maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuodet ja vuosituhannet

Maailmanloppu ei saapunut tänä aamuna, eivätkä lentokoneet pudonneet taivaalta.
  Televisio näytti, että aurinko oli noussut idässä ja kaukaiset kansat olivat jo ottaneet vastaan uuden vuosituhannen. Se oli lohdullista. Valta oli yhä ihmisillä, eikä vieläkään koneilla. Keitin aamukahvit ja luin päivän lehden.
        Pöydän päässä odotti lajittelua pieni kasa valokuvia, ja pinon päällimmäisenä otos melko vaatimattomista, mutta sitäkin merkityksellisimmistä pariovista Venetsiassa. Suljin hetkeksi silmäni ja palasin muutaman kuukauden taakse.

Se oli todella hikinen heinäkuinen päivä. Turistivirta kuljetti minua eteenpäin. Aamulla ostamani kartta kävi jo alkumatkasta tarpeettomaksi. Seuraamalla muita löysin olennaisimmat maamerkit: Rialton sillan ja Pyhän Markuksen torin. Päätin jättää jotakin myös seuraaville kerroille, sillä mielessäni oli vain yksi tärkeä kohde: Harry’s Bar.
        Se löytyi, vaikka kävelin aluksi ohi. Odotin jotakin suurempaa ja näkyvämpää. Ovet olivat melko vaatimattomat, mutta silmäni näkivät viimein kirjaimet ja numeron niiden yläpuolella: 1323. Hymähdin, koska mieleeni lennähti ajatus Pähkinäsaaren rauhasta.
        Avasin oven ja kirjaimellisesti kierähdin sisään pieneen baariin.
Oikeassa etukulmassa oli tyhjä pöytä, jonka vierestä nousi mies, joka katosi baaritiskin sivulta seuraavaan huoneeseen.
        Tarjoilija liukui huomaamattomasti luokseni. Takki ja paita olivat valkoiset ja housut ja rusetti mustat. Hän ojensi listan, mutta aivan turhaan, sillä tiesin, mitä halusin. Pyysin Bellinin. Tarjoilija hymyili. Se oli kaltaiseni turistin vakiotilaus.
        Hän toi kauniin juoman nopeasti, ja lasku seurasi mukana. Jätin summan huomiotta. Naapuripöydässä istui itseäni vanhempi nainen, joka hymyili ja kysyi kotimaatani. Vastasin ja maistoin juomaani. Raikas ja hedelmäinen maku auttoi unohtamaan kaikki aamupäivän rasitukset.
        – Mieheni tahtoi nauttia tässä baarissa Bellinin tai pari. Hänen nimensä on myös Harry, nainen aloitti.
        – Hänkö? kysyin ja nyökkäsin baaritiskin suuntaan, jonne naisen pöydässä aiemmin istunut mies oli poistunut.
        – Ei, ei, hän on myös tuntematon turisti, kuten me kaikki. Mieheni kuoli keväällä, nainen vastasi ja pyöräytti kämmentään. – Harry ei koskaan päässyt baariinsa Venetsiaan.
       – Otan osaa, sanoin.
       Tunsin aitoa myötätuntoa. Nainen hymyili ja kohotti lasiaan, jonka rinnalla pöydällä lepäsi toinen, tyhjä.
       – Harrylle, hän sanoi ja katsoi kaukaisuuteen.
       – Harrylle, vastasin, mutta halusin lausua sanan monikossa ja omistaa samalla maljani kaikille heille, jotka eivät ehtineet toteuttaa unelmaansa ajoissa.
  Keskustelimme tovin italialaisista juomista ja keittiön hienouksista, kunnes häntä tulivat noutamaan ostoksilla käyneet lapset ja lapsenlapset. Hyvästelimme toisemme.
        Istuin hetken aloillani. Katsoin lasin viereen laskemaani kirjaa. Joseph Brodskyn Veden peili oli johdattanut minut Venetsiaan. Päivää oli vielä jäljellä.
        Kuljin baaritiskin ohi ja pyysin pöydän yläkerran ravintolasta. Hemingway oli viettänyt aikaansa tässä upeassa paikassa, jonka silloinen omistaja Cipriani kehitti Bellinin lisäksi myös Carpaccion, jumalaisen ja yksinkertaisen alkuruoan. Sen vuoro oli seuraavana.
  Tuntia myöhemmin olin henkisesti ja ruumiillisesti ravittu. Nousin vesibussiin ja kävin kiittämässä henkilökohtaisesti venäläistä runoilijaa hienoista teoksista ja matkani askelmerkeistä. San Michelen hautausmaasaarella levollisuus palasi seuraani.

Avasin silmäni.
        Vuosi ja vuosituhat vaihtuisivat pian. Otin samppanjapullon jääkaapista ja ikääntyneen konjakin olohuoneen pöydältä. Valitsin muutaman levyn. Illan isäntäväki saisi nauttia seurani lisäksi jaloista juomista ja edellisen vuosisadan parhaasta musiikista.
        Kulman takana odottaa kaikkien aikojen vuosi.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuun viimeiseltä päivältä 1999

lauantai 15. joulukuuta 2018

Tanssiaskeleita keittiössä

Mies seisoo keskellä lavaa. Sormet juoksevat kitaran otelaudalla, Jokainen nuotti on täydellinen. Tämän hän tietää ja osaa vaikka silmät ummessa. Takana on vuosikymmenten mittainen taival studioissa ja esiintymislavoilla. Hän elää ja hengittää soittamaansa musiikkia. Monella katsojalla on kyynel silmäkulmassaan, kun kappale päättyy ja hiljaisuus laskeutuu. Teksti kulkee prompterilla, ja mies lukee hänelle ennalta tehdyn käsikirjoituksen. Kavala ja hitaasti etenevä sairaus vie vähitellen ymmärryksen nykyhetkestä, mutta sormenpäihin ja lihasmuistiin jääneet sävelet soivat kuten ennenkin, mutta se ei ole ikuista.

Glen Campbellin viimeistä kiertueesta kertova koskettava I’ll Be Me -dokumentti antoi kasvot Alzheimerin taudille. Katsoja elää mukana jokaisessa kitaristi-laulajan kasvonliikkeessä. Lähimuisti katosi, mutta musiikki eli miehessä sitä pidempään. Kiertue päättyi marraskuussa 2012, kun sormet eivät enää löytäneet oikeita säveliä. Musiikki jätti artistin, ja elämä vuosia myöhemmin kehon. Artisti uupui elokuussa 2017 sairautensa alle.

Neurologi Oliver Sacksin Musikofilia on omalla tavallaan lohdullinen teos, joka osoittaa useamman tapauskertomuksen avulla musiikin voiman. Musiikilla ei kenties ole ollut suurta merkitystä ihmisen evoluutiohistoriassa, mutta mielihyvän tuottajana se on aina ollut verraton. Kirja osoittaa, että Campbellin tarina ei ole ainoa laatuaan. Monella muusikolla säilyy taito soittaa täydellisesti, vaikka dementia tekee aivoissa tuhojaan. Sitäkin surullisempaa on tietää, että joukossamme on ihmisiä, jotka eivät erota musiikin rakenteita, ja joille sävelet ovat vain jäsentymätöntä melua.

Kuinka voisin kuvailla ihmiselle, joka ei ymmärrä musiikkia, tunnetta, joka syntyy korvaa miellyttävästä sävelkulusta? Kuinka tärkeitä ovatkaan ne hetket, jolloin ensimmäistä kertaa kuulemani kappale saa aikaan déjà-vun: se kuulostaa tutulta ja muistuttaa, että olisin kokenut saman hetken aiemmin. Toisaalta se voi olla myös kuin jamais vu: kappale on tuttu, mutta mieli ei tunnista. Selitys saattaa molempiin tapauksiin olla hyvin yksinkertainen: säveliä on käytettävissä vain rajattu määrä. Mitä enemmän kuuntelen musiikkia, sitä enemmän löydän yhtäläisyyksiä: U2: n toiseksi uusimmalla albumilla soi 15 sekunnin välisoitto, joka muistuttaa täydellisesti Musen äänimaisemaa, ja vastaavasti Musen uusimmalla levyllä kaikuu perinteinen U2-nostatus.

Voisin korostaa tiedemiesten havaintoja soittotaidon ja matemaattisen älykkyyden yhteydestä, musiikin positiivista vaikutuksista kaikenlaiselle ajatustyölle tai sävelten aivoja muokkaavista myönteisistä tuloksista, mutta lähestyn aihettani lopuksi arkisen huolettomasti.

On tuskin suuri synti tanssia keittiössä itsekseen vanhojen suosikkien tahtiin, kun nuoruudesta tutut sävelkulut ja sanat uivat ihon alle. Se saa puolestaan toivomaan, että kanssaihmiset ovat löytäneet ajoissa omat Adamsit, Dylanit, Mellencampit, Springsteenit tai Youngit, soittaneet levyjä tärkeiden ystäviensä seurassa ja analysoineet kuulemaansa kerta toisensa jälkeen. Samalla toivon, ettei oppimisprosessi ole jäänyt kesken ja tilaa on säilynyt Auerbacheille, Falloneille, Flowerseille, LaMontagneille tai Laneganeille. Matka musiikkiin on loputon ja päämäärä ihanan utuinen.


Fintellektuaalinen manifesti XLIX

perjantai 30. marraskuuta 2018

Rajalla

Kirjoitin: Näillä huoneilla ei ole muistoja.

Sinisessä helsinkiläisessä puutalossa on huoneisto, jossa on tuttuja huonekaluja. Muistan yhä niiden tuoksun, kun ne olivat uusia ja kannettiin toiseen asuntoon. Hyllyssä on lapsuudesta tuttuja kirjoja: tietokirjasarjoja, historiaa ja sotaromaaneja. Olen lukenut romaaneista suurimman osan ja selannut kuvakirjat, tehnyt monta matkaa menneisyyteen ja vieraisiin maihin suuren työpöydän äärellä.
        Pöydän kannella on kaikki sotilaallisen täsmällisessä järjestyksessä: silmälasit, kynät, pyyhekumi, kirjekuoret ja lottokupongit. Myös laatikoissa säilyy sama tyyli. Aivan kuin pöytä odottaisi käyttäjäänsä jatkamaan aamulla keskeytyneitä toimia.
        Työpöytä matkaa pian toiseen taloon, huoneeseen ja kaupunkiin. Kun myöhemmin puran ja kokoan elämää paperi ja asiakirja kerrallaan, löydän pienen inhimillisen erehdyksen. Vetolaatikon pohjalla lepää katseilta piilossa kuitti pysäköintivirhemaksusta.
        Isäni hoiti velkansa yhteiskunnalle ennen kuin ylitti viimeisen rajan.

Raja on metafora, jolla ilomantsilaissyntyinen pappi kuvasi vainajaa muistopuheessaan.
Jäätyään eläkkeelle rakensi isäni rajan pintaan kesämökin, joka sulautui väriensä puolesta täydellisesti maisemaan. Sillä oli tummanruskeat seinät ja tummanvihreä katto. Se oli henkinen piilopirtti ja pakopaikka maailmasta, jonne ainoan yhteyden muodosti radio.
        Rajavartiomestari kuulosti komealta sotilasarvolta, ja kimaltava rauta kauluslaatoissa loi arvovaltaista hehkua hänen ympärilleen. Kotonamme oli aina aseita, mutta ne pysyivät käsieni ulottumattomissa. Hän ei halunnut opettaa minua käsittelemään ja käyttämään niitä, vaan jätti sen suosiolla myöhemmille kouluttajilleni.
  Hän kulki rajalla ja vartioi valtion turvallisuutta. Vuosikymmenet vaihtuivat ja tehtävät muuttuivat yhä vaativimmiksi. Vaitiolovelvollisuus esti kertomasta tutkimuksista, joissa hän oli ollut mukana. Minua ne tapaukset kiinnostivat, mutta sitä hiljaisuuden rajaa ei hän koskaan ylittänyt.
        Isäni lähti vapaaehtoisena jatkosotaan keväällä 1944, alaikäisenä ja vastoin isänsä toivetta. Taival ilmatorjunnassa kesti puoli vuotta, mutta varusmiespalvelusta se ei silti kuitannut suoritetuksi. Vain kerran häneltä lipsahti muisto kohtaamisesta vihollisen kanssa.
       Talvisota vei kodin, ja uusi raja erotti lapsen maisemastaan. Sukulaisten etunimissä soi pitkä historia, mutta muistot säilyivät tuoreina, eikä hän koskaan epäröinyt jakaa tarinoitaan tärkeimmälle kuulijalleen.
        Sisu-pastilli saapui kauppoihin vuonna 1928, ja saman vuoden marraskuun viimeisenä päivänä isäni syntyi maailmaan.

Unohdin kysyä: Miltä viholliskone näyttää tähtäimen läpi katsottuna?

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Paul Weller: True Meanings (2018)

Aika on erikoinen suure. Sitä ei huomaa eikä saa kiinni, mutta kulumisen merkit näkyvät. Sen sanotaan parantavan haavat ja jalostavan. Määritelmät itsessään ovat vain sanoja, pistoja ilmaan, eikä niillä toisinaan ole konkreettista sisältöä. Kaikki muuttuu hetkessä, kun kulman takaa ilmestyy yllättäen jotakin odottamatonta ja suurta. Se ei tule suuremmuuttaan huutaen ja mahtipontisin äänivallien vyörynä, vaan lähestyy hitaasti ja rauhallisesti, kulkee rinnalla ja kiinnittyy vähitellen osaksi kuulijaansa. Se ei tule petollisin aikein, vaan tarjoaa tyynen poukaman maailman myrskyiltä.

Paul Wellerin uusin albumi pysäyttää ajan ja antaa tilaa pohtia suuria kysymyksiä. Mieleen ei hetkeksikään hiivi ajatus itsestäänselvyyksistä, vaikka sanoituksissa esiintyvät jo alkumetreillä moonbeams, midnight, moonlight, silence ja twilight. Ne ovat sanoja, jotka johtavat moneen kertaan kuljetuille poluille, mutta Wellerin käsissä ne ovat tiiliä, joilla on täydellinen paikkansa talossa, jota hän sävelillään rakentaa. Äänimaailma on seestynyt edellisestä A Kind Revolution -albumista, joka rokkasi raikkaasti. True Meanings askeltaa puolestaan viileästi ja määrätietoisesti ensimmäisistä sävelistä aina viimeisiin kaikuihin saakka. Loistavat sovitukset täydentävät kokonaisuuden, ja kuulijan on istuttava aistimaan musiikin kasvava voima.

The Soul Searchers käynnistää levollisen, mutta painokkaan matkan. Wellerin kitara kutsuu mukaansa, Hannah Peelin jousisovitus täydentää perussoinnin ja kosketinsoittajat saavat hetkensä valokeilassa. Kappaleeseen on ujutettu hienosti vaikutteita usealta vuosikymmeneltä. Sitä seuraa Glide, jonka keinuva valssirytmi kutsuu mukaansa, ja askeleet ovat kevyitä. Neljäntenä soiva Gravity vie ajatuksen vielä pidemmälle: tanssiaskeleet kohottavat maasta, vaikka painovoima vaatii toisin. Albumin edetessä Weller koukkaa hetkeksi myös intialaisiin tunnelmiin, eikä se ole vain pintamaustetta, vaan tarkoin harkittu äänikuva. Levyn loppupuolella May Love Travel With You pyrkii riisumaan pelolta kasvot kauniilla melodiallaan.

Paul Weller maalaa musiikkinsa pienin ja tarkoin vedoin: mitään ei tarvitse lisätä tai poistaa. Aivan kuin hän haluaisi kertoa, että tämä käsillä oleva hetki on täydellinen juuri näin. Siinä hän on oikeassa. Levyä kuunnellessa maailman voi sulkea verhojen toiselle puolelle, sytyttää kynttilät ja nauttia kuulemastaan tai nousta jaloilleen ja tanssia elämälle.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Lokakuun levy 2018)

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Veljeni hymy

Vanhempieni jokaisessa asunnossa oli aina kolmen kuvan sarja seinällä.
Pienet ja pyöreät kullanväriset kehykset olivat kiinni toisissaan. Ylimmässä kuvassa oli nuori mies, jonka tummia hiuksia heilutti tuuli, keskimmäisessä vaaleahiuksinen hymyilevä nuorukainen vihreässä poolopaidassa ja alimmassa pyöreäposkinen lapsi, jonka silmistä näki, että tämä oli juuri itkenyt. Kaikki kuvat oli otettu samalla lumisella pengermällä Ilomantsin Hattuvaarassa.
        Ensimmäiseksi kuvattiin vanhin veljeksistä, vaikka kuvaajalla, poikien isällä, oli täysin toisenlainen järjestys mielessään. Se kuva päätyi aivan liian nopeasti valkoisen pöytäliinan päälle adressien ja kynttilän väliin. Yksinäinen liekki heijasti surullista valoa kuvalle, jossa nuoren miehen olemus huokui arvoituksellisena ja etäisenä kuin 1970-luvun myyttinen rocktähti Jim Morrison. Kun kuvaa katsoi tarkemmin, näkyi taustalla kaksi nuorempaa veljeä: keskimmäinen on juuri saavuttanut kuvauspaikalta karkuun rynnänneen nuorimmaisen.

Muutamaa vuotta myöhemmin keskimmäinen veljeksistä kantoi kotiin ensimmäiset C-kasettinsa: Sammy Babitzinin ainokaisen ja Creedence Clearwater Revivalin Willy and The Poor Boysin. Kun hän lähti töihin tai iltarientoihin, asetti nuorimmainen kummankin kasetin vuorollaan koneeseen. Ne saivat soida leikkien taustalle ja synnyttää elämänmittaisen suhteen rockmusiikkiin. Vielä vuosienkin päästä toi keskimmäisen veljen kuva aina nuorimman mieleen tutun ja turvallisen John Fogertyn.

Vuosikymmentä myöhemmin heiluvat lapiot ilomantsilaisessa saaressa. On kuuma ja tukala päivä. Veljekset kaivavat uimahousuisillaan kahdestaan paikkaa tulevalle kesämökille. Cotton Fields raikuu radiosta, paarmat kiusaavat ja haapojen viheliäiset juuret ovat levittäytyneet kaikkialle. Lapio painuu maahan ja vaihtuu vanhaan kuokkaan säännöllisesti. Sillä katkotaan juuria, jotka vedetään esiin ja asetellaan yhteen kasaan sivummalle kuivumaan ja myöhemmin poltettavaksi. Tapetut paarmat päätyvät laudanpätkälle.
Iltapäivällä irtoaa vene rannasta. Nuorempi soutaa. Vanhempi on polvillaan perätuhdolla ja ruokkii kaloja paarmoilla. Kun veden pinnalla käy kohahdus, hän hymyilee ja levollinen aurinko hellii kasvoja lämmöllään. Hetken kuluttua kumpikin pulahtaa lämpimään veteen.
        Se on lapsuuteni viimeinen kesä.

Jokaisena aamuna kahden viikon ajan, on peilistä minua katsonut se sama pyöreäposkinen ja kyynelsilmäinen pikkupoika, joka on pakotettu tähänkin kuvaan. Mutta sulkiessani silmäni maailmalta kuulen John Fogertyn laulavan Cotton Fieldsia, näen veljeni hymyn ja aistin kesäpäivän, joka ei koskaan pääty.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Elämästä ja ajasta

Istuin ja kuuntelin elämänsä tarinoita kertovaa ihmistä, joka tiesi jäljellä olevan aikansa käyneen vähiin. Vuosikymmenten takaisia muistoja päätyi muistikirjaani hatarina ja vapisevina merkintöinä. Kertojan ajatukset olivat yhä teräviä, vaikka voimakkaat kipulääkkeet hidastivat puhetta. Kaikki kertomukset eivät olleet kauniita, sillä elämä oli toisinaan kohdellut häntä kaltoin. Hän vertasi usein itseään kanssakulkijoihinsa ja pohti saamansa kohtelun oikeutusta. Sanojen alta kohosivat katkeruuden kalvamat voimakkaat tunteet. Saman katkeruuden lähteen äärellä olen vieraillut useamman kerran toisten ihmisten seurassa.

Roomalainen filosofi Seneca kirjoitti ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen alussa kirjeen apelleen. Kirjoittaja pohti elämän lyhyyden asettamia haasteita. Senecan havainnot ja sanat antavat lukijalle virkistävän ristivalon oman aikamme elämänhallintaoppaiden ehdottomille käskyille. Hän esittää kiinnostavan väitteen: elämä ei sinänsä ole lyhyt, me vain saatamme käyttää sen väärin. Joku saattaa tuhlata parhaat vuotensa työssä, joka ei henkisesti tarjoa riittävästi haasteita, toista ajavat eteenpäin pikavoitot ja ahneus, kolmas sortuu toimettomuuteen ja neljäs saattaa löytää elämälleen tarkoituksen viinin iloista ja epämääräisistä muistoista. Seneca siteeraa osuvasti jälkipolville tuntemattomaksi jäänyttä runoilijaa: Vain pieni osa elämästä on se, minkä elämme.

Kaikki maailman ihmiset tekevät tällä hetkellä samaa asiaa, vanhenevat. Biologinen elinkaari kuljettaa meitä kaikkia yhteiseen suuntaan. Toisilla se jää lyhyemmäksi, ja osa vaiheista kokonaan kokematta. Filosofi Reijo Wilenius muistuttaa, että tämän rinnalla kulkee myös henkinen elämänkaari. Kun keho menettää väistämättä entisen notkeutensa, onko ajatusten pakko jäykistyä samaan tahtiin? Moni meistä kuvittelee pystyvänsä jatkamaan koko elämänsä samalla työteholla kuin ensimmäiset 40 vuotta. Toisille ikä kantaa eteiseen itseymmärryksen, ja siitä kumpuavan huumorin ja arvostelukyvyn: elämää ei tarvitse suorittaa ja omille virheille saa nauraa.

Kirjailija J. K. Rowling painottaa, että on mahdotonta elää epäonnistumatta kertaakaan. Jokainen voi tehdä kaikki elämänsä suuret valinnat varman päälle ja elää varovasti, mutta silloin kaikkein tärkein, itse elämä, saattaa jäädä kokematta. Se voi puolestaan olla yksilön suurin epäonnistuminen. Elämä heittää väistämättä eteemme vaikeita tilanteita ja odottamattomia käänteitä. Ne voivat lannistaa ja lyödä maahan tai vastaavasti kasvattaa ja opettaa nöyryyttä hyväksyä epävarmuuden olemassaolo. Bertrand Russell ohjasi lukijoitaan filosofian saloihin pohtimalla, kuinka meidän on elettävä vailla varmuutta, mutta silti antautumatta epäröinnin lamaannuttamaksi. Se on taito itsessään, joka vaatii ainoastaan uteliaan ja avoimen mielen. Katkeruudella on tuskin sijaa tässä majatalossa.

Kun katsot taaksesi, näetkö sinulta epäoikeudenmukaisesti riistettyjä mahdollisuuksia, arjen kiireiden keskellä hukattuja tilaisuuksia vai jotakin muuta? Oletko katkera itsellesi tai läheisillesi? Elätkö itsesi näköistä vai jonkun toisen ihmisen elämää? Nämä ovat kysymyksiä, joita aikamme elämähallintaoppaat ja aikakauslehdet esittävät lukijoilleen. Oikeastaan ne ovat myös perusteellisia elämänfilosofisia kysymyksiä. Aikasi juoksee, mutta aiotko käyttää sen katkeroituaksesi vai löydätkö toisenlaisen, kenties aiemmin kulkemattoman polun? Mitä muistat tästä päivästä vuoden tai vuosikymmenen päästä?


Fintellektuaalinen manifesti XLVIII

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Joonas Holmén + Lossy Codecs: Sterner Stuff (2018)

1990-luku rikkoi edellisen vuosikymmenen optimismin ja aloitti pilkkoa musiikin lajityyppejä yhä pienempiin osiin. Syvä angsti korvasi tunteiden kirjon, vaikka samaan aikaan maailma ympärillämme vapautui. Vapaus kantoi povellaan käärmettä: yhteisöt sysäsivät vastuun raskaan taakan yksilöille. Postmodernismi on yhä monelle sanahirviö ja sisällyksetön akateeminen määritelmä. Toisille se on puolestaan totuus, olotila ja kuva kaikkialle ja ei mihinkään yhtä aikaa harottavasta kulttuurisesta erityispiirteestä. Kun tuon ajanjakson airuet hiljenivät ja profeetat vaikenivat, huokasi moni helpotuksesta. Ja nyt kädessäni on laulaja-lauluntekijän Joonas Holménin uutuusalbumi Sterner Stuff. 

Turkulainen laulaja-lauluntekijä ei ole ensimmäistä kertaa äänitysnappuloiden äärellä. Sterner Stuff on hänen toinen studioalbuminsa. Se käynnistyy hämäävästi leirinuotiokitaralla. My Fellow Men on synkissä vesissä uiva tilitys yksinäisyydestä ja elämästä toisten ihmisten keskellä. Kun sähköiset instrumentit liittyvät mukaan, kevenee tunnelma hieman ja toivo pilkistää sanoissa vain kadotakseen jälleen viimeisissä säkeissä. Seuraavaksi Come of Age vie hieman kevyempiin, jopa popahtaviin tunnelmiin, mutta sanat pysyvät yhä synkemmillä urilla. Se synnyttää erikoisen, mutta omalla tavallaan hienon kontrastin kahden elementin välille.

Holménin levyllä kaikuvat tosinaan vaikutteet Interpolin, Editorsin ja Radioheadin äänimaisemista, ja tosinaan jopa klassinen Afghan Whigs -albumi 1965 käväisee mielessä, kun kitarat pauhaavat ja rytmi kuljettaa. Gotiikan tummat sävyt hipaisevat matkan edetessä useasti kylmenevää selkärankaa. Sanoitukset vierailevat toistuvasti eksistentialistisen ahdistuksen perimmäisissä kysymyksissä, joissa ihminen etsii itseään, totuutta ja jumalaansa. Kaikki ovat suuria inhimillisiä teemoja, joiden äärellä elämänsä pasianssia pelaava kertoja pyrkii eteenpäin hyvän ja pahan ristiaallokossa.

Outta Dis World päättää albumin kevyesti sähköisillä funk-sävyillä flirttaillen ja jousikvartetin avustamana. Se esittää lopuksi tärkeän kysymyksen: ”Will you listen to my songs?” Siihen mennessä on kuulija kulkenut kymmenen kappaleen taipaleen kertojan matkassa. Lopussa odottaa katarsis, puhdistautuminen. Vastaus on yksinkertaisesti kyllä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi – Kotimaan kattaus, marraskuu 2018

lauantai 17. marraskuuta 2018

The Magpie Salute: High Water I (2018)

Määritelmiä on maailma pullollaan ja uusia syntyy jatkuvasti. Kuvaavatko ne  kaikki kohdettaan, on aivan toinen kysymys. Amerikkalainen rock-yhtye The Black Crowes kantoi kunniakkaasti päällimmäisenä kirkasta southern rockin kylttiä, jota oli terästetty rouhealla bluesilla ja eteenpäin vyöryvällä hard rockilla. Joillekin kuulijoille ensimmäinen käsite saattaa kuulostaa tunkkaiselle ja vanhanaikaiselle, ja juuri siksi sen alle ei kannata jäädä makaamaan. Henkeä ahdistavat määritelmät ja luovuutta kuristavat rajat on tehty rikottaviksi, ja sen The Black Crowes parhaimpina vuosinaan teki komeasti. Yhtyeen tarinan viimeisin käänne oli poimittu kuin suoraan muusikoiden ohjekirjan pimeiltä sivuilta: Robinsonin veljesten piti lähteä riitaisina omille teilleen.

High Water I on The Magpie Saluten ensimmäisen studioalbumi. Kitaristi Rich Robinson karistaa menneisyyden pölyjä hartioiltaan, mutta kantaa silti kaukaista kunniaa mukanaan, eikä taito ole kadonnut tarinan käänteissä mihinkään. Yhtyeessä on mukana vanhoja The Black Crowes -kumppaneita, ja kenties juuri siksi albumin perustunnelma säilyy tuttuna ja turvallisena, mutta uusi viiteryhmä luo moneen kappaleeseen raikkautta ja tuoreutta. Mary The Gypsy käynnistyy fanfaarilla, aivan kuin yhtye haluaisi tehdä näyttävän sisääntulon. High Water esittelee rullaavan kitarafifin ja Send Me An Omen luo heti kolmannen turvallisen ja leppoisan äänimaiseman. Alku on lupaava, mutta ei vielä tyrmäävä. Perinteinen jamielementti elää vahvana. 

Näiden jälkeen koittaa muutama albumin kohokohta: Sister Moon ja Walk On Water. Ensin mainittu käyttää aluksi säästeliäästi kitaroita ja antaa pianon hoitaa yksinkertaisen ja tunteikkaan komppauksen. Melodia karkaa ilmaan ja kiepauttaa mukaansa. Steel-kitara tunteilee ja täydentää tarinaa. Pieni hetki, jolloin tummanpuhuva jousisoitin painottaa tunnelmaa kruunaa hienon kokonaisuuden. Jälkimmäinen puolestaan rullaa eteenpäin kuin luotettava auto maantiellä: tasaisesti ja harmonisesti: Mitään ei ole liikaa eikä turhaan. 

Mustat varikset juuttuivat sijoilleen puhelinlangoille, mutta harakat lentävät komeasti. Rich Robinson on koonnut joukkonsa taiten, eivätkä rivit horju. Tunnelmat vaihtuvat, ilmavuus kääntyy savuiseksi kapakaksi ja räyhäkkäämpi meno tarkoin suunnitelluksi kokonaisuudeksi seuraavassa hetkessä. Tämä laaja kirjo saattaa vaikuttaa kulkevan suuntaa vailla, mutta arvaamatonta se ei ole. Tätä on amerikkalainen musiikkiperinne parhaimmillaan: tarkoituksellisen värikästä ja tyylitietoisen monipuolista. Kun levyn päättävän kevyesti eteerisen ja psykedeelisen Open Up -kappaleen sävelet katoavat horisonttiin, kuuntelija huokaa: Tulkoon rock.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Syyskuun levy 2018)

torstai 15. marraskuuta 2018

Osola: Kulkurien kaupunki (2015)

Kotkalaisen yhtyeen esikoislevy rullaa kuin uusi kotimainen elokuva: kevyesti ja ilmavasti. Tätä kuvaa vahvistaa sanoitusten selkeä tarinallisuus, jonka muun muassa Bruce Springsteen ja John Mellencamp ovat vahvistaneet tavaramerkeikseen. Erityisesti ensin mainittu on läsnä joissakin levyn keskeisissä sanoituksissa ja sovituksissa. Tosinaan meno yltyy samantapaiseksi piilokieroksi huumoriksi kuin Jason Ringerbergin soolotuotannossa parhaimmillaan. Petri Osola näyttää tuntevan vanhojen tekstintekijöiden oivallukset, mutta kuljettaa tekstinsä sujuvasti sekä omaan elämänpiiriin että paikalliseen historiaan. Erityisesti kappale Kulkurien kaupunki pitää ehdottomasti liittää Kotkaa käsittelevien laulujen kaanoniin.

Musiikillisesti levy on mielenkiintoinen. Aloitusraidalla Maailma liikkuu on havaittavissa Springsteenilta tuttua nostatusta. Liljankukka kulkee eteenpäin kuin Coldplayn Clocks ja Elokuvamies jyllää samassa hengessä kuin Katrina and the Wavesin Walking On Sunshine. Viimeinen kappale Muukalaisten legioona on puhdasta Dingoa ja dramaattista kerrontaa, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Albumin kahteentoista kappaleeseen sisältyy myös paljon elementtejä, joilla yhtye flirttailee sekä perinteisen iskelmän että modernimman iskelmällisen rokin kanssa. Se tekee musiikista helposti lähestyttävää, mutta syö hieman särmää omalta ”runollista suomirokkia” -määritelmältä. Toisinaan sanoituksissa häilyy hieman epäsymmetristä tautologiaa, joka puolestaan korostaa parhaimpien tekstien oivalluksia.

Yhtye soittaa hyvin, ja kappaleet pysyvät kautta linjan hienosti koossa. Perusasiat ovat tietenkin kunnossa, sillä soittajat ovat kokeneita muusikoita. Vielä kymmenkunta vuotta sitten osaava levy-yhtiö olisi vienyt Osolan treenikämpältä studioon, mutta musiikin jakelukanavien muutosten myötä moni yhtye on päätynyt julkaisemaan äänitteensä itse. Se on toisaalta antanut artisteille enemmän vapauksia. 

Osolan levyn on äänittänyt, miksannut, tuottanut ja masteroinut Teemu Aalto. Äänimaailmassa on kaikuja amerikkalaisesta rockista, jopa punkista, ja Kaikki paitsi rakkaus on turhaa -kappaleen alussa Petri Anttilan basso jumputtaa hetken kuin legendaarisissa soul-biiseissä konsanaan. Juuri tämän kaltaiset irtiotot iskelmällisyydestä voisivat luoda yhtyeen soundista muutaman asteen verran tiukemman ja ilmaisusta kiinteämmän.

Vertasin alussa yhtyeen levyä kotimaisen elokuvaan. Keveyden ja ilmavuuden ohella pieni käsikirjoituksen terästäminen nostaisi kokonaisuuden kiitettävästä erinomaiseksi. Osolan ensilevy huutaa, että yhtyeen keikkasoundi on päästävä kokemaan. Näiden kulkurien ja muukalaisten matkassa kuulija viihtyy.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi – Kotimaan kattaus (lokakuu 2015)

lauantai 27. lokakuuta 2018

Miksi käytän sosiaalista mediaa?

Kymmenkunta vuotta sitten muutama työtoverini yritti saada minut käyttämään Facebookia. En lämmennyt ajatukselle, sillä kuvittelin sen olevan täynnä turhanpäiväisyyksiä ja asioita, jotka eivät kiinnosta juuri ketään. Olin myös lukenut oikeista sanoma- ja aikakauslehdistä, että moni purkaa internetin erilaisilla keskustelupalstoilla turhautumistaan ja pahaa oloaan. Työni toi aivan riittävästi samankaltaisia haasteita, enkä halunnut reppuuni kannettavaksi yhtään enempää.

Kesällä 2014 sain ajatuksen, jota testasin syksyn koittaessa ystävälläni, jolla oli kokemuksia sosiaalisen median eri palveluista. Samaan aikaan sain sähköpostiviestin kauan kadoksissa olleelta lukioaikaiselta ystävältä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän on aktiivinen blogisti, kuten myös aiemmin mainitsemani ystävä. Molemmat vaikuttivat olevan harrastuksestaan huolimatta ja vastoin ennakkokäsitystäni täysin järjissään. Oma ideani ei siis vaikuttanut yhtään hullummalta. Päätin ryhtyä blogistiksi. Kolmas ystäväni auttoi minut alkuun, valmisteli pohjan ja teki kuvat. Olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen, mutta jotakin olennaista puuttui yhä, lukijoita.

Seuraava askel oli vaikea. Minun oli luotava tili sekä Facebookiin että Twitteriin, astuttava täysin tuntemattomaan. Valokuvaajaystäväni auttoi ylittämään tämän pelottavan karikon ja antoi ensimmäisen tärkeän oppitunnin: jos et välitä tietoa blogistasi, ei kukaan löydä sitä. Vaikka toisinaan tuntuu omituiselta kertoa kirjoituksistaan, on se välttämätöntä, ja toisaalta vakan alle piilotettu kynttilä saattaa sytyttää tuleen vain oman talon. Ajatuksellinen kynnys oli ylitetty ja kävin tulta päin.

Ensimmäinen suuri yllätys tuli vastaan Facebookissa. Löysin monta sekä silloista että aiemmin kartalta kadonnutta ystävää. Huomasin, että heillä kaikilla oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa ja arjen sattumukset kohosivat toisinaan itseään suuremmiksi. Kuplani puhkesi ja tietämykseni laajeni. Neljän vuoden aikana olen tavannut entisiä koulu- ja opiskelukavereita sekä kollektiivisesti että yksityisesti. Olemme vaihtaneet ajatuksia julkisesti, yksityisviesteillä ja kahvikupin äärellä. On ollut hienoa havaita kuinka keskustelu esimerkiksi musiikista, kirjoista, kauhuelokuvista, taidenäyttelyistä tai hyvistä oluista yhdistää edelleen.

Samalla tavalla löysin hengenheimolaisia Twitteristä. Yhteiset kiinnostuksen kohteet synnyttävät toisinaan elämää suurempia keskusteluja ja fysiikan lakeja venyttäviä huomioita. Minulla on ollut myös ilo tavata muutamia mainioita twitteristejä, istua toviksi keskustelemaan ja välittämään tuntemuksia puhelimitse tai kirjeitse. Maailma ei ole niin mustavalkoinen kuin aluksi kuvittelin, vaan täynnä kauniita sävyjä ja värikkäitä ajatuksia. Blogissani seikkaileva Keimo ”Kemu” Musikka tietää kaiken rockmusiikista, mutta kirjoittaja oppii kanssakulkijoiltaan aina jotakin uutta.

Osallistuin toissa keväänä työnantajani järjestämään some-koulutukseen. Yksi iltapäivä riitti vahvistamaan aiemmin luomani huomion: aivan liian usein kouluttajan suhde aiheeseensa on ulkokohtainen ja tekninen. Kaiken lisäksi hän unohti tärkeimmän: sosiaalinen media koostuu kahdesta sanasta. Media on väline ja viesti itsessään, mutta sitä määrittävä sana ”sosiaalinen” on vaatimus. Jos teet päivityksen, oletetaan sinun olevan mahdollisuuksiesi mukaan aidosti läsnä ja valmis käymään keskustelua. Kukaan ei tietenkään kykene jatkuvaan läsnäoloon, eikä se ole edes tarpeellista. Elämää on myös sosiaalisen median ulkopuolella, mutta et voi kipata kuormaasi naapurin pihalle ja poistua.  Ainoastaan botit eivät havaitse näitä tärkeitä eroja.


Fintellektuaalinen manifesti XLVII

torstai 18. lokakuuta 2018

Roger Daltrey: As Long as I Have You (2018)

26 vuotta on pitkä odotusaika, mutta artistin levytystaukona se on vielä pidempi. Roger Harry Daltreyn aiempi sooloalbumi ilmestyi vuonna 1992, mutta edellisestä studiovisiitistä on vierähtänyt vain nelisen vuotta. Silloin rockin aatelinen yhdisti voimansa räyhäkän pubirokkarin Wilko Johnsonin kanssa. Musiikkitietäjät saattoivat haukkoa hetkisen henkeään, mutta yhdessä nämä artistit kykenivät luomaan roiman adrenaliiniryöpyn. Going Back Home on vauhdikas albumi, jolla mitään ei pyydellä anteeksi. Aivan kuin muusikot sanoisivat: ”Tässä me olemme. Rakastakaa meitä tai jättäkää rauhaan”.

Kenties veri alkoi virrata oikeaan suuntaan Daltreyn suonissa, ja studio veti nopeasti uudestaan puoleensa. Kun seuraaviin äänityksiin lähti mukaan Pete Townsend kitaroidensa kanssa, nousivat odotusarvot kohisten. Miten alkuastelmaksi luodut kiehtovat yhtälöt ratkesivat studiossa?

Daltreyn ääni ei ole aivan entisensä, mutta hän on oikeastaan aina liikkunut kireyden rajamailla. 74-vuoden iässä sama kireys kertoo tiukasta asenteesta: laulaja ei suostu antamaan periksi. Jos yhteistyö Johnsonin kanssa osoitti, ettei paras veto ole kadonnut koneistosta mihinkään, luo tämä albumi kuvan artistista, joka yhä tietää omat mahdollisuutensa, ja osaa käyttää niitä maksimaalisesti. Levy sisältää paljon sävyjä, täyteläisistä sovituksista aina kaikesta turhasta riisuttuihin esityksiin. Daltrey liikkuu näissä maisemissa kuin kotonaan, ja sisäinen lämpö levylle valittua musiikkia kohtaan saa kappaleet kuulostamaan itseään täyteläisemmiltä. Kokenut muusikko tuntee rajansa ja osaa kääntää kokonaisuuden täydellisesti edukseen.

Albumin käynnistää As Long as I Have You, joka alkaa yksinkertaisesti kitaralla. Ensimmäisten säkeiden aikana The Who -vaikutteet kaikuvat voimakkaina, mutta välittömästi määrätietoisesti etenevän kappaleen rhythm and blues -juuret kohoavat syvyyksistä. Soittajat ja taustalaulajat kuljettavat maestroa mainiosti äänten aalloilla. Seuraavilla raidoilla Pete Townsend muistuttaa aika ajoin kuka hän on: sähkökitarat jyrähtävät tarvittaessa ja akustiset juoksutukset hivelevät korvaa. Albumin puolivälissä Nick Cave -laina Into My Arms vie rauhallisen suvantoon, jonka jälkeen perinteiset sävyt värjäävät taivaan jälleen siniseksi. Daltreyn osittain kirjoittama Certified Rose on komeaa kuultavaa, ja se asettaa tarkat askelmerkit levyn viimeiselle taipaleelle.

Daltrey osoittaa yhä olevansa huipulla, ja albumi on ehdottomasti vuoden mielenkiintoisempia.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Elokuun levy 2018)

lauantai 29. syyskuuta 2018

Miksi luen?

Se oli tiistain alkuilta ensimmäisellä kesälomallani, kun maailma avautui. Silloin kesät olivat pitkiä ja lämpimiä, ja vettä satoi korkeintaan joka kolmantena päivänä. Se oli erittäin tärkeä ilta. Kirjastoauto lähestyi pysäkkiä, ja joukko ihmisiä odotti sivummalla. Auto pysähtyi ja ovet avautuivat. Tuore kirjastokortti poltteli taskussani, kun nousin portaita. Sisällä odotti kuljettaja ja virkailija sekä kaksi seinustallista kirjoja. Autolla oli aikataulunsa, eikä pysähdys ollut pitkä. Lainaajan tuli toimia nopeasti. Hetken kuluttua huomasin kulkevani kirjapino sylissäni kotiin. Isäni hieman torui, koska olin tuonut mukanani 14 lastenkirjaa. Hän ei uskonut, että ehtisin lukea ne ennen lainausajan umpeutumista. Minä putosin toiseen ulottuvuuteen, silmät ahmivat rivejä ja yksi kerrallaan kirjat päätyivät luettujen pinoon. Harmittelin, että joutuisin odottamaan viikon ennen auton seuravaa käyntiä. 

Kirjat eivät olleet paksuja, mutta jokainen niistä kuljetti vierasiin maihin ja ympäristöihin. Kuljin antiikin Rooman, keskiajan Krakovan ja ruotsalaisen pikkukaupungin kaduilla, opin paljon elämästä, hyvästä ja pahasta. Ymmärsin, että ihmiset voivat olla erilaisuudestaan huolimatta toistensa kaltaisia ajasta ja paikasta riippumatta. Ylitin hetken ja havaitsin, että maailmalla on historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Omani löytyivät kirjoista. Muutaman vuoden päästä vaihdoin kirjastoauton kaupunginosamme sivukirjastoon, Ihmemaa Oziin ja Narniaan. 

Muutamia vuosia myöhemmin kirjasto muutti suurempiin ja valoisampiin tiloihin, ja universumin salat aukenivat: kuljin useasti Arrakis-planeetan dyyneillä, ratsastin Marsin punaisilla hiekka-aavikoilla ja liftasin linnunradalla. Yläasteen aikana rohkaistuin tutkimaan ystävieni kanssa lähiympäristön rajoja ja löysimme kaupungin musiikkikirjaston. Sen valtaisan levykokoelman äärellä sivistimme itsemme popmusiikin klassikkoalbumeilla ja niiden kansilehdiltä löytyvillä tarinoilla. Kadun toisella puolella sijaitsi kaupungin pääkirjasto, jonka kiviseinät huokuivat historiaa ja jonka hyllyillä lepäsi loputtomasti uusia kertomuksia. Siellä läheinen koulukaverini avasi vielä yhden uuden portin, lehtisalin. Maailma tuli entistä lähemmäksi.

”Mitä tapahtuu kun luemme? Silmä seuraa mustia kirjanmerkkejä valkoisella paperilla vasemmalta oikealle edestakaisin. Ja olennot, luonto tai ajatukset, joita joku toinen on ajatellut, äskettäin tai tuhat vuotta sitten, astuvat mielikuvitukseemme. Se on suurempi ihme kuin että jyvä faaraoitten haudoista olisin saatu itämään. Ja se tapahtuu kaiken aikaa.” Olof Lagercrantz tiivistää olennaisen teoksessaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Olen useasti pohtinut ajan mysteeriä, ja huomasin Senecan vastanneen samoihin kysymyksiin erinomaisesti jo toista tuhatta vuotta aiemmin. Tutut ja syvästi inhimilliset kysymykset, joita edeltävät sukupolvet pohtivat, askarruttavat yhä mieltämme ja haemme niihin näennäisesti uusia vastauksia. Menneisyyden ihmiset ja heidän ajatuksensa jatkavat elämäänsä kirjojen sivuilla. Myös me voimme avata samalla tavalla keskusteluyhteyden syntymättömien sukupolvien kanssa.

Tieto lisää tuskaa, mutta sen taakan lukeva ihminen pystyy kantamaan ja kääntämään piinaavan epätietoisuuden voimavarakseen. Lukuharrastuksen ilmeisen positiivisia vaikutuksia ei kannata aliarvioida. Lukeminen auttaa muun muassa rentoutumaan, virkistää aivotoimintaa, suo todennäköisesti paremmat yöunet, lisää empatiakykyä ja ehkäisee syrjäytymistä. 

Ympärillämme elää paljon lukeneita ihmisiä, mutta lukevatko he yhä tai ymmärtävätkö lukemaansa? Minä luen, koska se auttaa suhteuttamaan asioita ja harjoittamaan tervettä lähdekritiikkiä. Tiedän, että kaikki lukemani ei ole totta. Erehtyminen on inhimillistä ja sallittua, mutta väärän tiedon tai vääryyden toistaminen ei koskaan muuta virhettä totuudeksi.    

Fintellektuaalinen manifesti XLVI 

torstai 27. syyskuuta 2018

Troijan puuhevosen kevyet askeleet

Muutamia viikkoja sitten opistomme neuvontapisteen edessä seisoi erittäin kohtelias nuorukainen, jolla oli pieni ongelma. Hän halusi tehdä puuhevosen ja antaa sen lahjaksi ystävälleen, sillä perinteinen suklaarasia vaikutti mielikuvituksettomalta vaihtoehdolta. 
Molemmat talossa kokoontuvat ryhmät olivat valitettavasti täynnä, eikä poika olisi edes voinut osallistua koko vuoden kestävälle puutyökurssille, koska lukio-opinnot, S2-kieli ja opistomme kitaratunnit vaativat paljon aikaa. 
Kuuntelin tarkalla korvalla hänen soljuvaa suomeaan. Hän huomasi, että aihe itsessään kiinnosti minua ja nosti repustaan muistikirjan, pyöräytti kuminauhan päältä ja avasi kannet. Hän otti sivujen välistä erittäin tarkan piirustuksen, jossa jokainen osa puuhevosesta oli kuvattuna mittoineen. Hän oli valmistautunut hyvin ja ilmeisen ylpeä suunnitelmastaan. 
Samalla hetkellä puutyökurssien opettaja asteli kulman takaa näkyville. Pohdimme yhdessä hetkisen tilannetta ja päätimme järjestää pojalle mahdollisuuden valmistaa tämä erittäin tärkeä esine. Seuraavaksi toimistomme henkilökunta hoiti ilmoittautumismuodollisuudet sujuvasti ja kohtuullistimme opintomaksun.
Kun hymyilevä poika poistui jatkamaan koulupäiväänsä, oli meidän kaikkien päivä muuttunut monta astetta kirkkaammaksi. Olimme saaneet auttaa kauniin idean matkaa kohti lopullista päämääräänsä.

Kolmea viikkoa myöhemmin opettaja julkaisi Facebook-sivullaan kuvan valkoisesta puuhevosesta. Sen harja toi mieleeni antiikin Kreikan sotilaiden kypärät. Ajattelin, että tämä Troijan puuhevonen saattoi avata portteja, joiden olemassaoloa emme aiemmin olleet edes tienneet. 
        Pojan innostus tarttui. Hän opetti opettajalleen ja rehtorille, että kohteliaisuuden, kärsivällisyyden, määrätietoisuuden ja hyvän suunnitelman kokonaisuus on toimiva avain moneen lukittuun oveen.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Totuus lapsen suusta

Päivä kylpylässä on yleensä rentouttava kokemus.
        Vapaan viikonlopun kunniaksi hyppäsin junaan ja matkustin riittävän kauas painavista työasioista. Loikoilin onnellisena altaissa ja annoin lämmön helliä rasittuneita lihaksia saunoissa. Nautin hiljaisuudesta ja ärsyttävän rauhallisesta musiikista. Aikuisten kylpyläosastolla ei aamuisin ole ruuhkaa, mutta pukuhuoneissa pääsevät toisinaan pimeyden voimat irti, kun keskipäivä koittaa.
        – Vaihda uimapuku päällesi, isä tokaisi tyttärelleen.
        – Mä en haluu! Täällä on poikia, tytär huusi takaisin.
        – Mene sitten naisten pukuhuoneeseen, isä vastasi.
        – Mä en haluu olla siellä yksin, tytär huusi entistä kovempaa.
        – Ota sisko mukaasi, isä ehdotti ja nyökkäsi kohti nuorempaa tyttöä, joka seisoi hiljaa uimapuku jo yllään.
        – Se on idiootti, vanhempi tytär huusi vieläkin kovempaa, ja korvieni sietokyky oli koetuksella.
  Isä katsoi tytärtään, joka nojasi pukukaappien oveen ja piti uhmakkaasti käsiään ristissä edessään. Molemmat tuijottavat vakavina toisiaan. Isä riisui vaatteitaan, ja nosti niitä yksi kerrallaan pukukaappiin. Penkit olivat täynnä muita kylpylävieraita: yksinäisiä miehiä sekä isiä poikiensa että isiä tyttäriensä kanssa. He kaikki yrittivät välttää katsomasta riitapukareita ja toisiaan silmiin. Minua hymyilytti. Pystyin tuntemaan lapsensa kanssa henkistä painia käyvän isän tuskan.
        – No, niin. Vaihda uimapuku päällesi, isä aloitti, ja sama keskustelu käytiin jälleen, mutta aiempaa huomattavasti kuuluvammalla äänellä. Lopputulosta se ei muuttanut.
Hetken hiljaisuuden jälkeen isä aloitti kolmannen kierroksen. Keskustelu toistui entisenlaisena, mutta edellistä äänekkäämpänä. 
        – Tämä on pattitilanne, isä totesi lopulta. – Sinä et halua tehdä mitään.
Nuorempi tytär itki hiljaa ja nojasi isänsä selän takana pukukaappiin. Ihmiset ympärillä yrittävät joko pukea vaatteensa ylleen tai vaihtaa uima-asuihin mahdollisimman nopeasti.
        – Itse olet idiootti, nuorempi huokasi kyynelten läpi sisarelleen.
        Tämä muuttui entistä kiukkuisemmaksi ja paukautti pukukaapin oven voimalla kiinni. Se räsähti ilkeästi. Isä ponkaisi penkiltään. Seuraavaksi tyttö tarttui painavaan urheilukassiin ja heitti sen keskikäytävälle. Pesuainepullot vierivät lattialla.
        – Varo! Täällä on muitakin ihmisiä, isä korotti ääntään ja muuttui kasvoiltaan punaiseksi.                      
       Nuorempi tytär katsoi silmät suurina sisartaan ja isäänsä: kauhu kuivasi kyyneleet.
       – Ei täällä ole ihmisiä! Kaikki ovat idiootteja! vanhempi tytär raivosi katsomatta ympärilleen.
  Isä pysähtyi ja alkoi pukea vaatteita takaisin ylleen. Väki katosi heidän ympäriltään vauhdilla.
       – Selvä, vien sinut autoon, hän sivalsi.
       Olin ehtinyt kuivata itseni ja pukeutua. Astelin nopeasti pukuhuoneesta käytävälle sivuilleni katsomatta. Jäin kylpylän sisäänkäynnin edessä olevaan kahvilaan rauhoittumaan ja kirjoittamaan kokemuksistani, enkä huomannut poistuivatko he pukuhuoneesta.

Toisinaan ajattelen kuin tuo pieni tyttö, mutta en uskalla sanoa tai kirjoittaa yhtä suoralla ja vakaalla kädellä. Jätän suosiolla totuuden sanat lapsille.
     Tämän tarinan merkitsi muistiin yksi niistä lukuisista idiooteista tytön ympärillä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä syksyltä 2000


torstai 6. syyskuuta 2018

Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams (2018)

Milloin on aika heittää pyyhe kehään ja lopettaa yrittäminen? Tämän peruskysymyksen äärelle muusikko Nathaniel Rateliff joutui pysähtymään. Hän päätti antaa itselleen vielä yhden mahdollisuuden ja kokosi uuden yhtyeen. Kokoonpanon ensialbumi nosti artistin uran nousuun ja levyltä irrotettu S.O.B. -kappale teki kiihkeästä soulista salonkikelpoista. Yhtye kuulosti nimeään kantavalla äänitteellä itseltään: lavalla virtasi hiki ja kappaleet puskivat eteenpäin kuin pysäyttämätön juna. Bändi ei jarrutellut mutkissa, vaan lisäsi höyryä.

Tearing at the Seems on yhtyeen toinen albumi. Rateliffin ääni kuulostaa varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen, on aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon. Albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Shoe Boot käynnistää tarkoin harkitun ilotulituksen. Alun rumpurytmit eivät kerro tyylilajista tai historiallisista vaikutteista juuri mitään, mutta basso kuljettaa ajatukset muutamaksi sekunniksi pohjoisen Motownsoulin maailmaan, kunnes sielua riipivät puhaltimet muistuttavat, että levy-yhtiö on Stax ja Southern Soul päivän tunnussana. Seuraavat kappaleet tuovat lisää sävyjä ja instrumenttivariaatioita. Ote säilyy terävänä, mutta perustunnelma rentona. Kukaan ei purista soitintaan liikaa ja veri kiertää sormista kappaleisiin, jotka elävät ja hengittävät yhtyeen määräämässä tahdissa. Puolivälin lähestyessä albumin tunnelma rauhoittuu. Hey Mama ja Babe I Know luovat kaivatun lepohetken lempeän paahteen keskelle.

Albumin toinen puoli käynnistyy perinteeseen kuuluvalla hakkaavalla rumpukompilla, jyrähtävillä uruilla ja pienellä huudatuksella. Intro on nimensä veroinen, ja se johtaa kohti väistämätöntä loppua. Saamme matkalla nauttia taidokkaasta soitosta, tiukasta asenteesta ja menneisyyteen kumartavista äänimaisemista. Tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.

Rateliff ei heittänyt pyyhettä kehään, vaan lisäsi kierroksia. Mihin hän yhtyeensä kanssa vielä yltääkään? Robert Finleyn esimerkki osoittaa, että ikä ja numerot luovat uskottavuutta. Nathaniel Rateliff & The Night Sweats nostavat odotukset korkealle: kahden mainion albumin tunnelma huutaa kolmatta täysosumaa.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuun levy 2018)

tiistai 28. elokuuta 2018

Se tavaton tarina

Meistä jokaisella on paikkamme, jossa viihdymme. Yksi omistani sijaitsee otollisesti kotimatkan varrella. Siellä on hyödyllistä piipahtaa säännöllisesti. Viimeisimmällä kerralla opin, että tarina kannattaa aina kuunnella tai lukea loppuun ennen kuin muodostan oman vakaan mielipiteeni, jota julistan turuilla ja toreilla.
  Valoisa ja lämmin iltapäivä houkutteli minut jäämään hetkeksi Teatteriravintolan terassille. Työpäivä oli ohi ja virkistävä viikonloppu edessä. Selailin juuri ostamaani teosta huolimattomalla keveydellä, pysyttelin omissa aatoksissani ja siemailin kylmää olutta. Pakoputken paukahdus palautti minut todellisuuteen.
– Alkaako sinulla kesäloma huomisen jälkeen? kuulin kysymyksen naapuripöydästä.
Nostin katseeni ja ymmärsin, että se ei ollut tarkoitettu minulle. Lomaani oli vielä melkoisesti matkaa.
        – Sijaisuus päättyy Suvivirteen, mutta ei se lomaa tarkoita. Palkanmaksu katkeaa samalla, vastaus tuli nopeasti.
        – Aika erikoista.
        – Normaalia. Olihan tässä sentään kevätlukukausi töitä. Sijaisuus jatkuu ehkä syksyllä.
        Katsoin puhujia pikaisesti. Nuoria olivat, kenties vielä opiskelijoita. Molemmilla roikkuivat olkalaukut viereisillä tuoleilla. Ilta-aurinkoa vasten istuvalla keikkuivat aurinkolasit nenävarressa. Sijaisella oli huolellisesti parturoitu niska ja harmaa kevättakki yllään. Loput hänestä jäi piiloon.
        – No, minkälainen kokemus tästä keikasta jäi?
        – Raha tuli ainakin tarpeeseen. Olen jo lähettänyt joukon hakemuksia. Tahdon viran tai toimen niin pian kuin mahdollista. En jää tänne roikkumaan sijaisuuksien varaan.
        Aurinkolasimies kohensi sankojaan, ja heitti uuden kysymyksen.
        – Eikö työpaikka ollutkaan mieluisa?
        – Ihan tavallinen yläkoulu, mutta osa henkilökunnasta oli melko erikoista.
        Nostin tuopin huulilleni ja esitin, että en kuuntele. Tarina oli käymässä mielenkiintoiseksi.
        – No, kerro äkkiä lisää, aurinkolasimies vaati.
        – Annoin kolmelle ysiluokkalaiselle vitoset käytöksestä, ja sain heidän luokanvalvojansa käymään päälleni sanan voimalla. Hänen mukaansa koulun opinto-ohjaaja oli ohjeistanut opettajia, että vain todelliset kriminaalit ansaitsevat vitosia. Vastasin, että siinä tapauksessa näiden nuorten paikka ei olisi tavallisessa peruskoulussa, vaan jossakin kaidalle tielle ohjaavassa laitoksessa. Hän suuttui entisestään ja vaati muuttamaan arvosteluani.
        – Teitkö työtä käskettyä?
Sijainen kohotti kättään. Puolillaan ollut viskilasi tyhjeni. Käsi liikahti uudestaan. Hän huuhteli oluella väkevämmän juoman makua suustaan.
        – En tietenkään. Vastasin, että periaatteessa olisin voinut antaa neloset, mutta jossakin syvällä näiden oppilaiden pinnan alla oli jotakin sellaista, jota voi kutsua alkeelliseksi käyttäytymiseksi. He vastasivat tunneilla kysymyksiini, mutta kieli oli melko yksipuolista ja koostui lähinnä voimasanoista.
        – Vai niin, aurinkolasimies naurahti, – pojat ovat siis yhä poikia?
        – Saattavat olla, mutta nämä olivat tyttöjä, ja etunimet lastenkirjoista.


Loposen arkistosta: Irtolehti muistikirjan välissä vuodelta 2000

lauantai 25. elokuuta 2018

Punaisia langanpätkiä

Toisinaan asiat etenevät nopeasti ja pienet ilmiöt nousevat itseään suuremmiksi. Langanpätkistä saa aikaiseksi kuvan tai kokonaisen tarinan,

Toistakymmentä vuotta sitten istuin palaverissa, joka ei ollut kestoltaan pitkä. Suurin osa ajasta kului kahvitteluun ja kuulumisten vaihtoon. Tulevan tapahtuman ohjelma oli valmis alle puolessa tunnissa. Pankki lupasi kustantaa lehtimainokset ja julisteiden painattamisen. Tilaisuuteen osallistunut pienyrittäjä sai kinutuksi mukaan vielä mainoslehtiset. Pankinjohtajan ilmekään ei värähtänyt, kun hän lupasi hoitaa nämäkin kustannukset. Yksinkertainen ajatus kohosi mieleeni: joku roti pitäisi olla kerjätessäkin.

Kokenut työväenopiston rehtori kertoi usein saman tarinan, kuinka hän aina lukuvuoden opetusohjelmaa laatiessaan lisäsi tarjontaan kaksi kurssia: Sosialismin yleiset perusteet ja Kristinuskon maineteot. Johtokunta hyökkäsi joka syksy sekä oikealta että vasemmalta, ja molemmat kurssit poistettiin ennen oppaan painoluvan myöntämistä. Kukaan ei kuitenkaan huomannut, että tiedoissa mainittuja opettajia ei oikeasti ollut olemassa. Ajan myötä myös poliittisesti johdettu ennakkosensuuri katosi, vaikka se yhä nostaa päätään puheissa ja toiveissa.

Vuonna 2015 Isis valtasi historiallisesti arvokkaan Palmyran kaupungin ja tuhosi muutamassa tunnissa tuhansien vuosien aikana kertynyttä monikulttuurista perintöä. Persialaisten, roomalaisten, juutalaisten ja arabien luomukset päätyivät kivikasoiksi. Eläkkeellä ollut 81-vuotias entinen museonjohtaja Khaleed al-Asaad kieltäytyi paljastamasta, minne osa menneisyyden aarteista – joita valloittajat pitivät epäjumalankuvina – oli ehditty kätkeä. Barbaarit mestasivat hänet muinaisten roomalaisten rakentamassa amfiteatterissa. Hän menetti henkensä puolustautuessaan barbarismia, ja erityisesti yhtä ja ainoaa oikeaa tulkintaa vastaan.

Oulu-opisto keräsi hetki sitten paljon negatiivista mediahuomiota, koska se järjestää ja Energiahoito- ja Enkelit elämässämme -kurssin. Näin toimiessaan liikkuu opisto erittäin kaltevalla pinnalla, sillä vapaan sivistystyön perinteiset arvot ja kestävät eettiset periaatteet horjuvat, kun uskomushoidot valtaavat tilaa tieteelliset kriteerit täyttävään tutkimukseen perustuvalta tiedolta. Toisaalta opisto toteuttaa melko tarkasti kapitalistisen markkinatalouden henkeä: vastaa tarjonnalla kysyntään.

Historioitsija Yuval Noah Harari pohtii teoksessaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, miten ihmiset saadaan uskomaan kuvitteellisiin järjestelmiin, kuten kapitalismiin. Ensinnäkään järjestelmä ei saa myöntää olevansa kuvitteellinen ja toiseksi se pitää esittää objektiivisena todellisuutena. Vaikka esimerkkeinä olevien kurssien taustalla olevat periaatteet noudattavat pohjimmiltaan samaa uskomusjärjestelmien logiikkaa, täytyisi opetuksen suunnittelusta vastaavien hälytyskellojen soida ajoissa: parilla varmoja tuloja tuovalla kurssilla ei opiston tekemää tärkeää sivistystyötä ja hyvää mainetta kannata pilata. Rajallista tietoa etsivät voi ohjata kirjastoon, jonka valikoimista löytyy monentasoisia oppaita itsensä kehittämiseen.


Fintellektuaalinen manifesti XLV

torstai 2. elokuuta 2018

Oikea aika ja paikka

Nuori suojattini vei isänsä teatteriin Helsingissä viime isänpäivänä.
Hän oli suunnitellut kaiken perusteellisesti: alkuillan näytös, kevyt hupailu, paljon televisiosta tuttuja näyttelijöitä ja paikat parvella. Päivänsankari pysyisi varmasti hereillä. Hän oli oppinut edellisestä kerrasta, jolloin isä oli nukahtanut kesken kreikkalaiseen tragediaan perustuvan amerikkalaisen draaman ja herännyt omaan ensikorahdukseensa. Se ei oikeastaan enää nolottanut, vaan nauratti lempeästi. Osa katsojista oli huomannut eturivissä nuokkujan, mutta onneksi moni muukin torkkui kuten muinaiset kreikkalaiset.
  Suunnitelma onnistui mainiosti. Terävät sketsit, vauhdikkaat musiikkinumerot ja taitavat näyttelijät pitivät isän hereillä ja pojan tyytyväisenä. Ilta oli erittäin onnistunut. Kaiken lisäksi he saivat oikeastaan kaksi näytöstä yhden hinnalla, ensimmäisen ennen varsinaista.

Paria minuuttia ennen näytöksen alkua ovella liput tarkastanut nuori nainen seisoi heidän rivinsä päässä. Hän pyysi kohteliaasti ne nähtäväksi uudelleen. Poika otti molemmat paitansa etutaskusta ja näytti kysyjälle. Tämä vilkaisi nopeasti, nyökkäsi hyväksyvästi ja toisti saman rivin kahden muun paikan osalta, jonka jälkeen kääntyi takanaan seisovaa pariskuntaa päin.
– Kaikkien liput ovat kunnossa. Nyt on valitettavasti tapahtunut tuplabuukkaus. Meillä tilaa ensimmäisessä rivissä.
– Me halusimme ja ostimme paikat parvelta, käytävällä seisova nainen vastasi.
– Olen pahoillani, mutta nyt näyttää siltä, että ainoastaan alhaalla on tilaa.
– No, haluaisiko joku heistä kenties vaihtaa paikkaa? nainen tivahti ja osoitti kapenevia rivejä edessään.
  Paikannäyttäjä kääntyi istujien puoleen ja esitti jokaiselle parille saman kysymyksen. Kukaan ei tietenkään halunnut vaihtaa omiansa huonompiin. Isä aikoi nousta ja myöntyä, mutta poika piti päänsä.
– Minä varasin meille paikat parvelta, koska halusimme nimenomaisesti nähdä tämän esityksen ylhäältä. Emme ole valmiita tinkimään toiveestamme.
Paikannäyttäjä käännähti ja teki tarjouksen.
– Minulla ei ole mitään muuta tarjottavana kuin paikat ensimmäiseltä riviltä. Saatte tietysti lippujen hinnasta erotuksen takaisin.
– Siirrymme alas, mikäli palautatte hinnan kokonaisuudessaan, nainen sanoi ärtyneenä.
– Valitettavasti se ei ole mahdollista.
  Katseita vaihdettiin puolin ja toisin. Istujat odottivat, miten tilanne etenisi. Nainen toisti vaatimuksensa, mies seisoi hiljaa ja paikannäyttäjä kieltäytyi toistamiseen. Salin valot sammuivat ja esirippu kohosi hitaasti.
        – Tämä ei ole oikea aika ja paikka käydä tätä keskustelua, paikannäyttäjä sanoi juuri ja juuri erottuvalla äänellä.
– Minusta tämä on juuri oikea aika ja paikka, nainen vastasi välittömästi ja erittäin kuuluvasti.
       Permannolla istuvien katseet kääntyivät kohti parven kulmaa, josta ääni oli kuulunut. Paikannäyttäjän hartiat laskivat.
– Hyvä on. Seuratkaa minua, hän huokaisi ja johdatti pariskunnan käytävältä ovelle. Ensimmäiset sävelet kajahtivat ja näytös alkoi. Alkusoiton aikana ensimmäisen rivin edessä näkyi hetken aikaa taskulampun himmeä ja kapea valokeila. Kahta ihmistä johdatettiin pikaisesti paikoilleen ja kolmas palasi välittömästi takaisin tehtäviinsä.
  Isä ja poika hymyilivät.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 1992

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Robert Finley: Goin’ Platinum! (2017)

Tiedättehän vanhan sanonnan, että ikä on vain numeroita. Se ei aivan pidä paikkaansa, sillä aika tekee joka tapauksessa tehtävänsä, muuttaa arjen valintoja ja hankaloittaa asteittaan elämää, johon olet tottunut. Mutta toisaalta siinä on mukana myös ripaus totuutta. Robert Finley näyttää kuinka musiikki voi loiventaa tuskaa ja tehdä matkasta paljon miellyttävämmän. Jos haluat uskoa johonkin tärkeään, olkoon se hyvän esimerkin voima.

Robert Finley astui USA.n armeijan palvelukseen 17-vuotiaana  vuonna 1970. Hänet lähettiin Saksaan. Alkuperäisen tehtävän mukaan hänen piti olla helikopteriteknikko, mutta pian hän johti kitara kädessään yhtyettä ja kiersi viihdyttämässä amerikkalaisia sotilaita ympäri Eurooppaa. Palvelusajan päätyttyä musiikkiteollisuuden ovet eivät avautuneet kotimaassa, mutta jokapäiväinen leipä piti kantaa pöytään. Musiikki jäi taustalle ja puusepän taidot ratkaisivat ongelman. Muutamia vuosia sitten Finleylla todettiin pitkälle edennyt glaukooma. Näkökyky hävisi, hänestä tuli virallisesti sokea ja puusepän työt loppuivat. Apuun tuli hyväntekeväisyysjärjestö, joka mahdollisti ikääntyneille bluesmuusikoille mahdollisuuden muun muassa kiertueisiin. Pian ilmestyi erinomainen Age Don’t  Mean A Thing -albumi, ja musiikin jykevään historiateokseen kirjoitettiin samalla aivan uusi luku.

Black Keys -yhtyeen Dan Auerbach kiinnitti Finleyn omalle levymerkilleen. Aluksi syntyi musiikkia Murder Ballads -sarjakuvakirjan oheen, ja seuraavaksi omilla jaloillaan tukevasti seisova levy. Goin’ Platinum! on kokonaisuus, jonka kuka tahansa blues- tai soulmuusikko olisi todennäköisesti halunnut tehdä. Auerbachin kädenjälki näkyy kaikessa: viimevuotiselta soololevyltä tuttu äänimaisema on läsnä, ja hän on mukana tekijöiden joukossa albumin jokaisella kappaleella.

Levyn aloittava Get it while You Can on lähtölaukaus, joka onnistuu mainiosti avaamaan laulujen maailman. Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä. Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kappaleiden tunnelmat vievät mukanaan ja pian kuulija elää mukana kaikissa albumin nousuissa ja laskuissa. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Kesäkuun levy 2018)

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Museon huojuvat kulissit

Alikartanon pihalla ei seisonut yhtään autoa lauantaiaamun varhaisena hetkenä muutamia vuosia sitten. Sisällä odotti kolme työntekijää. Ostaessamme lippuja kysyin voiko museo järjestää myös opastuksen. Yksi virkailijoista kertoi sen olevan mahdollista normaalisti, mutta neljänkymmenen minuutin kuluttua saapuisi ryhmä, joka oli varannut kierroksen ennalta. Tiedustelin mahdollisuutta vartin kevytversioon, jonka aikana opas voisi kertoa joitakin mielenkiintoisia tarinoita, jotka varmasti kiinnostaisivat seurueemme lapsia. Maksaisin opastuksesta tietysti mielelläni. Se ei onnistunut. 

Kiersimme omatoimisesti kartanon huoneissa ja saleissa. Aikuiset lukivat vuorotellen keskeisimpiä opastekstejä lapsille. Opastuksesta kieltäytynyt virkailija kiersi perässämme ja varoitteli koko ajan seurueen pienimpiä lähes kaikesta. Nuoret museovieraat oppivat kaksi tärkeää asiaa. Molemmat alkoivat sanalla ”ei”. Kun poistuimme kartanosta puolta tuntia myöhemmin pihan toiselle puolelle kahvilaan, oli hän ollut äänessä lähes puolet museossa käyttämästämme ajasta, oikonut sanojamme ja esittänyt joukon ehdottomia kieltoja.

Muutamaa viikkoa aiemmin vierailimme Tamminiemessä. Museon sulkemisaikaan oli vain jokunen hetki, mutta miellyttävä virkailija kysyi haluaisimmeko opastuksen. Hän tarjoutui pitämään lapsiystävällisen kierroksen, jota oli harjoitellut menestyksekkäästi oman jälkikasvunsa kanssa. Tartuimme tarjoukseen ja nautimme elävästä opastuksesta. Olen varma, että jossakin vaiheessa me kaikki näimme Urho Kekkosen kulkevan käytävillä aamutossuissaan ja kylpytakissaan.

Kansallismuseon yhden osaston ovat tällä hetkellä vallanneet Barbie-nuket. Näyttely on herättänyt sekä ihastusta että vastustusta. Osa kävijöistä palaa iloisia polkuja pitkin lapsuuteensa ja jakaa kokemuksensa lapsilleen, joille nuket ovat todennäköisesti osa sekä arkea että juhlaa. Paheksujat ovat puolestaan keskittyneet moittimaan yhden leluvalmistajan nostamista jalustalle, ja tämän saamaa ilmaista julkisuutta. Saleja kiertäessäni en voinut välttyä huomaamasta intoa, jolla uusi museokävijöiden sukupolvi puikkelehti vitriinien välissä. Äänet kohosivat korkeuksiin, mutta sen antoi helposti anteeksi. Ilo tarttui.

Museokortti on parhaita oivalluksia, joita viime vuosina Suomessa on luotu. Se antaa vierailijalle mahdollisuuden tutkia näyttelyä useampaan kertaan ja keskittyä jopa entistä enemmän yksittäisten asioiden pohtimiseen. Onneksi myös museoiden henkilökunta on pääsääntöiseti muuttanut otettaan näyttelyiden esillepanossa. Tunnetun ruokakauppaketjun mainoksessa esiintynyt ”Airo- ja äyskärimuseo” -mentaliteetti on toivottavasti katoamassa lopullisesti. Elämyksellisyys kantaa huomattavasti pidemmälle ja valaa uskoa elävän historian ymmärtämiselle.


Fintellektuaalinen manifesti XLIV

torstai 19. heinäkuuta 2018

Enkeli ja muusa

Patkulin näköalatasanteelta Tallinnassa aukeaa hieno näkymä kaupungin länsilaidalle ja merelle. Kohtasin siellä Enkelin.
Olimme hetkeä aiemmin nauttineet lounaan Bosphorus-ravintolassa ja päiväkahvit ja palan kakkua Nunnekadun varrella sijaitsevassa kahvilassa. Päiväkävely ja erityisesti portaiden nouseminen näköalatasanteelle oli kuluttavaa, mutta tervetullut reippailu raskaiden ruokien jälkeen. Seurueemme hengähti ylös päästyään ja nautti kesäsistä maisemista. Kamerat lauloivat.
Ääni tuli kuin tyhjästä. Hän seisoi siinä rinnallamme, aloitti pyytämättä mielenkiintoisen kertomuksen erinomaisella suomen kielellä ja vei meidät pienelle kierrokselle lähikujille ja niiden unohdettuihin tarinoihin. Toinen uskalias seurueemme jäsen liittyi seuraani. Me saimme lyhyen opastuksen Viron historiaan: jollakin kujalla oli öisin pistetty ohikulkijoita miekoilla ja viety näiden rahapussit, ja leveämmillä kaduilla oli puolestaan vallasväki kulkenut näyttäytymässä kansalle upeissa asuissaan.
  Palasimme takaisin näköalatasanteelle ja oppaamme kertoi nimensä. Suomeksi se oli Enkeli. Hän pyysi pientä korvausta käyttämästään ajasta. Maksoimme sen mielellämme, enkä koskaan myöhemmin tarkistanut hänen tietojensa pitävyyttä. Hyvä tarina taitaa yhä voittaa kliinisen totuuden. Huuliaan lipova ja likaisiin kesävaatteisiin pukeutunut Enkeli katosi tasanteelta kujille, joilla juuri olimme kulkeneet ja kuulleet menneisyyden haamujen heikkoja kuiskauksia.

Kahta päivää myöhemmin tutustuimme Viron taidehistorian kansallisylpeyteen, Kumuun. Rakennus oli valmistunut paria vuotta aiemmin ja se kantoi sisällään vuosikymmenien tuottamia aarteita.
  Erityisesti 1920- ja 1930-luvun teosten edessä kolmannessa kerroksessa iski oivallus. Samat aatevirtaukset ja taidesuuntaukset olivat kulkeneet maasta toiseen: kansallinen taide on kansainvälistä. Ikkunat olivat olleet auki Eurooppaan samaan aikaan sekä Suomessa että Virossa. Peet Arenin Mare Leedi portree, Juhan Muksin Kompositsiooni, Aleksander Krimsin Kohvikus ja Johannes Greenbergin Istuv naine ja Naine maskidega kuljettivat suoraan kahviloihin ja salonkeihin, joissa suomalaiset Tulenkantajat – erityisesti Mika Waltari ja Olavi Paavolainen – olisivat voineet liikkua. Kokemus oli järisyttävä, mutta seuraavan kulman takana aivoni nyrjähtivät outoon asentoon.
  Keskellä salia seisoi nuori nainen, joka tutki teosten yksityiskohtia huolellisesti. Kun hän käänsi kasvonsa puoleeni, jäädyin niille sijoilleni. Hän oli astunut edellisen huoneen tauluista elämään. Kun hän kääntyi vanhemman seuralaisensa puoleen ja puhui levollisesti soljuvaa ranskaa, syntyi uusi yhteys toivon aikakauden taiteilijoihin ja virtauksiin.
      Seuraavissa kerroksissa pohdin näkemääni ja erittelin mielssäni oivallustani, jonka aikakaari ulottui jo kaemmas historiaan. Seurueemme hajosi ja palasi yhteen ala-aulassa. Kun poistuimme museosta, näin naisen istuvan ravintolassa ja nauttivan salaattia lounaaksi. Kerroin havaintoni seurueelleni. He katsoivat ikkunan takana istuvaa naista ja nyökyttelivät ymmärtävästi. Vanhin jäsenistä arveli, että saisin siitä vielä joskus aiheen kirjoituksiini.
       Vuotta myöhemmin kävin tarkastamassa, ettei yhdestäkään mieltäni kiehtoneesta teoksesta puuttunut keskeistä mallia tai taiteilijalta muusaansa. Enkelin kohtaamisesta on kulunut kymmenen vuotta, enkä ole enää kuullut hänen tunnistettavaa ääntään kujilla tai kapeilla kaduilla, vaikka kuinka olen yrittänyt. Muusa on pysynyt maalauksessaan.


keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Kaupungin sielua etsimässä

Yksinkertainen ajatus syntyi Ronald Reaganin patsaan edessä Budapestissa. Voiko kaupungilla oli sielu? Onko olemassa jotakin sellaista, joka kuvaa yksinkertaisesti ja selkeästi kaupungin olemusta, kohdetta sinänsä? Patsas herätti erikoisia tunteita, sillä minulla on ristiriitainen suhde Reaganiin. Hänen vastapuolellaan seisoi vuorollaan joku monista Neuvostoliiton johtajista. Yhdessä he tunkivat tiedotusvälineiden välittämistä uutisista uniini, joissa käynnistivät aina ydinsodan. Nykyisin tiedän, että en ollut yksin unieni kanssa. Ystäväni näkivät samanlaisia painajasia, ja ainakin yhden kanssaihmisen näyt päätyivät laulun sanoihin.

Joka tapauksessa, siinä edessäni Reagan näytti kävelevän ja virnuilevan. Patsaan selän takana kohoaa Unkarin parlamenttitalo ja edessä Neuvostoliiton pystyttämä mahtipontinen muistomerkki, joka muistuttaa Puna-armeijan vapauttaneen Unkarin fasismin ikeestä. Reaganin hymy kertoo toisesta vuosikymmeniä myöhemmästä vapautuksesta, siirtymisestä yksinvaltaisesta kansandemokratiasta hapuilevaan demokratiaan. Sekään tie ei ole ollut helppo eikä yksiselitteinen ja on yhä kesken. Paria päivää myöhemmin eksyin mielenkiintoiseen pieneen puotiin. Keskustelin hetken kauppiaan kanssa ja kerroin käyneeni muutamaa kuukautta aiemmin Prahassa, joka muistutti olemukseltaan hyvin paljon Budapestia. Hän huokasi ja sanoi tahtovansa muuttaa välittömästi Prahaan.

Kummankin kaupungin halkaisee joki. Toinen puoli kaupungista on melko tasaista ja vastarannalla kohoaa korkeita kukkuloita ja mahtavia rakennuksia. Budapest katsoo ylpeänä vuosisatojen takaista historiaansa ja Prahan matkamuistokauppiaat hyödyntävät sekä kirjailija Franz Kafkan että vanhan juutalaisen Golem-tarinan perintöä. Historia ja myytit kulkevat rinnakkain ja luovat kaupungeille omanlaisensa menneisyyden ristivalon, joka paljastaa osan henkisestä tukirakenteesta. Kolmenkymmenen vuoden takainen historia oli minulle todellisuutta, jossa elin. Koulun historiankirjat kertoivat Unkarin ja Tšekkoslovakian kuuluvan Varsovan liittoon ja itäblokkiin. Kävelyt kummassakin kaupungissa osoittivat, että ne ovat osa Keski-Eurooppaa, enemmän länttä kuin itää. Neljän vuosikymmenen pakkoavioliitto ei muuttanut perusteita eikä murtanut kummankaan sielua, vaikka nyt ne ovat vaarassa liukua pimeälle puolelle.

Itä ja länsi kohtaavat erikoisella tavalla Berliinissä, joka on erikoinen eurooppalainen pääkaupunki: jyrätty, jaettu ja uudelleen yhdistetty. Historia on säilynyt muutamissa toisesta maailmansodasta säilyneissä muistomerkeissä ja uudelleen pystytetyissä rakennuksissa. Kaupunki herätti ristiriitaisia tunteita: kaikki vanha ei ollut todellista menneisyyttä ja osa uudesta oli jo kadonnut tai katoamassa entistä ehomman ja uudemman tieltä. Kaiken tämän matkailijan kokeman henkisen kaaoksen keskellä seisoi sympaattinen itäberliiniläinen hahmo, Ampelmann, joka kertoi liikennevaloissa milloin tie oli turvallista ylittää tai milloin oli syytä pysähtyä odottamaan omaa vuoroa. Se on astunut työpaikaltaan nimeään kantavien kauppojen hyllyille ja päätynyt muun muassa heijastimiin, paitoihin ja karamelleihin. Hyväntahtoinen symboli muistuttaa, että me kaikki olemme oikeutettuja historiaamme sekä valoisiin että pimeämpiin hetkiin. Kätkemällä tai vääristelemällä menneisyyttämme, kiellämme uusilta sukupolvilta saman oikeuden. Se särkee varmasti sielun.


Fintellektuaalinen manifesti XLIII

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Editors: Violence (2018)

Kuinka monta kertaa birminghamilainen Editors onkaan saanut kuulla ja nähdä vertailuja Interpoliin? Puoli vuosikymmentä aiemmin perustettu amerikkalainen bändi raivasi tietä samankaltaisille indierokkareille, mutta yhtälailla samana vuonna aloittanut englantilainen Elbow hoiti oman leiviskänsä lajityypin sisällä yhtä kunniallisesti. Ja silti esikuvien kitaroilla ja syntetisaattoreilla luoma tumma ja synkkä äänimaailma ei ole uutta ja mullistava rockmusiikin historiassa. Jäljet johtavat sekä 1980-luvun uuden aallon että 1990-luvun romanttisen goottirockin perinteisiin.    

Editorsin alkutaipaleen kirkkaimmat hetket sijoittuvat kolmen ensimmäisen albumin ajalle. Erityisesti toisen, The End has a Start –levyn aloituskappale Smokers Outside the Hospital Doors kuuluu sekä yhtyeen että lajityypin kaikkien aikojen hienoimpiin sävelmiin. He eivät kenties ole tietoisesti jahdanneet samanlaista täysosumaa myöhemmällä urallaan, mutta vahingossakaan vastavaa ei ole syntynyt. 

Violence on yhtyeen kuudes studioalbumi ja kolmas ilman alkuperäisjäsen Chris Urbanowiczia. Kaksi edellistä levyä, The Weight of Your Love ja In Dreams saivat hieman nihkeän vastaanoton kriitikoilta, vaikka niiden materiaalissa ei sinänsä ole mitään synnynnäistä valuvikaa. Ainoastaan todelliset huippuhetket puuttuvat. Tällä kertaa alkuvaikutelma on samankaltainen, mutta kuuntelukertojen myötä kärkevin kritiikki vaikenee. Tom Smith ja kumppanit ovat jälleen ilmaisun ytimessä.

Levyn avaava Cold kuljettaa kuulijan yhtyeen uusimpaan maisemaan varsin pehmeästi. Hetkittäin kevyeen falsettiin kurkottava laulu painottaa olennaisia asioita. Seuraava kappale Hallelujah (So Low) repii itsensä irti edellisestä tunnelmasta. Dramaattiset instrumenttiosuudet pauhaavat ja osoittavat, että sävelkynä on yhä terävä ja näennäisen rauhallisuuden alla kytee tuli. Nimikappale Violence jatkaa samalla linjalla: kevyen alun jälkeen koittaa pienten räjähdysten sarja.

Levyn ehdoton helmi on Nothingness, joka itsessään on kuin eksistentialistisen filosofian opinkappale: me jonotamme olemattomuutta. Bassolinjat ja rummut kuljettavat kertosäettä eteenpäin ja saavat nyökkäilemään musiikin tahtiin hyväksyvästi. Mitä onkaan tyhjyyden takana? Mitä ihminen lopulta kaipaa eniten? Vastaus on itsestäänselvyys, jota on silti syytä painottaa.

Violence on osiensa summa. Albumi osoittaa, että Editors on oikealla ja tasapainoisella polulla. Draaman taju ei ole kadonnut mihinkään. Moni näistä kappaleista jää elämään, vaikka suuriksi hiteiksi ne eivät kenties nouse. Editors on seisonut pitkään omilla jaloillaan ja asettuu viimeistään nyt esikuvan asemaan.



Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuun levy 2018)

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Mahdottoman mahdollista

Pidän keväisistä aamuhetkistä, jolloin aurinko lämmittää vienosti, vaikka viileä tuuli yhä hyväilee ihoa, linnut laulavat, vihreys lisääntyy päivä päivältä ja parvekelaseja voi jälleen pitää auki huoletta. En yleensä kuule tälle mielessäni pyörivälle miellyttävälle ajatukselle vastaväitteitä, mutta tänä aamuna tuumailuni keskeytyivät yhdellä sivalluksella.
Join aamukahvia, nojasin parvekkeen kaiteeseen ja katselin kuinka joki virtasi vuolaasti. Minulla ei ollut kiirettä mihinkään, ei edes töihin. Alapuoleltani kuului kiivasta keskustelua. Kurotin katsomaan. Huoltoyhtiön auto seisoi alaoven edessä jalkakäytävällä ja kaksi huoltomiestä kuunteli rapussani asuvan nuoren äidin hätää tihkuvia sanoja. Pinnistelin, jotta kuulusin tarkemmin, mistä oli kyse.
Tilannekuva tuli hetkessä valmiiksi. Naisen nuorin lapsi oli onnistunut lukitsemaan itsensä vessaan. Lukon kieli ei kääntynyt suuntaan eikä toiseen. Huoltomiehet pyörittelivät käsiään eikä ymmärystä juuri herunut. Vanhempi heistä lausahti: 
– Ei se ole mahdollista. Kukaan ei voi lukita itseään vessaan. Niin nuori lapsi... en usko...
Nuorempi mies säesti:
– Ovet eivät mene lukkoon itsestään. Olisiko pojalla voinut olla mukanaan työkaluja, joilla räpeltää.
Tilanne jäätyi hetkeksi, kunnes nainen purskautti viiltäviä sanoja. Aikoivatko miehet vain seisoa ja pohtia mahdotonta sillä välin, kun poika odotti itkuisena ja hädissään lukkojen takana.
Miehet katsoivat toisiaan. Vanhempi heistä teki lopulta päätöksen ja päätti seurata naista rappukäytävään ja asuntoon. Nuorempi nosti pakin maasta ja siirtyi taloyhtiön teknisiin tiloihin. 
Tilanne oli ohi. Join loput kahvistani kaikessa rauhassa, suljin parvelelasin ja lukitsin oven. Vein kupin astianpesukoneeseen, heitin takin käsivarrelle ja nappasin laukun. Katsoin vielä auringovalossa kylpevää asuntoani ja olohuoneen pöydällä kutsuvasti lojuvaa historiateosta. Astuin käytävään ja lukko napsahti terävästi. 
Hyräilin tuttua kesäbiisiä. Ehdin ottaa vain muutaman askeleen. Portaikossa kaikuivat rytmikkäät askeleet. Nuori äiti juoksi ohitseni. Kenkien kopse oli kiivas, ja pelkäsin hänen kaatuvan. Ulko-ovi kolahti ennen kuin olin edes puolimatkassa alakertaan.

Huoltoyhtiön auto seisoi yhä oven edessä ja nuori äiti katseli epätoivoisesti ympärilleen. Samassa nuorempi miehistä astui rakennuksen sivuovesta ja käveli autoa kohti. Jotakin oli unohtunut. Nainen havaitsi hänet ja sanoi iloisesti:  
– Sinun kaikkitietävä vanhempi kollega teki juuri mahdottomasta mahdollisen. Hän lukitsi itsensä vessaamme ja jätti tietenkin kaikki työkalunsa eteisen pöydälle. Tuletko päästämään hänet vapaaksi?


Loposen arkistosta: Luonnos vuodelta 2000

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Ajatusten alttarilla

Jostein Gaarderin Sofian maailma -romaanissa on mainio sitaatti kenties kuvitteelliselta aivokirurgilta: Olen leikannut tuhansia aivoja, enkä ole nähnyt yhtään ajatusta. Vaikka lainaus liittyy perinteisiin jumalan olemassaoloa tai olemattomuutta todistaviin väitteisiin, on sen sisältö merkittävä myös toisesta näkökulmasta: mitä ovat ajatukset, mistä ne tulevat ja miten ne ilmenevät? Kuten hyvin tiedämme, tapahtuu ihmisen ajattelu biologisessa rakennelmassa, aivoissa, monimutkaisten sähkökemiallisten prosessien tuloksena. Synnytämme ajatuksia, joista osa päätyy toiminnaksi, jatkojalostettavaksi tai kokonaan unohdettavaksi.

Toisaalta olisi paljon luontevampaa puhua ideoista ajatusten sijaan, erityisesti silloin kun tarkoitamme uusia oivalluksia, aatteita tai ratkaisumalleja erilaisiin kohtaamiimme ongelmiin. Ihminen itsessään on mielenkiintoinen olio, joka on levittäytynyt maapallolla lähes kaikkialle ja kehittänyt apuvälineitä, joilla on pystynyt selviämään hyvinkin erilaisissa ja vaativissa olosuhteissa. Ne ovat syntyneet sekä oivallusten että yrityksen ja erehdyksen seurauksena. Todellisuus ympärillämme muuttuu koko ajan, vaikka emme sen vauhtia välttämättä huomaa kuin vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Silti elämme hetkessä ja kuljemme eteenpäin, eli selviydymme elinympäristössämme. Tämä osoittaa, että historiallisesti meillä on kyky ratkaista ongelmia.

Elokuvassa Elämäni kesä (Biloxi Blues, 1988) sotamies Eugene Morris Jerome kysyy palvelustoveriltaan, mitä hänen pitäisi lukea tullakseen hyväksi kirjailijaksi. Vastaus on yksinkertainen ja yllättävä: New Yorkin pääkirjaston kolmas kerros. Vastauksen antava sotamies Arnold B. Epstein on tosissaan ja omalla viehättävän kierolla tavallaan täysin oikeassa. Samoin on kenen tahansa meistä luettava paljon ja perehdyttävä omaan alaan riittävästi, jotta uudet ideat voivat syntyä. Keskeneräiset ajatukset saattavat muhia tyhjyydessä, mutta erinomaiset ideat vaativat syntyäkseen riittävästi polttoainetta. Onko lopputulos uusi, on toinen kysymys, mutta aiemman tiedon yhdistäminen nykyiseen tilanteen vaatimuksiin luo perustan uusille ajattelun läpimurroille ja innovaatioille.

Toisinaan ajatuksemme saattavat jäädä pyörimään samaa rataa eikä minkäänlaista edistystä näytä prosessin aikana tapahtuvan. Kenties ympäristömme ei tarjoa riittävästi virikkeitä tai olemme tulleet hetkellisesti sokeaksi sen monimuotoisuudelle. Tällöin on syytä heittää reppu selkään ja käydä katsomassa jossakin toisaalla, kuinka vastaavia asioita on siellä ratkottu. Saara Henrikssonin artikkeli Isona minusta tulee kirjailija teoksessa Kummallisen kirjoittajat antaa hyvän ohjeen kirjoittajille, mitä voi soveltaa myös kaikkiin älyllistä ponnistelua vaativiin tehtäviin: muista liikkua. Kun kehon kuona-ainekset saavat kyytiä, tuulettuvat myös tunkkaisiksi käyneet ajatukset.

Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun luen tai kuulen kanssaihmisteni vannovan maalaisjärjen nimeen. Se ei valitettavasti ole pettämätön järjestelmä eikä yleensä edes tarjoa oikeita ratkaisuja. Kokemusperäinen tieto saattaa liittää yhteen asioita, joilla ei todellisesti ole mitään tekemistä keskenään. Ne ainoastaan esiintyvät yhtäaikaisesti, ja sattuma sanelee ylevän johtopäätöksen. Sen välttämiseksi vaaditaan rinnalle järkiperäistä ja loogista ajattelua, jolla asiaankuulumattomia tekijöitä ja niiden merkitystä voidaan rajata. Jotta asia ei olisi yksinkertainen, on olemassa myös kysymyksiä, joihin looginen ajattelu ei anna pitäviä ja suoria ratkaisumalleja, vaan meidän on käännyttävä kokemusperäisen arkiajattelun puoleen ja kenties jopa yhdistettävä molempien hyvät puolet. Tämän kaltaiset kysymykset liittyvät erityisesti ihmissuhteisiin.

Ideoiden luominen vaatii hyvän perustan, jonka voit hankkia helpoiten lukemalla, matkustamalla ja hankkimalla elämyksiä. Samalla opit sulkemaan turhat ajatukset häiritsemästä varsinaista ajatustyötäsi eli pääset valitsemaan, mitä ajattelet. Ajatusten alttarille kannattaa uhrata ensimmäisenä vakaat ja varmat mielipiteet.


Fintellektuaalinen manifesti XLII