lauantai 25. helmikuuta 2017

Tien vangit

Jugoslavian hajoamissotien lasten kohtalo oli karu. Ympärillä rehottavasta väkivallasta, valppaina vaanivista tarkka-ampujista ja jokaisen kulman takaa kurkistavasta kuolemasta tuli päivittäinen kumppani. Pahuus eli kaikkialla ja kauheudet olivat osa elämän käsikirjoitusta. Kun sota viimein päättyi, aiheutti rauhantila lapsille suunnattoman stressin. Tie vanhasta normaalista arkipäivästä uuteen oli raskas ja pitkä.

Samaan aikaan kun Balkanilla käytiin sotaa ja kuulimme järkyttäviä uutisia etnisistä puhdistuksista, opiskelin kirjallisuutta ja filosofiaa Manchesterissa. Ennen lähtöäni luin artikkelin, jossa kerrottiin kaupungin yhteiskunnallisista ongelmista. Työttömyys periytyi kolmanteen sukupolveen. Sitä oli vaikea ymmärtää. Nykyisessä kotikaupungissani työttömyys yltää neljänteen  ja köyhyys jopa viidenteen sukupolveen. Suomessa ei tosin ole yhtenäistä kansallista köyhyyden määritelmää, mutta huono-osaisuuden kierre on todellinen.

Miksi he eivät tee asialle itse mitään tai miksi he tyytyvät kohtaloonsa? Sysäämme ongelman aivan liian kevyesti kohteiden syliin, mutta emme mieti ongelman todellisia syitä ja seurauksia. Käännetään kuva hetkeksi toisinpäin, sillä myös hyväosaisuus periytyy. Varakkuus siirtyy sukupolvelta seuraavalle eikä menestys ei ole pelkästään perillisen omaa ansioita. On myös todennäköistä, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden vanhempien lapsi seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. Opitut mallit ja hyvät esimerkit avaavat tien, jota on helppo seurata.

Kaikilla ei ole kuitenkaan samoja mahdollisuuksia. Syntyperään perustuva ja ennalta annettu tie voi käydä vaaralliseksi. Joudun lähes päivittäin huolestuttavaan tilanteeseen. Valmistaudun kääntymään tasa-arvoisessa risteyksessä oikealle, mutta vastaani tulee toinen auto, joka oikaisee kaistalleni. Jarrutan ja väistän. Osun jalkakäytävän reunaan. Yleensä vastaantulija ei edes ymmärrä toimineensa väärin, koska hän ainoastaan seuraa edellisten ajoneuvojen jälkiä.

Valmiiksi tallatulla polulla kulkeminen on vaivatonta, mutta syvästä kuopasta ei pääse omin avuin ylös. Tavoiteltavat esimerkit ja mallit eivät kenties löydy omasta lähipiiristä, ja siksi umpikujille eksyneet tarvitsevat enemmän tukea ja jatkuvaa kannustusta kanssaihmisiltään. Saatamme toisinaan jäädä ennalta annettujen ajatusten vangiksi samalla tavalla kuin väärällä kaistalla ajava kuljettaja tiensä.

Pappi ja kirjailija Kai Sadinmaa esitti kirjassaan 10 käskyä kirkolle, ettei Jeesus ollut kesy sylikoira, jollaisena oikeaoppiset Raamatun tulkitsijat hänet esittävät. Sadinmaan mukaan Jeesus oli radikaali ajattelija, sillä ajoihan hän muun muassa rahanvaihtajat temppelistä. Lähestymme nyt yhtä ongelmamme ydintä. Muistat varmaan vanhan vitsin piispasta, koululaisesta ja leppoisasta luonnontieteellisestä kysymyksestä. Koululainen epäili piispan tarkoittaneen oravaa, mutta asiayhteys vaati vastaamaan toisin. Kuinka usein korvaammekaan tosielämän oravat jeesuksilla, vastauksilla, jotka suurin osa kuulijoista hyväksyy sellaisenaan.

Me puhumme ja toimimme usein ennakko-oletusten mukaisesti, vaikka meidän pitäisi kapinoida ja riehaantua, katsoa asioita viistosta kulmasta eikä väistellä olennaisinta. Olen mieluummin yksin väärässä kuin kaikkien muiden kanssa oikeassa. Aaro Hellaakosken sanat kertovat, mistä kaikessa on oikeastaan kysymys: "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".


Fintellektuaalinen manifesti XXVII

tiistai 21. helmikuuta 2017

Sturgill Simpson: Welcome To Earth (Pollywog) (2016)

Merellinen tausta ui kuulijan korviin hitaasti, mutta dramaattisesti. Tumma ja jykevä syntetisaattorin jyminä ja laivakellojen terävät kilahdukset kuljettavat ajatukset välittömästi puisen laivan keinuvalle kannelle. Piano helkähtää: on aika avata purjeet ja nostaa ankkurit. Sävelet tuovat välittömästi mieleen Merilinja-televisiosarjan (The Onedin Line) tunnusmusiikin, Aram Hatšaturjanin säveltämän Adagion baletista Spartacus. Kun laulaja toivottaa ensisanoissaan poikansa tervetulleeksi maailmaan, pysähtyvät kaikki ajatukset: fraseeraus on täydellistä countrya.

Se tuo välittömästi mieleeni kohtauksen elokuvasta Blues Brothers? Eteeni avautuu kuva, jossa tarjoilijaneito kertoo, että  Bob’s Country Bunker -ravintolassa soitetaan molempia musiikkityylejä: sekä countrya että westerniä. Olenko viimein saavuttanut oman musiikillisen kaikkiruokaisuuteni rajat?

Ray Charles julkaisi kaksi albumillista countrymusiikkia vuonna 1962 (Modern Sounds in Country and Western) ja yhdisteli kappaleisiin aikansa pop-soundeja, rhytmn and bluesia ja jazzia. Se oli musiikillinen kokeilu, joka sekä laajensi artistin omaa kuulijakuntaa että paransi countrymusiikin kaupallisia asetelmia. Se teki molemmista salonkikelpoisia. Metamodern Sounds in Country Music on puolestaan Sturgill Simpsonin toinen albumi ja omanlaisensa vastaisku luutuneille asenteille. Se imi itseensä uusia tuulia ja ääniä kaduilta. Uskallan kuitenkin väittää, että vasta artistin kolmas albumi A Sailor’s Guide to Earth lunastaa edellisen albumin nimessään antamat lupaukset.

Welcome to Earth (Pollywog) jatkuu balladinomaisesti jousien ja pianon säestyksellä. Pieni nostatus tuo rummut ja steel-kitaran hetkeksi mukaan. Seuraavalla kierroksella vanha vaihdelaatikko rikkoontuu lopullisesti ja tyyli muuttuu täydellisesti. Olemme soulmusiikin ytimessä ja torvet soivat kuin E Street Bandin poljennoissa. Simpsonilla on käytössään toinen verraton aarre: The Dap-Kings. Musiikki lennättää tarinan rauhalliselta mereltä betonin ja asvaltin kiihkeisiin rytmeihin. Yhtye luo svengin ja laulaja saa pukea surunsa koskettaviksi sanoiksi: keikkaileva muusikko ei näe lapsensa kaikkia kehitysvaiheita.

Hyvä kuulijat, hyppikää aitojen yli, purjehtikaa aalloilla ja ottakaa vaikutteita. Sturgill Simpson näyttää, mihin kaikkeen me kykenemme tunnustaessamme juuremme ja kulkiessamme tukevasti ilmasti. Mieltämme hillitsevä staattisuus katoaa, kun tyylilajien välinen dynamiikka kokkaa silmiemme edessä värikkäitä ja mausteisia annoksia, joissa yhdistyvät maa ja meri, ilo ja suru: elämä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (elokuu 2016)