Rajalla

Kirjoitin: Näillä huoneilla ei ole muistoja.

Sinisessä helsinkiläisessä puutalossa on huoneisto, jossa on tuttuja huonekaluja. Muistan yhä niiden tuoksun, kun ne olivat uusia ja kannettiin toiseen asuntoon. Hyllyssä on lapsuudesta tuttuja kirjoja: tietokirjasarjoja, historiaa ja sotaromaaneja. Olen lukenut romaaneista suurimman osan ja selannut kuvakirjat, tehnyt monta matkaa menneisyyteen ja vieraisiin maihin suuren työpöydän äärellä.

Pöydän kannella on kaikki sotilaallisen täsmällisessä järjestyksessä: silmälasit, kynät, pyyhekumi, kirjekuoret ja lottokupongit. Myös laatikoissa säilyy sama tyyli. Aivan kuin pöytä odottaisi käyttäjäänsä jatkamaan aamulla keskeytyneitä toimia.
        

Työpöytä matkaa pian toiseen taloon, huoneeseen ja kaupunkiin. Kun myöhemmin puran ja kokoan elämää paperi ja asiakirja kerrallaan, löydän pienen inhimillisen erehdyksen. Vetolaatikon pohjalla lepää katseilta piilossa kuitti pysäköintivirhemaksusta. Isäni hoiti velkansa yhteiskunnalle ennen kuin ylitti viimeisen rajan.

Raja on metafora, jolla ilomantsilaissyntyinen pappi kuvasi vainajaa muistopuheessaan.
Jäätyään eläkkeelle rakensi isäni rajan pintaan kesämökin, joka sulautui väriensä puolesta täydellisesti maisemaan. Sillä oli tummanruskeat seinät ja tummanvihreä katto. Se oli henkinen piilopirtti ja pakopaikka maailmasta, jonne ainoan yhteyden muodosti radio.
        

Rajavartiomestari kuulosti komealta sotilasarvolta, ja kimaltava rauta kauluslaatoissa loi arvovaltaista hehkua hänen ympärilleen. Kotonamme oli aina aseita, mutta ne pysyivät käsieni ulottumattomissa. Hän ei halunnut opettaa minua käsittelemään ja käyttämään niitä, vaan jätti sen suosiolla myöhemmille kouluttajilleni.
 

Hän kulki rajalla ja vartioi valtion turvallisuutta. Vuosikymmenet vaihtuivat ja tehtävät muuttuivat yhä vaativimmiksi. Vaitiolovelvollisuus esti kertomasta tutkimuksista, joissa hän oli ollut mukana. Minua ne tapaukset kiinnostivat, mutta sitä hiljaisuuden rajaa ei hän koskaan ylittänyt.
       

 Isäni lähti vapaaehtoisena jatkosotaan keväällä 1944, alaikäisenä ja vastoin isänsä toivetta. Taival ilmatorjunnassa kesti puoli vuotta, mutta varusmiespalvelusta se ei silti kuitannut suoritetuksi. Vain kerran häneltä lipsahti muisto kohtaamisesta vihollisen kanssa.
       

Talvisota vei kodin, ja uusi raja erotti lapsen maisemastaan. Sukulaisten etunimissä soi pitkä historia, mutta muistot säilyivät tuoreina, eikä hän koskaan epäröinyt jakaa tarinoitaan tärkeimmälle kuulijalleen. Sisu-pastilli saapui kauppoihin vuonna 1928, ja saman vuoden marraskuun viimeisenä päivänä isäni syntyi maailmaan.

Unohdin kysyä: Miltä viholliskone näyttää tähtäimen läpi katsottuna?

Paul Weller: True Meanings (2018)

Aika on erikoinen suure. Sitä ei huomaa eikä saa kiinni, mutta kulumisen merkit näkyvät. Sen sanotaan parantavan haavat ja jalostavan. Määritelmät itsessään ovat vain sanoja, pistoja ilmaan, eikä niillä toisinaan ole konkreettista sisältöä. Kaikki muuttuu hetkessä, kun kulman takaa ilmestyy yllättäen jotakin odottamatonta ja suurta. Se ei tule suuremmuuttaan huutaen ja mahtipontisin äänivallien vyörynä, vaan lähestyy hitaasti ja rauhallisesti, kulkee rinnalla ja kiinnittyy vähitellen osaksi kuulijaansa. Se ei tule petollisin aikein, vaan tarjoaa tyynen poukaman maailman myrskyiltä.

Paul Wellerin uusin albumi pysäyttää ajan ja antaa tilaa pohtia suuria kysymyksiä. Mieleen ei hetkeksikään hiivi ajatus itsestäänselvyyksistä, vaikka sanoituksissa esiintyvät jo alkumetreillä moonbeams, midnight, moonlight, silence ja twilight. Ne ovat sanoja, jotka johtavat moneen kertaan kuljetuille poluille, mutta Wellerin käsissä ne ovat tiiliä, joilla on täydellinen paikkansa talossa, jota hän sävelillään rakentaa. Äänimaailma on seestynyt edellisestä A Kind Revolution -albumista, joka rokkasi raikkaasti. True Meanings askeltaa puolestaan viileästi ja määrätietoisesti ensimmäisistä sävelistä aina viimeisiin kaikuihin saakka. Loistavat sovitukset täydentävät kokonaisuuden, ja kuulijan on istuttava aistimaan musiikin kasvava voima.

The Soul Searchers käynnistää levollisen, mutta painokkaan matkan. Wellerin kitara kutsuu mukaansa, Hannah Peelin jousisovitus täydentää perussoinnin ja kosketinsoittajat saavat hetkensä valokeilassa. Kappaleeseen on ujutettu hienosti vaikutteita usealta vuosikymmeneltä. Sitä seuraa Glide, jonka keinuva valssirytmi kutsuu mukaansa, ja askeleet ovat kevyitä. Neljäntenä soiva Gravity vie ajatuksen vielä pidemmälle: tanssiaskeleet kohottavat maasta, vaikka painovoima vaatii toisin. Albumin edetessä Weller koukkaa hetkeksi myös intialaisiin tunnelmiin, eikä se ole vain pintamaustetta, vaan tarkoin harkittu äänikuva. Levyn loppupuolella May Love Travel With You pyrkii riisumaan pelolta kasvot kauniilla melodiallaan.

Paul Weller maalaa musiikkinsa pienin ja tarkoin vedoin: mitään ei tarvitse lisätä tai poistaa. Aivan kuin hän haluaisi kertoa, että tämä käsillä oleva hetki on täydellinen juuri näin. Siinä hän on oikeassa. Levyä kuunnellessa maailman voi sulkea verhojen toiselle puolelle, sytyttää kynttilät ja nauttia kuulemastaan tai nousta jaloilleen ja tanssia elämälle.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Lokakuun levy 2018)

Veljeni hymy

Vanhempieni jokaisessa asunnossa oli aina kolmen kuvan sarja seinällä.
Pienet ja pyöreät kullanväriset kehykset olivat kiinni toisissaan. Ylimmässä kuvassa oli nuori mies, jonka tummia hiuksia heilutti tuuli, keskimmäisessä vaaleahiuksinen hymyilevä nuorukainen vihreässä poolopaidassa ja alimmassa pyöreäposkinen lapsi, jonka silmistä näki, että tämä oli juuri itkenyt. Kaikki kuvat oli otettu samalla lumisella pengermällä Ilomantsin Hattuvaarassa.

Ensimmäiseksi kuvattiin vanhin veljeksistä, vaikka kuvaajalla, poikien isällä, oli täysin toisenlainen järjestys mielessään. Se kuva päätyi aivan liian nopeasti valkoisen pöytäliinan päälle adressien ja kynttilän väliin. Yksinäinen liekki heijasti surullista valoa kuvalle, jossa nuoren miehen olemus huokui arvoituksellisena ja etäisenä kuin 1970-luvun myyttinen rocktähti Jim Morrison. Kun kuvaa katsoi tarkemmin, näkyi taustalla kaksi nuorempaa veljeä: keskimmäinen on juuri saavuttanut kuvauspaikalta karkuun rynnänneen nuorimmaisen.

Muutamaa vuotta myöhemmin keskimmäinen veljeksistä kantoi kotiin ensimmäiset C-kasettinsa: Sammy Babitzinin ainokaisen ja Creedence Clearwater Revivalin Willy and The Poor Boysin. Kun hän lähti töihin tai iltarientoihin, asetti nuorimmainen kummankin kasetin vuorollaan koneeseen. Ne saivat soida leikkien taustalle ja synnyttää elämänmittaisen suhteen rockmusiikkiin. Vielä vuosienkin päästä toi keskimmäisen veljen kuva aina nuorimman mieleen tutun ja turvallisen John Fogertyn.

Vuosikymmentä myöhemmin heiluvat lapiot ilomantsilaisessa saaressa. On kuuma ja tukala päivä. Veljekset kaivavat uimahousuisillaan kahdestaan paikkaa tulevalle kesämökille. Cotton Fields raikuu radiosta, paarmat kiusaavat ja haapojen viheliäiset juuret ovat levittäytyneet kaikkialle. Lapio painuu maahan ja vaihtuu vanhaan kuokkaan säännöllisesti. Sillä katkotaan juuria, jotka vedetään esiin ja asetellaan yhteen kasaan sivummalle kuivumaan ja myöhemmin poltettavaksi. Tapetut paarmat päätyvät laudanpätkälle.

Iltapäivällä irtoaa vene rannasta. Nuorempi soutaa. Vanhempi on polvillaan perätuhdolla ja ruokkii kaloja paarmoilla. Kun veden pinnalla käy kohahdus, hän hymyilee ja levollinen aurinko hellii kasvoja lämmöllään. Hetken kuluttua kumpikin pulahtaa lämpimään veteen.
 

Se on lapsuuteni viimeinen kesä.

Jokaisena aamuna kahden viikon ajan, on peilistä minua katsonut se sama pyöreäposkinen ja kyynelsilmäinen pikkupoika, joka on pakotettu tähänkin kuvaan. Mutta sulkiessani silmäni maailmalta kuulen John Fogertyn laulavan Cotton Fieldsia, näen veljeni hymyn ja aistin kesäpäivän, joka ei koskaan pääty.

Elämästä ja ajasta

Istuin ja kuuntelin elämänsä tarinoita kertovaa ihmistä, joka tiesi jäljellä olevan aikansa käyneen vähiin. Vuosikymmenten takaisia muistoja päätyi muistikirjaani hatarina ja vapisevina merkintöinä. Kertojan ajatukset olivat yhä teräviä, vaikka voimakkaat kipulääkkeet hidastivat puhetta. Kaikki kertomukset eivät olleet kauniita, sillä elämä oli toisinaan kohdellut häntä kaltoin. Hän vertasi usein itseään kanssakulkijoihinsa ja pohti saamansa kohtelun oikeutusta. Sanojen alta kohosivat katkeruuden kalvamat voimakkaat tunteet. Saman katkeruuden lähteen äärellä olen vieraillut useamman kerran toisten ihmisten seurassa.

Roomalainen filosofi Seneca kirjoitti ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen alussa kirjeen apelleen. Kirjoittaja pohti elämän lyhyyden asettamia haasteita. Senecan havainnot ja sanat antavat lukijalle virkistävän ristivalon oman aikamme elämänhallintaoppaiden ehdottomille käskyille. Hän esittää kiinnostavan väitteen: elämä ei sinänsä ole lyhyt, me vain saatamme käyttää sen väärin. Joku saattaa tuhlata parhaat vuotensa työssä, joka ei henkisesti tarjoa riittävästi haasteita, toista ajavat eteenpäin pikavoitot ja ahneus, kolmas sortuu toimettomuuteen ja neljäs saattaa löytää elämälleen tarkoituksen viinin iloista ja epämääräisistä muistoista. Seneca siteeraa osuvasti jälkipolville tuntemattomaksi jäänyttä runoilijaa: Vain pieni osa elämästä on se, minkä elämme.

Kaikki maailman ihmiset tekevät tällä hetkellä samaa asiaa, vanhenevat. Biologinen elinkaari kuljettaa meitä kaikkia yhteiseen suuntaan. Toisilla se jää lyhyemmäksi, ja osa vaiheista kokonaan kokematta. Filosofi Reijo Wilenius muistuttaa, että tämän rinnalla kulkee myös henkinen elämänkaari. Kun keho menettää väistämättä entisen notkeutensa, onko ajatusten pakko jäykistyä samaan tahtiin? Moni meistä kuvittelee pystyvänsä jatkamaan koko elämänsä samalla työteholla kuin ensimmäiset 40 vuotta. Toisille ikä kantaa eteiseen itseymmärryksen, ja siitä kumpuavan huumorin ja arvostelukyvyn: elämää ei tarvitse suorittaa ja omille virheille saa nauraa.

Kirjailija J. K. Rowling painottaa, että on mahdotonta elää epäonnistumatta kertaakaan. Jokainen voi tehdä kaikki elämänsä suuret valinnat varman päälle ja elää varovasti, mutta silloin kaikkein tärkein, itse elämä, saattaa jäädä kokematta. Se voi puolestaan olla yksilön suurin epäonnistuminen. Elämä heittää väistämättä eteemme vaikeita tilanteita ja odottamattomia käänteitä. Ne voivat lannistaa ja lyödä maahan tai vastaavasti kasvattaa ja opettaa nöyryyttä hyväksyä epävarmuuden olemassaolo. Bertrand Russell ohjasi lukijoitaan filosofian saloihin pohtimalla, kuinka meidän on elettävä vailla varmuutta, mutta silti antautumatta epäröinnin lamaannuttamaksi. Se on taito itsessään, joka vaatii ainoastaan uteliaan ja avoimen mielen. Katkeruudella on tuskin sijaa tässä majatalossa.

Kun katsot taaksesi, näetkö sinulta epäoikeudenmukaisesti riistettyjä mahdollisuuksia, arjen kiireiden keskellä hukattuja tilaisuuksia vai jotakin muuta? Oletko katkera itsellesi tai läheisillesi? Elätkö itsesi näköistä vai jonkun toisen ihmisen elämää? Nämä ovat kysymyksiä, joita aikamme elämähallintaoppaat ja aikakauslehdet esittävät lukijoilleen. Oikeastaan ne ovat myös perusteellisia elämänfilosofisia kysymyksiä. Aikasi juoksee, mutta aiotko käyttää sen katkeroituaksesi vai löydätkö toisenlaisen, kenties aiemmin kulkemattoman polun? Mitä muistat tästä päivästä vuoden tai vuosikymmenen päästä?


Fintellektuaalinen manifesti XLVIII

Joonas Holmén + Lossy Codecs: Sterner Stuff (2018)

1990-luku rikkoi edellisen vuosikymmenen optimismin ja aloitti pilkkoa musiikin lajityyppejä yhä pienempiin osiin. Syvä angsti korvasi tunteiden kirjon, vaikka samaan aikaan maailma ympärillämme vapautui. Vapaus kantoi povellaan käärmettä: yhteisöt sysäsivät vastuun raskaan taakan yksilöille. Postmodernismi on yhä monelle sanahirviö ja sisällyksetön akateeminen määritelmä. Toisille se on puolestaan totuus, olotila ja kuva kaikkialle ja ei mihinkään yhtä aikaa harottavasta kulttuurisesta erityispiirteestä. Kun tuon ajanjakson airuet hiljenivät ja profeetat vaikenivat, huokasi moni helpotuksesta. Ja nyt kädessäni on laulaja-lauluntekijän Joonas Holménin uutuusalbumi Sterner Stuff. 

Turkulainen laulaja-lauluntekijä ei ole ensimmäistä kertaa äänitysnappuloiden äärellä. Sterner Stuff on hänen toinen studioalbuminsa. Se käynnistyy hämäävästi leirinuotiokitaralla. My Fellow Men on synkissä vesissä uiva tilitys yksinäisyydestä ja elämästä toisten ihmisten keskellä. Kun sähköiset instrumentit liittyvät mukaan, kevenee tunnelma hieman ja toivo pilkistää sanoissa vain kadotakseen jälleen viimeisissä säkeissä. Seuraavaksi Come of Age vie hieman kevyempiin, jopa popahtaviin tunnelmiin, mutta sanat pysyvät yhä synkemmillä urilla. Se synnyttää erikoisen, mutta omalla tavallaan hienon kontrastin kahden elementin välille.

Holménin levyllä kaikuvat tosinaan vaikutteet Interpolin, Editorsin ja Radioheadin äänimaisemista, ja tosinaan jopa klassinen Afghan Whigs -albumi 1965 käväisee mielessä, kun kitarat pauhaavat ja rytmi kuljettaa. Gotiikan tummat sävyt hipaisevat matkan edetessä useasti kylmenevää selkärankaa. Sanoitukset vierailevat toistuvasti eksistentialistisen ahdistuksen perimmäisissä kysymyksissä, joissa ihminen etsii itseään, totuutta ja jumalaansa. Kaikki ovat suuria inhimillisiä teemoja, joiden äärellä elämänsä pasianssia pelaava kertoja pyrkii eteenpäin hyvän ja pahan ristiaallokossa.

Outta Dis World päättää albumin kevyesti sähköisillä funk-sävyillä flirttaillen ja jousikvartetin avustamana. Se esittää lopuksi tärkeän kysymyksen: ”Will you listen to my songs?” Siihen mennessä on kuulija kulkenut kymmenen kappaleen taipaleen kertojan matkassa. Lopussa odottaa katarsis, puhdistautuminen. Vastaus on yksinkertaisesti kyllä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi – Kotimaan kattaus, marraskuu 2018

The Magpie Salute: High Water I (2018)

Määritelmiä on maailma pullollaan ja uusia syntyy jatkuvasti. Kuvaavatko ne  kaikki kohdettaan, on aivan toinen kysymys. Amerikkalainen rock-yhtye The Black Crowes kantoi kunniakkaasti päällimmäisenä kirkasta southern rockin kylttiä, jota oli terästetty rouhealla bluesilla ja eteenpäin vyöryvällä hard rockilla. Joillekin kuulijoille ensimmäinen käsite saattaa kuulostaa tunkkaiselle ja vanhanaikaiselle, ja juuri siksi sen alle ei kannata jäädä makaamaan. Henkeä ahdistavat määritelmät ja luovuutta kuristavat rajat on tehty rikottaviksi, ja sen The Black Crowes parhaimpina vuosinaan teki komeasti. Yhtyeen tarinan viimeisin käänne oli poimittu kuin suoraan muusikoiden ohjekirjan pimeiltä sivuilta: Robinsonin veljesten piti lähteä riitaisina omille teilleen.

High Water I on The Magpie Saluten ensimmäisen studioalbumi. Kitaristi Rich Robinson karistaa menneisyyden pölyjä hartioiltaan, mutta kantaa silti kaukaista kunniaa mukanaan, eikä taito ole kadonnut tarinan käänteissä mihinkään. Yhtyeessä on mukana vanhoja The Black Crowes -kumppaneita, ja kenties juuri siksi albumin perustunnelma säilyy tuttuna ja turvallisena, mutta uusi viiteryhmä luo moneen kappaleeseen raikkautta ja tuoreutta. Mary The Gypsy käynnistyy fanfaarilla, aivan kuin yhtye haluaisi tehdä näyttävän sisääntulon. High Water esittelee rullaavan kitarafifin ja Send Me An Omen luo heti kolmannen turvallisen ja leppoisan äänimaiseman. Alku on lupaava, mutta ei vielä tyrmäävä. Perinteinen jamielementti elää vahvana. 

Näiden jälkeen koittaa muutama albumin kohokohta: Sister Moon ja Walk On Water. Ensin mainittu käyttää aluksi säästeliäästi kitaroita ja antaa pianon hoitaa yksinkertaisen ja tunteikkaan komppauksen. Melodia karkaa ilmaan ja kiepauttaa mukaansa. Steel-kitara tunteilee ja täydentää tarinaa. Pieni hetki, jolloin tummanpuhuva jousisoitin painottaa tunnelmaa kruunaa hienon kokonaisuuden. Jälkimmäinen puolestaan rullaa eteenpäin kuin luotettava auto maantiellä: tasaisesti ja harmonisesti: Mitään ei ole liikaa eikä turhaan. 

Mustat varikset juuttuivat sijoilleen puhelinlangoille, mutta harakat lentävät komeasti. Rich Robinson on koonnut joukkonsa taiten, eivätkä rivit horju. Tunnelmat vaihtuvat, ilmavuus kääntyy savuiseksi kapakaksi ja räyhäkkäämpi meno tarkoin suunnitelluksi kokonaisuudeksi seuraavassa hetkessä. Tämä laaja kirjo saattaa vaikuttaa kulkevan suuntaa vailla, mutta arvaamatonta se ei ole. Tätä on amerikkalainen musiikkiperinne parhaimmillaan: tarkoituksellisen värikästä ja tyylitietoisen monipuolista. Kun levyn päättävän kevyesti eteerisen ja psykedeelisen Open Up -kappaleen sävelet katoavat horisonttiin, kuuntelija huokaa: Tulkoon rock.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Syyskuun levy 2018)

Osola: Kulkurien kaupunki (2015)

Kotkalaisen yhtyeen esikoislevy rullaa kuin uusi kotimainen elokuva: kevyesti ja ilmavasti. Tätä kuvaa vahvistaa sanoitusten selkeä tarinallisuus, jonka muun muassa Bruce Springsteen ja John Mellencamp ovat vahvistaneet tavaramerkeikseen. Erityisesti ensin mainittu on läsnä joissakin levyn keskeisissä sanoituksissa ja sovituksissa. Tosinaan meno yltyy samantapaiseksi piilokieroksi huumoriksi kuin Jason Ringerbergin soolotuotannossa parhaimmillaan. Petri Osola näyttää tuntevan vanhojen tekstintekijöiden oivallukset, mutta kuljettaa tekstinsä sujuvasti sekä omaan elämänpiiriin että paikalliseen historiaan. Erityisesti kappale Kulkurien kaupunki pitää ehdottomasti liittää Kotkaa käsittelevien laulujen kaanoniin.

Musiikillisesti levy on mielenkiintoinen. Aloitusraidalla Maailma liikkuu on havaittavissa Springsteenilta tuttua nostatusta. Liljankukka kulkee eteenpäin kuin Coldplayn Clocks ja Elokuvamies jyllää samassa hengessä kuin Katrina and the Wavesin Walking On Sunshine. Viimeinen kappale Muukalaisten legioona on puhdasta Dingoa ja dramaattista kerrontaa, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Albumin kahteentoista kappaleeseen sisältyy myös paljon elementtejä, joilla yhtye flirttailee sekä perinteisen iskelmän että modernimman iskelmällisen rokin kanssa. Se tekee musiikista helposti lähestyttävää, mutta syö hieman särmää omalta ”runollista suomirokkia” -määritelmältä. Toisinaan sanoituksissa häilyy hieman epäsymmetristä tautologiaa, joka puolestaan korostaa parhaimpien tekstien oivalluksia.

Yhtye soittaa hyvin, ja kappaleet pysyvät kautta linjan hienosti koossa. Perusasiat ovat tietenkin kunnossa, sillä soittajat ovat kokeneita muusikoita. Vielä kymmenkunta vuotta sitten osaava levy-yhtiö olisi vienyt Osolan treenikämpältä studioon, mutta musiikin jakelukanavien muutosten myötä moni yhtye on päätynyt julkaisemaan äänitteensä itse. Se on toisaalta antanut artisteille enemmän vapauksia. 

Osolan levyn on äänittänyt, miksannut, tuottanut ja masteroinut Teemu Aalto. Äänimaailmassa on kaikuja amerikkalaisesta rockista, jopa punkista, ja Kaikki paitsi rakkaus on turhaa -kappaleen alussa Petri Anttilan basso jumputtaa hetken kuin legendaarisissa soul-biiseissä konsanaan. Juuri tämän kaltaiset irtiotot iskelmällisyydestä voisivat luoda yhtyeen soundista muutaman asteen verran tiukemman ja ilmaisusta kiinteämmän.

Vertasin alussa yhtyeen levyä kotimaisen elokuvaan. Keveyden ja ilmavuuden ohella pieni käsikirjoituksen terästäminen nostaisi kokonaisuuden kiitettävästä erinomaiseksi. Osolan ensilevy huutaa, että yhtyeen keikkasoundi on päästävä kokemaan. Näiden kulkurien ja muukalaisten matkassa kuulija viihtyy.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi – Kotimaan kattaus (lokakuu 2015)