Ruosteisin sormin

Sen pinta oli punainen, mutta väri haalistui keskellä kohti keltaista. Siinä oli F-aukot ja tyylikäs vibrakampi. Hinta oli kohtuullinen, vain 350 markkaa. Se oli kuitenkin liikaa koululaiselle. Puoliakustinen Höfner-sähkökitara kummitteli mielessä monta päivää, ja vanhempani kuulivat siitä joka käänteessä. Lopulta eräänä iltana päivällisen jälkeen isäni pyysi soittamaan osan kappaleesta, jota harjoittelin. Se oli Paul Ankan Diana. Vanha ja kulunut akustinen kitara soi tavallaan ja melodian saattoi tunnistaa. Isä nyökytteli ja laski käteeni neljä seteliä. Tarjosimme kahdelle kitaralle uuden kodin seuraavana päivänä.

Valitettavasti vanhempani eivät kyenneet kustantamaan kitaratunteja. Hankin oppini kavereilta ja kirjoista, joiden kaikkia hienouksia en ymmärtänyt. Vasta lukiossa musiikin teoria ja sointujen muodostaminen hieman avautui, mutta vähäiset kurssit eivät kyenneet täyttämään kaikkia tiedollisia aukkoja. Siitä huolimatta harrastus kantoi toisinaan hedelmää. Peruskoulun päättyessä vastaanotin kahden ystäväni kanssa musiikkistipendit ja lukion päättyessä minulle myönnettiin koulun mitali. Rehtori perusteli kunniaa musiikkiharrastuksellani. Tulkitsen yhä asiat tavallani: kyseessä oli enemmän into kuin taito.

Kolme vuotta lukion päättymisen jälkeen soitin aktiivisesti yhtyeessä, mutta ystävän kanssa tehdyt trubaduuri-keikat toivat varsinaisen leivän pöytään. Bändin tulot hupenivat äänentoistolaitteiston ja auton ylläpitoon ja muihin keikkakuluihin. Muutamaa vuotta myöhemmin elämä ja opiskelu ajoivat vauhdilla kaiken muun yli. Puoliammattilaisuus vaihtui satunnaiseksi harrastuksesi. Reppuuni jäi kuitenkin paljon mukavia muistoja lahjakkaista ihmisistä, joista osa yhä kiertää ilahduttamassa kuulijoitaan, ja tarinoita, jotka saavat odottaa kertomistaan.

Nykyisin seuraan ilolla, mitä ystäväni ja tuttavani harrastavat. Vaikka en jaa samoja kiinnostuksen kohteita, kunnioitan heidän intoaan ja omistautumistaan. He joutuvat luopumaan jostakin muusta ja panostavat säännöllisesti rajattua aikaansa ja omaa rahaansa toteuttaakseen itseään. On sinänsä on mielenkiintoista, että harrastajan kantasana on harras, jonka yksi määritelmistä kuvaa antaumuksellista vaivannäköä. Sen rinnalla voimme yhtälailla käyttää myös nimitystä amatööri, jonka kantasana on puolestaan johdettu latinankielen rakastaa-verbistä. Hartaudessa ja rakastamisessa on paljon yhteistä, ainakin mielikuvien tasolla. Aika ja ympäristö menettävät merkityksensä, kun tekeminen muuttuu pääasiaksi.

Ostin viime keväänä sähkökitaran ja vahvistimen. Minulla ei ole suuria tavoitteita: kertaan bluesskaaloja ja juutun kokeilemaan samoja riffejä. Soitan kitaraa, koska pidän siitä, enkä siksi, että olisin hyvä kitaristi. Tunnen jälleen, ettei vanha rakkaus ruostu. Toisin on käynyt sormille.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIII

Unissakävijät I – Pavian tuntematon mestari

Syynä oli kenties öinen ukkoskuuro. Se saattoi myös johtua myös italialaisesta lakosta tai sen aiheutti yksinkertainen kirjavalinta matkaa edeltäneenä iltana? Pienet sattumukset synnyttävät lyhyitä kertomuksia. 

Pakkasin kotona reppuuni Umberto Econ romaanin Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. Yllätyin, kun luin ensimmäisiä lukuja lentokoneessa: muistinsa menettänyt päähenkilö asuu Milanossa, matkakohteessamme. Ohitin teoksen puolivälin seitsemäntenä yönä, jolloin ilma viileni, ukkonen jyrisi ja tuuli heilutteli huoneistomme avointa ikkunaa. Katsoin uusimmat säätiedot netistä: aamulla sataisi sekä Milanossa että päiväkohteessamme Paviassa. Ilmoitin seurueellemme, että herätys siirtyisi parilla tunnilla. Kukaan ei valittanut. 

Asemalla meitä odotti yllätys: paikallisjunien vuorot oli peruttu. Käynnissä oli lakko, joka onneksemme päättyisi iltapäivään mennessä. Seurue suuntasi ostoksille, ja minä etsin kahvilan. Kirjasin edellisten päivien tapahtumia muistikirjaani, mutta palasin pian Umberto Econ seuraan. Giambattista Bodoni, muistinsa menettänyt antikvaarinen kirjakauppias, kertoi isoisästään, jonka mielestä sivistyneiden italialaisten tuli osata ranskaa. Luin lisää ja nyökyttelin tyytyväisenä. Eco kuljetti minut Milanon rautatieaseman suureellisista halleista kadonneeseen aikaan.

Junat palasivat raiteille, ja pian Pavian matkailutoimiston virkailija piirsi nopeilla liikkeillä kartalle näkemisen arvoiset kohteet: kolme kirkkoa, historiallisen aukion, pommitetun ja sittemmin uudelleenrakennetun sillan ja 1300-luvulla perustetun yliopiston, jonka kirjastossa voisimme ihailla vanhojen teosten kauneutta. Vanhakaupunki oli pieni ja välimatkat lyhyitä. Saavutimme yliopiston varttitunnissa. Kiertelimme pihoilla ja aistimme menneiden vuosisatojen laimentaman loiston, jota moderni aika oli täydentänyt taiteiden yön jälkeisillä hajuilla. Kahta pihaa yhdistävän holvikaarikäytävän alla kohtasimme iäkkään herrasmiehen, jolle toivotin italiaksi hyvää päivää. Hän vastasi luontevasi, vaikka ei tuntenut turistia. 

Emme löytäneet kirjastoa tai minkäänlaisia opasteita. Avulias opiskelija neuvoi meille reitin portinvartijan huoneeseen. Siellä istunut mies ei osannut ollenkaan englantia, enkä minä italiaa muutamaa sanaa enempää. Esitin hapuilevan kysymyksen, ja hän piirsi rastin kartalle. Ehdin seurueeni luokse ennen kuin ymmärsin kysyneeni tietä kirjakauppaan, enkä kirjastoon. Palasin takaisin oikean sanan kanssa. Vahtimestari hymyili ja osoitti etusormellaan ensin läheisiä portaita ja seuraavaksi taivasta.

Kirjaston ovet olivat lukossa. Sulkemisaika oli koittanut kymmentä minuuttia aiemmin. Huokaisin pettyneenä ja käännyin ympäri. Aiemmin kohtaamamme herrasmies seisoi takanamme. Hän sanoi jotakin italiaksi. En ymmärtänyt ja vastasin englanniksi. Hän pahoitteli, ettei osaa italian ohella kuin ranskaa. Vastasin yhdellä osaamistani ranskalaisista fraaseista. Hän hymyili ja selitti hitaasti, että sähkölukkoa hän ei saisi auki, mutta perinteisellä avaimella voisimme keplotella itsemme kirjastoon sivuovesta. Seurasimme miestä. Hän kiersi avainta lukossa, avasi raskaan puuoven ja johdatti meidät eteiseen. Matkamme katkesi toistamiseen sähkölukkoon. Mies oli vilpittömästi pahoillaan. Me kiitimme ja ajattelimme lähteä myöhäiselle lounaalle.

Hän esti aikeemme ja aloitti spontaanin opastuksen. Seurasimme miestä jälleen. Näimme ulkokäytävien ikkunoista osia kirjastosta ja vanhan tyylikkään luentosalin. Laskeuduimme takaisin pihoille ja pysähdyimme runoilija Ugo Foscolon muistomerkille. Hän puhui rauhallisesti, ja yllätyksekseni luulin ymmärtäneeni lähes kaiken. Käänsin olennaisimman seurueelleni. Aivan lopuksi hän johdatti meidät pieneen museoon, jossa vaihtoi muutaman sanan valvojan kanssa. Tämä puolestaan selvitti meille hapuilevin englanninkielisin sanoin, että kirjastonhoitaja oli lähtenyt kotiinsa ja joutuisimme odottamaan seuraavaan päivään, jos tahdoimme tutustua kokoelmaan. Herrasmies pahoitteli ja kohotteli hartioitaan. Me kiitimme mestarillista opastamme ja olimme erittäin tyytyväisiä lyhyeen yksityiseen kierrokseemme. 

Umberto Econ seurassa.

Poistuessamme yliopistolta jäi mies katsomaan haikeana peräämme. Tuumin, että Giambattista Bodonin isoisä oli ollut oikeassa: vanha italialainen sivistyneistö osaa ranskaa. Myöhemmin illalla selasin aikataulua ja tajusin, että junamme toinen pääteasema oli Alessandria, Umberto Econ synnyinkaupunki. Siitä hetkestä lähtien Pavian tuntematon mestari yhdistyi mielessäni Econ nimeen. 

Kahta päivää myöhemmin sain uuden Twitter-seuraajaan, Umberto Eccon, kirjailijan tribuuttitilin.