatta tai siitä johtuen, käynnistyivät omassa opistossamme etäopetusjärjestelyt nopeasti. Ensimmäiset ryhmät aloittivat puolen tunnin kuluttua ensimmäisestä ohjeesta ja viimeiset liittyivät mukaan kahdessa vuorokaudessa. Tämä oli melkoinen suoritus poikkeusolosuhteissa, ja vaati meiltä kaikilta suurta venymiskykyä.

Muutamassa viikossa etäopetuksesta tulee ”uusi normaali”, ja kun se jo sujuu, päättyy lukukautemme. Tänä aikana saatta opettaja puhua oppilailleen ”riittisesti ressistä” ja kirjoittaa yhdyssanat erikseen, mutta tärkeintä on yhteys. Linjan päässä on ihminen, joka vie urakkansa päätökseen ja on kiinnostunut opiskelijansa toimintakyvystä. Hän tarjoaa mielekästä tekemistä, joka todennäköisesti osaltaan vähentää sairaanhoitojärjestelmän hetkellistä kuormitusta. 

Liitu ja ikenet ovat edelleen opettajan tärkeimmät työkalut. Sanat kulkevat oppilaille puheena tai kirjoituksena ja taululle tehdyt havainnollistavat piirustukset kuvatiedostoina verkkojen välityksellä. Tapoja on monia, eikä opettajuus katoa etäisyyteen. Se vahvistuu ja muuttaa muotoaan.

Säveliä vuodenvaihteeksi

Vuoden 2018 lopulla oli julkaisurintamalla ruuhkaa. Moni perinteisistä suosikkiartisteistani toi markkinoille uuden albumin. Monesta olisin halunnut pitää enemmän kuin lopulta oli mahdollista. Onneksi osa vuoden varrella julkaistuista levyistä sentään osui kohteeseensa ja puhutteli kuulijaansa.

Valitsin listalleni kymmenen mielenkiintoista albumia, jotka päätyivät kerta toisensa jälkeen soittimeen. Ne sisältävät elementtejä, jotka joko ruokkivat mielikuvitusta tai saavat arjen raskauttaman mielen nousemaan vielä kerran kaiken harmauden yläpuolelle. Levyt on julkaistu vuoden 2017 joulukuun alusta marraskuun 2018 loppuun ulottuvalla aikajänteellä.

Elvis Costello & The Imposters: Look Now
Teknisesti levy hipoo täydellisyyttä, mutta onneksi Costellon ääni luo inhimillisen ja tarvittavan särön kauniiseen pintaan. Vaikka Artisti ei huuda rokin ilosanomaa, kannattaa volyymi nostaa niin korkealle kuin on vain mahdollista, sillä monipuoliset sävyt ja taitavat sovitukset saavat lanteet notkumaan hetkittäin. Tällainen albumi puolustaa aina paikkaansa itselle omistetun illan soittolistalla.

Roger Daltrey: As Long as I Have You 
Daltreyn ääni ei ole aivan entisensä, mutta hän on oikeastaan aina liikkunut kireyden rajamailla. 74-vuoden iässä sama kireys kertoo tiukasta asenteesta: laulaja ei suostu antamaan periks ja liikkuu näissä maisemissa kuin kotonaan. Sisäinen lämpö levylle valittua musiikkia kohtaan saa kappaleet kuulostamaan itseään täyteläisemmiltä. Kokenut muusikko tuntee rajansa ja osaa kääntää kaiken täydellisesti edukseen.

Marianne Faithfull: Negative Capabilty
Kun artisti on nähnyt ja kokenut kaiken, on aika tehdä tilinpäätös. Tämä ei kenties ole Faithfullin uran pääteasema, mutta kaihoisa yleisilme kertoo jotakin olennaista lopullisuudesta. Ed Harcourtin luotsaama yhtye tekee hienoa jälkeä ja vierailevat artistit luovat uusia todellisuuden tasoja. Elämän karheus tekee albumista vastustamattoman, jopa kauniin.

Brian Fallon: Sleepwalkers
The Gaslight Anthemin keulakuva Brian Fallon ajaa mutkaisella tiellä, mutta vie albuminsa lopulta liput hulmuten maaliin. Vain todellinen kyynikko ei pysty nauttimaan näiden haikeiden ja romanttisten kappaleiden tunnelmasta. Artisti on tavoittanut hyvin olennaisia asioita amerikkalaisesta sielusta ja laajasta musiikkiperinteestä. Viattomuus ja tummat sävyt kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan.

Robert Finley: Goin’ Platinum! 
Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä: Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.

Mark Knopfler: Down The Road Wherever
Soolourallaan on Mark Knopfler ollut taitava yhdistämään rockelementtejä perinteisempään amerikkalaiseen ja brittiläiseen musiikkiin. Parhaimmillaan liitto on soinut kirkkaana, mutta parilla aiemmalla albumilla nousukiitoa oli vaikea havaita.  Ei tämäkään levy suuria yllätyksiä tarjoa, mutta nyt hän vaikuttaa olevan sinut itsensä kanssa. Se puolestaan saa kappaleet kuulostamaan monta astetta paremmalta. Maisemat vaihtuvat, mutta kitara pysyy tukevasti Knopflerin kädessä.

The Magpie Salute: High Water I 
Kappaleiden laaja kirjo luo aluksi kuvan suuntaa vailla kulkevasta yhtyeestä, mutta arvaamatonta se ei ole. Tätä on amerikkalainen musiikkiperinne parhaimmillaan: tarkoituksellisen värikästä ja tyylitietoisen monipuolista. Sister Moon nousee vuoden parhaiden kappaleiden eksklusiiviseen joukkoon.z

Kacey Musgraves: Golden Hour
Kaunis ääni saa kappaleet hehkumaan. Albumi henkii aikuisuuden seuraavaa askelta, jonka kunkin laulun kertoja on valmis ottamaan varauksellisella ilolla vastaan. Musgraves luo sävelillä valoa ympärilleen, ja talven pimeinä hetkinä kuulija osa arvostaa sitä kaikkein eniten. Kevyt ja ilmava musiikki kuljettaa mukanaan.

Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams
Rateliffin ääni kuulostaa yhä varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet edellisen studioalbumin jälkeen. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen. On aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon ja albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi: tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.

Paul Weller: True Meanings
Wellerin uusi albumi pysäyttää ajan ja antaa tilaa pohtia suuria kysymyksiä. Se askeltaa viileästi ja määrätietoisesti ensimmäisistä sävelistä aina viimeisiin kaikuihin saakka. Loistavat sovitukset täydentävät kokonaisuuden, ja kuulijan on istuttava aistimaan musiikin kasvava voima. Weller maalaa musiikkinsa pienin ja tarkoin vedoin: mitään ei tarvitse lisätä tai poistaa. Aivan kuin hän haluaisi kertoa, että juuri tämä käsillä oleva hetki on täydellinen juuri näin. ”Kuin kamarimusikkia”, totesi hyvä ystäväni.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2019)

Elvis Costello & The Imposters: Look Now (2018)

Tuntemassamme musiikin maailmankaikkeudessa elää artisteja, jotka harjoittavat vuosikymmenestä toiseen ammattiaan, vaikka monelle kanssaihmiselle tuottaa vaikeuksia päästä jonkin lievästi häiritsevän yksityiskohdan yli. Joillakin muusikoilla esteeksi nousta kirkkaimpiin valokeiloihin saattaa muodostua tapa soittaa kitarasooloja, rakentaa kappaleita vastoin yleistä estetiikan tajua tai vimma vaihtaa tyylilajia albumien välissä. Nämä perinteiset vajavuudet voivat kääntyä myös loistaviksi mahdollisuuksiksi. Declan Patrick Aloysius MacManus, artistinimeltään Elvis Costello, on yksi heistä. Sympaattisen oloinen silmälasipäinen lauluntekijä ei ole koskaan häikäissyt lauluäänellään, mutta hän on tehnyt joukon erittäin hienoja albumeja ja koskettavia kappaleita, osan yhteistyössä muiden merkittävien artistien kanssa.

Elvis Costello palasi kymmenen vuoden tauon jälkeen studioon The Imposters -yhtyeensä kanssa. Albumilla on myös kolme Burt Bacharachin ja yksi Carol Kingin kanssa yhteistyössä sävellettyä kappaletta. Tekijöilleen luontaiset sävyt erottuvat, mutta ne uivat kokonaisuuteen täydellisesti, ja niiden elementit täydentävät toisiaan. Teknisesti levy hipoo täydellisyyttä, mutta onneksi Costellon ääni luo inhimillisen ja tarvittavan särön kauniiseen pintaan.

Albumi käynnistyy perinteisellä rumpukompilla, mutta suunta kääntyy kohti parempaa, kun mukaan liittyvät basso ja piano. Vähitellen Under Lime saa ylleen suuremman kuorrutuksen, kun lähes sotilaallisen täsmälliset puhaltimet ja dramaattiset kuoro-osuudet käyvät nostamassa tunnelmaa. Kappaleen maukkaat hidastukset kertovat puolestaan, ettei Costello ole menettänyt kykyään luoda mainioita ja polveilevia pop-rocksävelmiä. Avausta seuraa Don’t Look Now, joka laskeutuu rauhallisempiin ja pehmeämpiin äänimaisemiin. Yksinkertainen sovitus on kaunis. Burnt Sugar Is So Bitter kuljettaa välittömästi tunnelmasta toiseen: funkahtava basso ja soulsävyt kierrättävät menneen ajan tähän päivään, ja jälleen kerran puhaltimet nostavat kierroksia. Loistavat hetket seuraavat toisiaan levyn loppuun saakka.

Look Now on tasapainoinen kokoelma hienoja lauluja. Tuotanto tukee kokonaisuutta, eivätkä täyteläiset sävyt tuki missään vaiheessa olennaisinta, eteenpäin rullaavia kappaleita. Vaikka levy ei huuda rokin ilosanomaa, kannattaa volyymi nostaa niin korkealle kuin on vain mahdollista, sillä monipuoliset sävyt ja taitavat sovitukset saavat lanteet notkumaan. Olkoon se liike tosinaan vaatimatonta, mutta viimeisten sävelten myötä kuulijalle jää levollinen ja hyvä olo. Tällainen levy puolustaa aina paikkaansa itselle omistetun illan soittolistalla. DeLuxe -version mukana seuraava neljän kappaleen Regarde Maintenant -EP täydentää luontaisesti aiemmin kuultua.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Marraskuun levy 2018)

Vuodet ja vuosituhannet

Maailmanloppu ei saapunut tänä aamuna, eivätkä lentokoneet pudonneet taivaalta.
  Televisio näytti, että aurinko oli noussut idässä ja kaukaiset kansat olivat jo ottaneet vastaan uuden vuosituhannen. Se oli lohdullista. Valta oli yhä ihmisillä, eikä vieläkään koneilla. Keitin aamukahvit ja luin päivän lehden.
        Pöydän päässä odotti lajittelua pieni kasa valokuvia, ja pinon päällimmäisenä otos melko vaatimattomista, mutta sitäkin merkityksellisimmistä pariovista Venetsiassa. Suljin hetkeksi silmäni ja palasin muutaman kuukauden taakse.

Se oli todella hikinen heinäkuinen päivä. Turistivirta kuljetti minua eteenpäin. Aamulla ostamani kartta kävi jo alkumatkasta tarpeettomaksi. Seuraamalla muita löysin olennaisimmat maamerkit: Rialton sillan ja Pyhän Markuksen torin. Päätin jättää jotakin myös seuraaville kerroille, sillä mielessäni oli vain yksi tärkeä kohde: Harry’s Bar.
        Se löytyi, vaikka kävelin aluksi ohi. Odotin jotakin suurempaa ja näkyvämpää. Ovet olivat melko vaatimattomat, mutta silmäni näkivät viimein kirjaimet ja numeron niiden yläpuolella: 1323. Hymähdin, koska mieleeni lennähti ajatus Pähkinäsaaren rauhasta.
        Avasin oven ja kirjaimellisesti kierähdin sisään pieneen baariin.
Oikeassa etukulmassa oli tyhjä pöytä, jonka vierestä nousi mies, joka katosi baaritiskin sivulta seuraavaan huoneeseen.
        Tarjoilija liukui huomaamattomasti luokseni. Takki ja paita olivat valkoiset ja housut ja rusetti mustat. Hän ojensi listan, mutta aivan turhaan, sillä tiesin, mitä halusin. Pyysin Bellinin. Tarjoilija hymyili. Se oli kaltaiseni turistin vakiotilaus.
        Hän toi kauniin juoman nopeasti, ja lasku seurasi mukana. Jätin summan huomiotta. Naapuripöydässä istui itseäni vanhempi nainen, joka hymyili ja kysyi kotimaatani. Vastasin ja maistoin juomaani. Raikas ja hedelmäinen maku auttoi unohtamaan kaikki aamupäivän rasitukset.
        – Mieheni tahtoi nauttia tässä baarissa Bellinin tai pari. Hänen nimensä on myös Harry, nainen aloitti.
        – Hänkö? kysyin ja nyökkäsin baaritiskin suuntaan, jonne naisen pöydässä aiemmin istunut mies oli poistunut.
        – Ei, ei, hän on myös tuntematon turisti, kuten me kaikki. Mieheni kuoli keväällä, nainen vastasi ja pyöräytti kämmentään. – Harry ei koskaan päässyt baariinsa Venetsiaan.
       – Otan osaa, sanoin.
       Tunsin aitoa myötätuntoa. Nainen hymyili ja kohotti lasiaan, jonka rinnalla pöydällä lepäsi toinen, tyhjä.
       – Harrylle, hän sanoi ja katsoi kaukaisuuteen.
       – Harrylle, vastasin, mutta halusin lausua sanan monikossa ja omistaa samalla maljani kaikille heille, jotka eivät ehtineet toteuttaa unelmaansa ajoissa.
  Keskustelimme tovin italialaisista juomista ja keittiön hienouksista, kunnes häntä tulivat noutamaan ostoksilla käyneet lapset ja lapsenlapset. Hyvästelimme toisemme.
        Istuin hetken aloillani. Katsoin lasin viereen laskemaani kirjaa. Joseph Brodskyn Veden peili oli johdattanut minut Venetsiaan. Päivää oli vielä jäljellä.
        Kuljin baaritiskin ohi ja pyysin pöydän yläkerran ravintolasta. Hemingway oli viettänyt aikaansa tässä upeassa paikassa, jonka silloinen omistaja Cipriani kehitti Bellinin lisäksi myös Carpaccion, jumalaisen ja yksinkertaisen alkuruoan. Sen vuoro oli seuraavana.
  Tuntia myöhemmin olin henkisesti ja ruumiillisesti ravittu. Nousin vesibussiin ja kävin kiittämässä henkilökohtaisesti venäläistä runoilijaa hienoista teoksista ja matkani askelmerkeistä. San Michelen hautausmaasaarella levollisuus palasi seuraani.

Avasin silmäni.
        Vuosi ja vuosituhat vaihtuisivat pian. Otin samppanjapullon jääkaapista ja ikääntyneen konjakin olohuoneen pöydältä. Valitsin muutaman levyn. Illan isäntäväki saisi nauttia seurani lisäksi jaloista juomista ja edellisen vuosisadan parhaasta musiikista.
        Kulman takana odottaa kaikkien aikojen vuosi.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuun viimeiseltä päivältä 1999