keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Tyhmyyden alitus

"Terve järki on maailmassa jakautunut paremmin kuin mikään muu, sillä jokainen otaksuu sitä olevan itsellään niin runsaasti, että nekään, joita on kaikkein vaikeinta tyydyttää jokaisessa muussa asiassa, eivät tavallisesti halua sitä enemmän kuin heillä on". Näin tyhjentävästi ranskalainen filosofi René Descartes (1596–1650) aloitti teoksensa Metodin esitys. Lainaus osoittaa epäsuorasti, ettei oikea tai kuviteltu älykkyys sinänsä riitä kertomaan kantajansa kyvyistä, vaan todelliselta oppineelta vaaditaan taitoa soveltaa omaksumiaan tietoja älyllistä ponnistelua vaativissa tilanteissa.

Kuten hyvin tiedämme, kykenee jokainen ihminen jonkinasteiseen ajatteluun erilaisista fysiologisista rajoituksistaan huolimatta. Yksittäinen ajatus säilyy epämääräisenä, kunnes se on muotoiltu ilmaisuksi, joko kirjoitukseksi tai puheeksi. Se täytyy siis lausua ääneen, jotta kanssaihmiset voivat sen omaksua ja tarkastella sitä kriittisesti. Ajattelun tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, sillä suurin osa ihmiskunnan merkittävistä edistysaskeleista on syntynyt tietoisten oivallusten kautta. Joskus sattuma on tosin laittanut sormensa peliin, mutta asian merkityksen tunnistaminen on keskeistä.

Ajattelun vastarannalla huojuu pelottava ja hatara torni, jota voimme kutsua "ei-ajatteluksi". Kirjailija Milan Kundera (s. 1928) nimesi ilmiön vastaanotettujen ajatusten epäajatteluksi. Toteamus on oivallisuudessaan äärimmäisen kiehtova, ja sen kirjasi alkujaan Gustave Flaubert (1821–1880), joka havaitsi kuinka ihmiset pyrkivät osoittamaan oman älykkyytensä toistamalla kuluneita fraaseja, ja mitä enemmän joku niitä hallitsi, sitä viisaammalta hän vaikutti. Kaikkien alojen asiantuntija ei ole ainoastaan oman aikamme ilmiö.

Kundera käyttää ilmiöstä myös nimitystä: moderni tyhmyys. Se ei ilmene perinteisenä tietämättömyytenä, vaan omaperäisen ja yksilöllisen ajattelun täydellisenä puuttumisena. Kaikki standardisoituu, koska tiedotusvälineet levittävät samoja tulkintoja, jotka muuttuvat lopulta yhdeksi ja ainoaksi totuudeksi. Kun lumipallo lähtee liikkeelle, ei lumivyöryä voi kukaan enää estää. Toisto luo totuuden, joka säilyy juuri siihen hetkeen saakka, kunnes seuraava totuus voidaan laskea markkinoille. Tällöin ajattelusta tulee kiinteä osa viihdeteollisuutta, ja totuuden elinkaari lyhenee samanlaiseksi kuin millä tahansa tuotteella. Se tarkoittaa valmiina annettujen ajatusten hyväksymistä sellaisenaan ja kritiikittömästi, pahimmassa tapauksessa välitöntä käytäntöön soveltamista.

Suuri humanisti Erasmus Rotterdamilainen (1466–1536) omisti kokonaisen teoksen tyhmyydelle ja pilkkoi terävällä kynällään koko läntisen kulttuuripiirin palasiksi. Kärki viilsi raskaimmin viisauden rakastajien, filosofien selkänahkaa. Erasmus ei löytänyt yhtään arkista inhimillisen toiminnan aluetta, jota filosofit eivät olisi onnistuneet pilamaan, eikä historia tuntenut yhtään valtiota, jolle filosofikuninkaan valtakausi olisi ollut siunaukseksi. Hän ei säästänyt viisautensa taakse piiloutuvia, eikä häveliäisyytensä tai pelkuruutensa takia toimintakykynsä menettäneitä. Häpeä ja pelko pystyvät sokaisemaan älyn ja tuudittavat turvalliseen toimettomuuteen. Ainoastaan tyhmyys kykenee vapauttamaan yksilön moisesta taakasta, ja vain tyhmät uskaltavat toimia, jopa vastoin omaa etuaan.

Romaanissaan Olemisen sietämätön keveys Kundera kulki ilmiön laidalla. Mitä enemmän yhteiskuntamme vaurastuu, sitä enemmän luovumme käsillä tekemisestä ja harjoitamme laajamittaista henkistä toimintaa. Yhä useammalla on mahdollisuus yliopistosivistykseen, ja jokainen opiskelija tarvitsee opinnäytettään varten aiheen. Niitä puolestaan riittää loputtomasti. Katoaako kulttuuri lopulta opinnäytteiden ylituotannon alle, ja muodostuuko kirjastoista sekä arkistoista sanojen hautausmaita? Siinä tapauksessa kaiken tämän unohduksen keskellä yksi yhteiskunnan kieltämä kirja merkitsee enemmän kuin yksikään epäajatteluun perustuva opinnäytetyö tai miljardit sanat. Yksi totuudenpuhuja on arvokkaampi kuin tusina metodisesti kelvollista asiakirjaa.

Onko moinen tyhmyys valmiiksi pureskellun totuuden levittämistä? Descartes syöksyy jälleen apuun. Hänen "Cogito ergo sum" -oivalluksensa johtaa turhuuden erämaahan eksyneen viimein keitaalle. Epäilevä ja kriittinen mieli mahdollistaa oman olemassaolon havaitsemisen ja ojentaa työkalun elämän monimuotoisuuden ymmärtämiseksi.

Vanha kiinalainen virkamiesjärjestelmä perustui erittäin tarkasti määriteltyyn asteikkoon, jolla eteneminen vaati kunnostautumista opinnoissa. Toisin kuin saattaisimme kuvitella, olivat kulttuuriaineet, erityisesti kirjallisuus, hallinnon menetelmiä tärkeämpiä oppiaineita. Virkamieskunnan sivistyneisyyttä ei osoittanut kapea-alainen erikoistiedon hallinta, vaan heidän täytyi ymmärtää päätöstensä seuraukset sekä kunnioittaa inhimillistä elämää.

Jäikö se vain kauniiksi ajatukseksi? Erityisesti vaikeina ja ahdistavina aikoina ihmisten mieliin kylvetty pelko ja häpeän uhka sokaisevat älyn ja ajavat yksilöt toimettomuuteen, jopa tylsyyteen asti. Tällöin todelliset voimavarat ruostuvat,  ja pelikentän voivat ottaa haltuunsa kovaäänisemmät hyvän ja kauniin purkajat, jotka omaavat tietenkin täydellistyneen terveen järjen. Valitettavasti he perustelevat toimiensa oikeutuksen epäajattelun logiikalla. Silloin tyhmyys on alitettu.
 


Fintellektuaalinen manifesti II

torstai 22. tammikuuta 2015

Vuorovesi-ilmiö ja kuun vetovoima

Me emme osanneet 1970-luvun lopulla aavistaa, että tekstin tuottaminen voisi joskus käydä yhtä helposti kuin nykyisin. Pelkkä ajatus kannettavista tietokoneista, internet-yhteydestä tai sähköpostista olisi tuntunut mahdottomalta, pelkältä tieteiskuvitelmalta. Nopea tiedonvälitys tarkoitti ehjää puhelinkaapeliyhteyttä lehteen, jossa toimituksemme sihteeri Kirsti naputteli jutut näppärästi paperille.

Lehdessämme työskenteli tuolloin myös fiksu ja miellyttävä naistoimittaja Maija. Hänen miesystävänsä Pertti vieraili usein työmaallamme eikä hän välttynyt huomaamasta Kirstin taitoja tai punaisia saappaita, joiden varret ylsivät lähemmäksi polvia kuin nahkaisten hameiden helmat koskaan laskeutuivat. Pertti muisti aina kehua Kirstiä, tämän pukeutumista tai kampausta. Vähitellen käyntien määrä lisääntyi, ja Kirstin iloinen vapautunut nauru raikui käytävillä entistä useammin.

Toimituksen naiset katsoivat säälien Maijaa ja miehet kateellisena Perttiä, jota Kirsti veti puoleensa kuin satama lähestyvää laivaa. Kukaan meistä ei osannut aavistaa, että vain yksi ihminen tiesi, mihin kaikki vielä johtaisi.

Pertin opintojen loppusuoraa häämötti, vuorovesi-ilmiötä ja kuun vetovoimaa käsittelevä opinnäytetyö kaipasi puhtaaksikirjoittamista. Kirsti suostui auttamaan, ja he sopivat aloittavansa urakan heti seuraavana lauantaina, jolloin Maijan puolestaan täytyi lähteä kanssani juttukeikalle maakuntaan.

Palasimme vasta alkuillasta ja haimme kaupungin ainoasta pizzeriasta iltapalan perinteistä lauantai-illan televisiohetkeämme varten. Olin levoton. Maija avasi asuntonsa oven ja kajautti välittömästi viattoman kysymyksen:
   – Miten työ on sujunut?
   Päivän uurastaneet sankarimme istuivat sohvalla, kumpikin omassa päässään. Pertti nojasi käsiinsä ja Kirsti patsasteli kuin myöhempien aikojen televisiokuuluttaja, ryhdikkäänä ja äärimmäisen hankalassa asennossa.

   – No, ei se oikeastaan sujunut, Pertti vastasi vaisusti.
   – Minun mielestäni kaikki meni aivan loistavasti. Saimme aikaiseksi monta liuskaa tekstiä, Kirsti kailotti.
   – Siis kyllä ja ei, Maija naurahti ja laski pizzalaatikon olohuoneen pöydälle.
   Minä tuijotin vuoroin joko voipunutta Perttiä tai punaisia saappaitaan sekä pitkiä sääriään esittelevää Kirstiä. 
   – Minun puolestani voimme kääriä tämän päivän lopullisesti pakettiin, Pertti huokasi.
Maija katosi keittiöön, ja hänen hartiansa värisivät.
   – Eihän ilta vielä tähän voi loppua? Kirsti hämmästeli.
   – Minä olen ainakin aivan finaalissa, Pertti vastasi ja sytytti tupakan.
  Tuhkakuppi oli puolillaan tumppeja. 
   – Voitko siinä tapauksessa heittää minut kotiin, en tahtosi mennä bussilla, Kirsti sanoi ja katsoi anovasti Perttiä.
   – En minä jaksa enää ajaa, Pertti vastasi ja veti yhä kiihtyvällä tahdilla henkosia tupakastaan.
   – Tai joku, Kirsti jatkoi ja katsoi minua.
   –  Minulla ei ole autoa eikä ajokorttia, vastasin.
   – Te kaikki olette… sanonko mitä, Kirsti tuhahti.
   Pertti ponnahti jalkeille, käveli huoneen poikki lipastolle, otti lompakkonsa laatikosta, veti esiin setelin ja kääntyi Kirstiä kohti.
   – Tässä on sinulle bussirahat vaivanpalkaksi.
   – Et voi olla tosissasi, Kirsti tiuskaisi ja singahti sohvalta keskelle olohuonetta.

   Hän pyörähti mielenosoituksellisesti ympäri, jotta varmasti näkisimme kukikkaan paidan alla vilkkuvan punaisen topin. Väri oli sama kuin saappaissa, mutta ei läheskään niin helakka kuin kiukusta hehkuvilla kasvoilla. Kirsti nappasi takkinsa naulakosta ja syöksyi rappukäytävään. Ovi kolahti ja hiljaisuus laskeutui.

Maija palasi olohuoneeseen viiniä ja kolme lasia mukanaan. Vasta silloin muistin laskea oman pizzani pöydälle.
   – Te ette voi uskoa, mitä kaikkea tänään on tapahtunut. Kuinka suomen kieli voi olla näin vaikeaa: "Kirjoitetaanko kuu pelkällä isolla q-kirjaimella vai niin kuin k, u ja u?", Pertti puhisi.
   – Taisimme kaikki oppia tänään jotakin, Maija sanoi rauhallisesti ja ojensi Pertille sekä pullon että korkkiruuvin.

Sen illan jälkeen en enää koskaan ollut huolissani Maijan puolesta, sillä hän oli ehdottomasti paras asiantuntija vuorovesi-ilmiötä ja kuun vetovoimaa koskevissa kysymyksissä.


Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2001