Uskallatko katsoa ihmistä?

”Pahinta, mitä meidän lapsestamme saattaa tulla, on taiteilija”, pohti diplomi-insinööripariskunta Ateneumissa Auguste Rodinin veistosten keskellä. Huokaus sai minut puolestaan miettimään, onko raakojen lukujen takana muuta elämää vai voivatko pelkät numerot kertoa kaiken olennaisen? Riittääkö kannattavuusarvio tai lujuuslaskelma ennustamaan riittävästi tulevaisuutta? Numerot eivät sinänsä suo sijaa hempeilylle.

Keskiajalla kirkko rahoitti taidetta, joka kertoi jokaisella kuvallaan, kenen leipää taiteilijat söivät. Renessanssin aikana sekä ihminen että antiikin sivistys löydettiin uudestaan, ja näyttämölle astuivat rikkaat, mutta edistykselliset mesenaatit, jotka teettivät maalauksia ja veistoksia. Taidekäsitys sai luvan uudistua, ja ihmistä kuvattiin melko uskaliaasti. Renessanssi asetti ihmisen keskiöön, ja teki tästä tutkimuskohteen. Se loi perustan myös tuntemallemme humanismille.

Säännöllisesti toistuvat taloudellisesti kireät ajat saavat säästöliekkien ruokkijat katsomaan kriittisesti humanistisia tieteitä ja taidetta: onko yhteiskunnalla velvollisuus elättää tuottamatonta työtä tekeviä tai rahoittaa koulutusta, joka ei välttämättä valmista suoraan ammattiin? Viime keväänä iltapäivälehden lukijat pohtivat, onko humanisti ammattinimike, ja mihin humanistit oikeastaan valmistuvat? 1400-luvulla humanistiksi määriteltiin henkilö, joka opetti etiikkaa, kielioppia, puhetaitoa tai runoutta. Tänä päivänä he opettavat sinun lapsesi lukemaan ja kirjoittamaan, puhumaan vieraita kieliä, perehtymään kirjallisuuteen, ymmärtämään historiaa ja vieraita kulttuureja, seuramaan omaa aikaansa ja osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Elämä ilman kulttuurista sisältöä on oikeastaan tyhjää ja merkityksetöntä, eivätkä pelkät numerot tai tunnusluvut pysty kertomaan riittävästi monipuolisesta ja monimutkaisesta maailmastamme. Ne eivät ruoki riittävästi uteliaita mieliä ja auta ymmärtämään, mitä ympärillämme oikeasti tapahtuu. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka näkevät tämän hetken yli sekä tulevaan että menneeseen: taiteilijoita, jotka näyttävät, mitä kaiken takana piilee, ja humanisteja, jotka uskaltavat kertoa, jos uusilla keisareilla ei ole vaatteita yllään.

Tarvitaan myös humanisti kertomaan, että autotalleista eivät enää kajahda ainoastaan rockin sulosoinnut, vaan niissä luodaan uusia innovaatioita ja liikeideoita. Kehittäjät kokoontuvat yhteen kuin kirja- tai taidemessuilla konsanaan ja myyvät ajatuksiaan sijoittajille, mesenaateille. Ei liene sattumaa, että osaa rahoittajista kutsutaan bisnesenkeleiksi. Onko ympyrä viimein sulkeutumassa? Pitääkö vanhempien olla huolissaan myös lapsesta, joka osallistuu pitching-kisaan Slushissa? Toivottavasti osaava humanisti ehtii perehdyttää hänet puhetaidon saloihin ajoissa.


Fintellektuaalinen manifesti XXX

Manchester

Minun Manchesterini on punainen eikä Oasis lakkaa koskaan soimasta.
       Ja silti kaupungin asukkaat kantavat Unitedin punaisten paitojen ohella Cityn sinisiä ja pienempien seurojen tarjoamaa värikirjoa. Teollinen kulttuuri loi kasvualustan mielenkiintoisille artisteille ja yhtyeille, synnytti uusia tyylisuuntia ja antoi sysäyksen äänille, jotka tavoittivat koko maailman. Oasis on vain yksi monista ja yhtyeen muusikot kantavat sinistä paitaa. Toinen klassikkoyhtye, The Stone Roses, verhoutuu puolestaan punaiseen.
       Käännän katseeni hetkeksi toiseen kaupunkiin ja terävään kirjailijaan. Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on lohdullinen teos. Se kertoo kaupungista, joka yrittää toipua kitkerästä sisällissodasta. Ihmiset ovat toistensa kaltaisia, vaikka uskonnollinen vakaumus ja valtiouskollisuus vaihtelevat. Vallasta kilpailevien ryhmien välinen vihapuhe ruokkii ja toteuttaa itseään. Se on kierre, josta osallisten on vaikea päästää irti, ja sanat muuttuvat karmiviksi teoiksi.
       Tämän keskellä kaupungin asukkaat tahtovat nauttia turvallisesta arjesta, tehdä työtä ja huolehtia läheisistään, mutta ääriliikkeet tekevät sen omilla toimillaan mahdottomaksi. Kirjailija
kuvaa kaupunkiaan ja sen asukaita hellästi ja runollisesti, mutta yksi pommi muuttaa kaiken hetkessä: kauniit elämät katoavat ja tarinat jäävät kesken. Kaupunki, jossa ”kaikki kadut ovat runoja”, on hetkessä kutistunut, ja kirjan sivut muuttuneet kevyemmiksi. Pelko ja epävarmuus ovat purkautuneet turhaksi ja veriseksi teoksi.
       Toivon, että tänään punaiset, siniset ja kaikkien muiden värien kirjo liittävät kätensä yhteen ja avaavat mielensä maailmalle: yhdessä he ovat voimakkaampia, eivätkä taivu pimeän ja synkän edessä. Kun aika on jälleen kypsä, he laittavat tanssikengät jalkoihinsa, laulavat omalla erityisellä äänellään ja soittavat kiivaita rytmejä. Mutta tänään me suremme Manchesterin uhreja ja haemme voimaa yhteisöistämme, joka eivät saa sortua pelon ja vihan edessä.