Henkinen ryhtivika

On maanantaipäivä huhtikuussa 2011. Koululainen juoksee käytävällä ja huutaa ilosanomaa: ruotsinopettaja saa potkut. Sieltä täältä kuuluu vaimeita taputuksia ja vastauksia. Kuutta vuotta ja seuraavia eduskuntavaaleja myöhemmin pitää opettaja yhä kiinni työpaikastaan ja koululainen jatkaa ruotsin kielen opiskelua toisen asteen oppilaitoksessa.  Hän saattoi kokea kohtalonsa epäoikeudenmukaiseksi, koska Perussuomalaisten vaalilupaukset eivät muuttaneet mitään yhdessä yössä.

Oikeudenmukaisuus on käsite, joka ei ole yksiselitteinen eikä millään eturyhmällä ole sen käyttöön etuoikeutta. Meidän jokaisen oikeudentajua koetellaan jatkuvasti: törmäämme tilanteisiin, joissa meiltä vaaditaan mielipidettä ja kuulemme tarinoita, joihin meidän odotetaan reagoivan kertojan odottamalla tavalla. Päivittelemme yhdessä tilannetta ja vaadimme kaikkeen oikeudenmukaista ratkaisua. Mutta missä ja miten oikeudenmukaisuus kukkii?

Don Corleonen tytär astuu avioliittoon. Juhlan kunniaksi isältä pyydetään palveluksia, joita kukaan muu ei pysty tarjoamaan. Hän kuuntelee ja lupaa hoitaa asiat kuntoon, mutta saattaa jonakin päivänä kysyä vastapalvelusta tai tehdä tarjouksen, josta kuulija ei voi kieltäytyä. Hän toimii oikeusjärjestelmän ulkopuolella ja jakaa oikeudenmukaisuutta. Sitä pyytäjät ovat tulleet vaatimaan.

Samalla tavalla yhteisen uskon jakavat tietävät, etteivät he tarvitse tuomareita kertomaan, mikä on oikein eikä loukkaa luotua järjestystä. He kuuluvat etuoikeutettujen joukkoon, pitävät aina omiensa puolta, ostavat tuotteensa uskonveljiltään ja asettavat perheensä ja sukunsa kaiken muun edelle. He loukkaantuvat herkästi, jos tämän yhteyden pyhyyden kyseenalaistaa jokin epäolennainen tekijä, kuten laki tai asetus. Kaikki on selitetty sanassa, ja he kykenevät itse huolehtimaan oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Kun uskomme oikeusjärjestelmämme tasapuolisuuteen horjuu ja tieto korvautuu ajankohtaan sopivilla mielipiteillä, kääntyy oikean etsiminen helposti oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseksi. Helpoimman vastauksen tarjoavat rikollisjärjestöt, ääriliikkeet, omiensa asiaa yksipuolisesti ajavat puolueet ja kiinteät uskonnolliset yhteisöt. Ne ratkaisevat monimutkaisia ongelmia yksinkertaisesti ja unohtavat armon ja kohtuuden käsitteet, jotka olennaisesti kuuluvat normaalin oikeudenkäytön periaatteisiin.

Saatamme unohtaa kaiken kohinan keskellä, että useat normit määrittävät merkittävästi toimintaamme, oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme. Niiden takana vaikuttaa suurempi voima, jota ei voi ohittaa tai muuttaa hetkeen sidottujen poliittisten intohimojen tai mielihalujen mukaan: perustuslaki.

Vuosi 2016 opetti meille, että kiusallisiin kysymyksiin voi joko jättää vastaamatta tai todeta, että ”näin nämä asiat koetaan”. Henkisen ryhtivian korjaaminen vaatii aikaa ja jatkuvaa harjoittelua, ja vastuunsa tuntevan ajattelevan ihmisen täytyy pysyä jatkuvasti valppaana.


Fintellektuaalinen manifesti XXV

Joulun henki palaa kotiin

Ovikello soi loppiaisaattona. Kerrosta ylempänä asuva taksiautoilija Max seisoi rappukäytävässä konjakkipullo kädessään. Hän seurasi minua olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Hain kaksi lasia, ja hän kiersi korkin auki. Lämmin henkäys levisi huoneistoon. Hän katsoi eteensä ja kertoi minulle tarinan:

”Palailin jouluaattona ajosta kotiin ja kuuntelin radiosta yhdentekeviä joululauluja. Kodeissa loistivat kyntteliköt ja ihmiset kokoontuivat jouluaterioiden äärelle. Taloyhtiömme ikkunoista ainoastaan kahdet olivat pimeinä: omani ja naapurini. Minua ei kukaan odottanut kotiin.  

Sytytin rappukäytävään valot ja säikähdin perusteellisesti. Naapurin leskirouva seisoi alimmalla askelmalla ja nojasi kävelykeppiinsä. Hän toivotti hyvää joulua ja laskeutui varovasti lattialle. Ilmeisesti pimeys oli yllättänyt hänet kesken kaiken. Kysyin, minne hän oli matkalla. Hautausmaalle, rouva vastasi.

Katsoin hetken hänen hauraita kasvojaan. Sanoin, että voisin heittää vielä yhden keikan. Hän hymyili, ja pyysi minua hakemaan varastostaan muovipussin, jossa oli kaksi kynttilää ja tulitikut. Komerossa ei ollut lukkoa, koska se oli muuten täysin tyhjä. Hän kertoi antaneensa kaiken ylimääräisen sukulaisilleen ja hyväntekeväisyyteen. Ymmärsin naista täydellisesti, sillä olin itsekin luopunut vähitellen kaikesta turhasta rojusta.

Matka hautausmaalle ei ollut pitkä, mutta se olisi saattanut olla raskas naisen vanhoille luille. Vuosikymmeniä kestänyt liitto oli päättynyt puolison kuolemaan vain kymmentä kuukautta aiemmin. Lesken suru oli yhä rajaton ja kyyneleet suuria. Minä kuuntelin naisen rauhallista puhetta ja sanailin harvakseltaan. Päästyämme haudalle sytytin kynttilät ja laskin ne hellästi hautakiven eteen. Nainen kuiski hiljaisia sanoja puolisolleen.

Kohotin hetkeksi katseeni ja jäin kiinni hetkeen. Hautausmaa oli kaunis. Lumi hehkui mäntyjen oksilla kuulaana ja valkoisena. Sadat kynttilät saivat hangen aaltoilemaan. Rauha laskeutui maailmaan, joka pysähtyi kunnioittamaan kaikkia poisnukkuneita. Hätkähdin takaisin todellisuuteen, kun huomasin naisen tyhjän katseen. Hän toivoi, ettei minun tarvitsisi kulkea yksin, sillä elämä oli aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen.

Sen sanottuaan hän kääntyi ympäri, ja palasimme autolle. Ajoin kiertotietä kotiin. Ihastelimme yhdessä joulun valoja ja tyhjiä katuja, jotka vähitellen kietoutuivat valkoiseen peittoon. Harvat lumihiutaleet kantoivat mukanaan lohdutuksen siemeniä. Hän hymyili levollisesti ja vaipui täydellisesti omiin ajatuksiinsa.

Kotiovellaan hän pyysi vielä yhtä pientä palvelusta: noukkiman asunnon avaimen maton alta ja avaamaan lukon. Hän tiedusteli, paljonko oli velkaa taksikyydistä. Sanoin, että unohdin laittaa mittarin päälle. Nainen hymyili ja pyysi ottamaan konjakkipullon keittiön pöydältä. Vastustelin aluksi, mutta hän oli päättäväinen.

Seuraavana aamuna menin aamusavukkeelle parvekkeelle ja näin lumessa vain omat jalanjälkeni.”

Max vaikeni ja minä käväisin pikaisesti keittiössä. Laskin olohuoneen pöydälle toisen konjakkipullon. Se oli samaa merkkiä ja lahja leskirouvalta. Max nousi, veti tupakka-askin povitaskustaan ja meni parvekkeelle. Otin lasimme pöydältä ja liityin hänen seuraansa.

Rappukäytävän ulko-ovi naksahti auki ja pihalle asteli tummiin pukeutuneita ihmisiä. Tunnistin leskirouvan tyttären ja pojan, sekä muutaman lapsenlapsen. Heidän askeleensa olivat hartaita ja hitaita. He nousivat kahteen tila-autoon ja poistuivat tielle. Hetken kuluttua leskirouva käveli pihalla keppiinsä tukeutuen. Hän kohotti katseensa meihin ja vilkutti. Katsoimme Maxin kanssa toisiamme, ja sillä välin nainen katosi. Kulautimme lasimme tyhjiksi ja palasimme olohuoneeseen. Istuimme tovin sanomatta sanaakaan.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä tammikuulta 2000

Kirjoittajan kyyneleet

Se oli tarkoitettu vitsiksi.

Ostin kesälomamatkalla pullollisen irlantilaista viskiä, jonka etiketissä komeili kaksi merkityksellistä sanaa Writer’s Tears – kirjoittajan kyyneleet. Ajattelin julkaista jonakin sopivana pimeänä syysiltana Twitterissä ja Facebookissa kuvan pullosta ja pienen humoristisen tekstinpätkän, jossa irvailisin aiheiden vähyydelle ja kadonneelle inspiraatiolle. Kuinka väärässä olinkaan, sillä elämä kumosi eteeni aiheen, josta en olisi halunnut kirjoittaa.

Tästä syksystä tuli musta ja synkkä. Kuolema kantoi veroaan lähellä ja kaukana. Katalat sairaudet iskivät valoisiin ihmisiin, joille pystyin kertomaan merkityksellisiä lauseita. Tyhjyys kumusi sisälläni, koska en löytänyt oikeita sanoja sinulle. Olit kaikkia muita lähempänä, vaikka pystyin tavoittamaan sinut päivittäin vain puhelimella.

Vähitellen myös matkamittariin kertyi kilometrejä, mutta lokakuun puolenvälin jälkeen auto vaihtui junaan, koska suru kavensi maantietä. Matkatessani luoksesi join kahvia ja tein töitä, enkä halunnut ajatella väistämätöntä. Paluumatkoilla poistin käsien vapinan yhdellä tummalla oluella ja jatkoin työskentelyä, mutta ajatukseni palasivat koko ajan sinuun. Viisaampieni mielestä olin aina väärässä paikassa. Kun istuin seurassasi, olisi minun pitänyt olla työpaikalla ja päinvastoin.

Sanat lohduttavat, mutta yhtälailla ne kykenevät repimään uusia haavoja. Sinä et tuominnut, vaan huolehdit, että ehdin ajoissa junaan ja yöksi kotiin perheeni luokse. Kielsit käymästä luonasi, kun flunssa vei voimani. Ne olivat lohduttomia päiviä, koska samaan aikaan lauseesi lyhenivät entisestään.

Kolmisen viikkoa sitten, lähetti VR minulle tiedon ansaitsemastani matkasetelistä ja mahdollisuudesta ostaa sarjalippuja. Muutamaa päivää aiemmin oli määränpää jo ehtinyt kadota. Nimipäiväsi vastaisena yönä kaadoin lasiin kesällä ostamaani viskiä, istuin työhuoneeni lattialle ja kuuntelin aamuun asti Bruce Springsteenin live-albumia, jonka sinä ostit tukholmalaisesta levykaupasta marraskuussa 1986 joululahjaksi minulle. Et todennäköisesti tunnistanut yhtään albumin kappaleista, mutta tiesit aina, mitä lahjasi ja musiikki minulle merkitsivät.

Eilen kanttorin jykevä ääni kantoi Karjalan kunnailla –laulua hallitusti eteenpäin, mutta minä en kyennyt yhtymään sanoihin kahden ensimmäisen säkeen jälkeen. Enkä voinut enää totella viimeistä antamaasi ohjetta: älä itke.

Teksti heräsi eloon ja kuljetti takaisin hetkeen, jolloin nautimme venäläistä kuohuviiniä lapsuudenkotisi portailla. Sieltä historia heitti sinut loputtomalle evakkotielle ja sotalapseksi Ruotsiin. Sen jälkeen ei lähteminen ollut sinulle vaikeaa. Muuttokuormat kulkivat yhdeksällä vuosikymmenellä, ja sinä niiden mukana. Kun laskimme sinut viimeiseen leposijaasi, oli kantamuksemme kevyt, mutta paino mittaamaton.

Rakas äitini, valehtelisin jos väittäisin, että jokaiseen tänään kirjoittamaani sanaan sisältyy kyynel. Niitä on paljon enemmän eikä vitsini naurata enää.

Jeff Buckley: Hallelujah (1994)

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Harmaan lukemattomat sävyt, valon hiipuminen ja kaikkialta päälle tunkeva pimeys raatelevat sielua. Syysmyrskyt, sateet ja tuulet lakaisevat kaiken tieltään, kunnes routa nukuttaa elämän uneen ruohovartisten kasvien lailla. Maisema käy lohduttomaksi, ja mieli etsii kaikkialta valoa ja lämpöä.

Laulaja-lauluntekijä Leonard Cohen poistui keskuudestamme marraskuussa 2016. Hän jätti jälkipolville perinnöksi hienoja lauluja ja koskettavia runoja. Jeff Buckley syntyi marraskuussa 1966 ja hukkui toukokuussa 1997. Hän jätti jälkeensä joukon puolivalmiita nauhoituksia, joista on myöhemmin koottu musiikkia useammalle levylle. Buckley ehti tehdä elinaikanaan vain debyttialbuminsa. Grace esitteli maailmalle lahjakkaan muusikon, joka intoutui luomaan oman versionsa Cohenin klassikosta.

Hallelujah on mielenkiintoinen sävelmä, jonka elämäkaari on täynnä yllätyksiä. Se ilmestyi Cohenin Various Positions –albumilla vuonna 1984. Suurinta suosiotaan se sai kuitenkin odottaa 2000-luvulle saakka, vaikka kappaleesta oli tehty monta hienoa levytystä ennen Shrek-elokuvan soundtrackia. John Cale teki kaikesta turhasta riisutun sovituksen vuonna 1991. Piano, laulu ja joukko ennen kuulemattomia säkeistöjä loivat ainutlaatuisen tunnelman. Tämä versio inspiroi Jeff Buckleyn yrittämään samaa. Säkeistöt pysyivät samoina, mutta piano vaihtui kitaraan.

Vaatimaton huokaus lävistää kaiuttimet ja kitara tapailee nuotteja, jotka kääntyvät vähitellen tutuiksi säveliksi. Buckleyn ääni vangitsee kuulijan sanoihin, jotka johdattavat katkeransuloisen rakkauden ja raamatun kertomusten kuvastoon. Näemme Daavidin katsomassa kuutamossa kylpevää Batsebaa ja Delilan leikkaavan Simsonin hiuksia. Liikumme uskon ja epätoivon pettävällä alustalla, laulamme uusia ja vanhoja säkeitä ja kuiskimme lopulta toisillemme sanoja rakkauden iloista ja suruista. Buckleyn ääni värisee ja huokuu aivan kuin kaikki muut maailman sanat olisivat käyneet tarpeettomiksi ja kitaran sävelet pystyisivät vaientamaan kokonaisia orkestereita.

Hyvät kuulijat, kohottakaa katseenne likaisesta ja märästä maasta ja laulakaa elämälle. Jaksakaa kulkea vielä tovi ja antakaa sävelten kuljettaa teidät lämpöön ja valoon. Voimamme saattavat vähentyä ja askeleemme lyhentyä entisestään, uskomme horjua ja toivo kadota kaltevalle ja petolliselle tielle, mutta uusi päivä odottaa horisontin takana. Kuiskatkaa vielä kerran: Hallelujah.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 2016)

Laiskuuden lisäarvo

Kun saavutamme tavoitteemme mahdollisimman pienin panoksin, olemme toimineet tehokkaasti. Se osoittaa, että tuottavuutemme on lisääntynyt, mikä puolestaan parantaa kilpailukykyämme. Näin kuvattuna prosessi on yksinkertainen, mutta se ei kerro ovatko valitsemamme vaihtoehdot olleet oikeita tai vääriä. Ainoastaan haluttu päämäärä pyhittää käyttämämme keinot. Luulemme rakentavamme suurta menestystarinaa, vaikka oikeastaan kavennamme omia mahdollisuuksiamme.

Georg Henrik von Wright esitti, että länsimaiseksi kutsumamme sivilisaatio on muotoutunut kahden suuren perinteen pohjalta: juutalaisen ja helleenisen. Uskonnolliset ja moraaliset käsityksemme periytyvät juutalaisesta traditiosta ja luonnonilmiöiden ymmärrettävyys ja rationaalisen tutkimisen traditio hellenistisestä kulttuurista. Kristinuskon voittokulku erotti perinteet toisistaan, mikä synnytti henkisten arvojen kriisin, joka ratkesi vasta renessanssin ajattelijoiden ansiosta. He kehittivät synteesin ja loivat uudelleen sivilisaatiomme perustan.

Suuri kertomus täydentyi uusilla aatevirtauksilla. Reformaatio loi perusteet kansankieliselle opetukselle, luonnontieteiden kehitys rakensi vankempaa tieteellistä maailmankuvaa, utilitarismi lisäsi hyötyajattelua, valistuksen projekti loi kuvan ihmisestä vapaana ja järkevästi ajattelevana, liberalismi mahdollisti parlamentaarisen demokratian kehittymisen, sosialismi huomioi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja kansallisuusaate pyrki legitimoimaan kansallisen kulttuurin. Ihmisen tie kohti parempia aikoja ei monipuolisuudestaan huolimatta välttynyt ylilyönneiltä ja kauheuksilta.

Toisen maailmansodan aikana maanpaossa elänyt saksalainen Eric Auerbach pohti teoksessaan Mimesis, kuinka länsimainen kirjallisuus kuvasi todellisuutta. Se rakentui kahdelle suurelle kivijalalle: juutalais-kristilliselle ja homeeristen eeposten traditiolle. Hänen kirjallinen matkansa alkoi Homeroksen Odysseiasta ja päättyi James Joycen Odysseukseen.  Auerbach onnistui luomaan teosten välisestä ajasta älyllisesti vaativan ja mielenkiintoisen synteesin. Kotoaan karkotetulla tutkijalla ei ollut käytössään laajaa lähdeaineistoa, mutta hän tunsi tutkimusalansa perinpohjaisesti, kykeni hahmottamaan kokonaisuuksia ja näkemään ilmiöiden väliset suhteet. Se vaati eurooppalaisen sivistyksen syvällistä tuntemista.

Katolinen kirkko ahdisteli ihmisiä seitsemällä kuolemansynnillä, joista yksi oli laiskuus. Oman aikamme kuvastossa laiskuus ilmenee perinteisen palkkatyön vieroksumisena ja näennäisenä toimettomuutena. Keskiajalla laiskuuden symbolina käytettiin etanaa, koska se etenee hitaasti. Toisaalta etana on myös sinnikkyyden vertauskuva, koska se pyrkii eteenpäin ja kantaa mukanaan suurta taakkaa, omaa taloaan. Samalla tavalla itseään sivistävä ihminen ottaa harteilleen mittaamattoman kuorman, joka muhii ja kasvaa näennäisessä toimettomuudessa. Se on ehdoton edellytys uusille ajatuksille ja luovuudelle.

Jos me ainoastaan lisäämme fyysistä kuormitusta ja vähennämme samalla henkisiä voimavarojamme, suhteemme meitä edeltäneisiin traditioihin voi katketa. Se lisää irrallisuutta ja juurettomuutta. Kenties meidän kannattaisi omaksua Thomas Mannin ajatus: Keväinen kävelyretki kaupunginreunamien puistoissa, kukan tuoksu, linnun laulu, eikö sellaisista asioista saattanutkin olla kiitollinen? Ja voidakseen nauttia on oltava sivistynyt – niin, sivistys onkin aina juuri sitä että osaa nauttia. Sivistys rakentuu kiirehtimättä ja kulkee mukanamme kuin asunto kotilolla. Toivottavasti seuraavat sukupolvet saavat nauttia ja perehtyä monipuolisesti kulttuurimme hedelmiin, eivätkä joudu hankkimaan henkiselle talolleen erillistä rakennuslupaa. Onhan laiskuuden lisäarvona luovuus.


Fintellektuaalinen manifesti XXIV

Tietohaaste

Sinisten ajatusten hautausmaa esitti toukokuussa Tietohaasteen. Antti Sorrin erinomainen blogi on vienyt minut tähtien sotiin, palauttanut tulevaisuuteen ja antanut maistiaisia monista lukulistalleni päätyneistä teoksista. On ilo esitellä itselleni tärkeitä tietokirjoja, jotka inspiroivat jatkuvasti ajatteluani.

Erich Auerbach: Mimesis – Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa (1946/1992)

Saksalaisen Erich Auerbachin (1892-1957) Mimesis on sekä eurooppalaisen sivistyksen kulmakivi että osoitus sisäistetystä hengen historiasta. Auerbach kirjoitti teoksensa 1940-luvun puolivälissä maanpakolaisena Istanbulissa. Kirjallisuudentutkijalla ei ollut käytössään yliopiston kirjaston sisältämää massiivista aineistoa, ja hän joutui tukeutumaan muistiinsa ja sivistyksen voimaan. Siitä huolimatta tai johtuen, onnistui Auerbach suuressa urakassaan erinomaisesti ja humanismin klassikko syntyi.

Mimesis on kertomus länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksista ja traditioista. Auerbach tuo esille kulttuurifilosofien suosiman näkemyksen sivistyksemme kahdesta alkukodista: antiikin kreikkalaisesta ja juutalaisesta vanhatestamentillisesta ajattelusta. Todellisuus, jota kaunokirjallisuus kuvaa, myöntää velkansa molemmille. Auerbachin tapa esittää asiansa on innostunut ja saksalaisittain perusteellinen. Teos tiivistää hienosti sivuilleen ilmiön, jota kutsumme eurooppalaiseksi sivistykseksi.

Eric Hobsbawn: Äärimmäisyyksien aika – Lyhyt 1900-luku (1914-1991) (1999)

Historioitsija Erich Hobsbawn (1917-2012) on mielenkiintoinen henkilö: kosmopoliittinen lapsuus ja nuoruus yhdistyvät marxilaiseen vakaumukseen. Hän esitti aiemmissa teoksissaan, että ennen lyhyttä 1900-lukua oli pitkä 1800-luku, joka alkoi Ranskan suuresta vallankumouksesta, vuodesta 1879 ja kesti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen, vuoteen 1914 saakka.

Äärimmäisyyksien aika on kokoaan suurempi teos, vaikka Hobsbawn tunnustaa kirjoittaneensa teoksena enemmän aikalaisena kuin tutkijana ja perehtyneensä normaalia kevyemmin tutkimusaineistoon, ovat tulokset huikeita. Hän vyöryttää lukijan eteen tietoa ja tulkintoja, joiden pelkkä läsnäolo saa ajattelemaan monia asioita toiseen kertaan. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan tuhojen kuvaaminen yliopisto-opiskelijoiden näkökulmasta on järisyttävää luettavaa. Sivistyneistöstä rintamalle joutuneiden ikäluokkien rivit harvenivat merkittävästi ja osaamista hautautui taistelukenttien mutaan. Se vaikutti väistämättä seuraavien vuosikymmenten intellektuaaliseen kehitykseen Euroopassa.

Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin (1985)

Vuonna 1953 syntynyt Esa Saarinen on koko uransa ajan ollut näkyvä keskustelija ja mediahenkilö. Toisinaan saatamme unohtaa, että hän on tehnyt kenties parhaan suomenkielellä kirjoitetun filosofian historian. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin on kattava, kronologinen ja kunnianhimoinen esitys ajattelijoista, joiden perintöä me kannamme yhä mukanamme.

Saarisen kirja on henkilökeskeinen. Se ilmentää hänen vakaata uskoaan luovuuteen, joka syntyy yksilöissä. Nämä huippuyksilöt ovat luoneet ajatuksia, jotka ovat antaneet suunnan sekä yhteiskunnalliselle ajattelulle että määrittäneet merkittävästi kulttuuria. Hän löytää kohteistaan ja historiasta räjähtävää materiaalia, joka sinkoaa staattisen ajattelun avaruuteen. Saarinen esittelee filosofiset ongelmat selkeästi ja selittää ne ymmärrettävästi. Kahlehtimaton kieli kantaa läpi kirjan eikä kirjoittaja kumartele kuvia tai nöyristele sovinnaisen esitystavan edessä. Itsensä näköinen tyyli luo viimeisen silauksen mestarillisesti laaditulle teokselle.

Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (2013)

Humanistille tilastot ovat toisinaan kauhistus. Yhteiskuntatieteilijä Chris Anderson ja taloustieteilijä David Sally käänsivät pääni hyvin yksinkertaisesta syystä: pelien kuningas, jalkapallo, tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia mielenkiintoisille tarinoille ja tulkinnoille. Tiedetaustansa lisäksi kirjoittajat ovat entisiä ammattilaisurheilijoita.

Jalkapalloon sisältyy paljon myyttejä eikä tietäjiä tarvitse etsiä kaukaa. Jokainen pelaaja, valmentaja, omistaja ja katsoja osaa analysoida peliä ja esittää täsmälleen oikeita ratkaisuja, jotka sisältävät vain yhden ongelman: yleensä ne eivät toimi. Anderson ja Sully vyöryttävät lukijan eteen tilastoaineksen, jonka ansioista he pystyvät purkamaan monia alalla ja erityisesti katsomossa vallitsevia vääriä käsityksiä. Kirja tarjoaa oikeastaan uskonpuhdistuksen alkeet, jonka opeilla keisareilta riisutaan kaikki vaatteet. Numeropeli osoittaa, että sattuma on aina loogista ja sissijalkapallolla voi menestyä.

Yuval Noah Harari: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011/2016)

Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari (s. 1976) ei näpertele pienten tutkimusaiheiden parissa. Hän selittää historian biologialla ja asettaa itselleen suuria kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja ihmisen ja maailman olemuksesta. Alle viiteensataan sivuun on ahdettu paljon, mutta ähkyä kirja ei aiheuta. Sujuva teksti saa janoamaan lisää.

Sapiens kertoo nykyihmisen tarinan esihistorian hämäristä luolista oman aikamme värivalojen loisteeseen. Tarina ei ole kaikilta osiltaan kaunis, vaikka se kertoo lajimme voittokulusta. Homo Sapiens ajoi muut ihmislajit tieltään ja loi hämmästyttävän määrän erilaisia uskomusjärjestelmiä: jumalat, maatalouden, kapitalismin ja valtion. Leirinuotiolla kerrotut tarinat kuulostivat uskottavilta ja saivat ihmiset ahkeroimaan entistä paremman tulevaisuuden puolesta. Syntyikö sellaista koskaan? Kenties Harari vastaa kysymykseen uudessa kirjassaan Homo Deus: A Brief History of Tomorrow, jonka suomennosta odotan innokkaasti.


Nettisivujen osalta tuotan pettymyksen. En seuraa säännöllisesti sivustoja, vaikka tietoa etsiessäni vierailen useilla.

Haastan mukaan seuraavat mainiot blogit:
A.sta Ö:hön
Musiikkihavaintoja
Kinokabinetti

Ohjeet:
– Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
– Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä – siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
– Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
– Haasteen aloittajan Lukumadon kirjoitus tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
– Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Paolo Nutini: Iron Sky (2014)

Basso valaa kivajalan taloon, ja koskettimet tukevat valua kunnes piano ja rummut kantavat vokalistin raastavan äänen ja merkityksillä ladatun lyriikan huoneisiin. Luodessamme katseemme ylös näemme katon sijasta taivaan, jonka alla voimakkaat metaforat ja kuvat väreilevät kuin revontulet pohjoisella taivaalla. Tämä luja kuvasto kuljettaa ajatuksemme oman aikamme konflikteihin tai robotisaation nopeaan etenemiseen, ja muistuttaa meitä ihmisen ikuisesta selviytymistaistelusta. Vähitellen laulajan ääni repii seinät ympäriltään, ja kaikki mikä myrskyn jäljiltä jää vielä pystyyn, huuhtoutuu puhaltimien nuottien mukana tuuleen. Koko kappale on kuin viimeiseen asti pidäteltyä jännitystä, jossa yhtye soittaa sinänsä rauhallisesti, mutta väistämätön räjähdys vaanii aina seuraavan tahdin takana. Kuulija virittäytyy lopulliseen purkaukseen, mutta juuri silloin koittaa yllättävä rauhallinen ja tyyni hetki, joka täyttyy Charles Chaplinin legendaarisella puheella elokuvasta Diktaattori. Kun se päättyy, on lopullinen räjähdys enää vain ajan kysymys.

Caustic love on Paolo Nutinin kolmas albumi ja Iron Sky sävelkynän suurin saavutus. Musiikillisesti kappale voidaan luokitella psykedeeliseksi rokiksi, mutta pohjimmiltaan se on puhdasta soulia, jota artistin karhea ääni kantaa eteenpäin yhtä ylväästi kuin 1960-luvun klassiset soulartistit omia ikonisia kappaleitaan. Se liukuu salakavalasti ihon alle ja jää sinne muistuttamaan, että todellisuus iskee toisinaan kasvoille kovemmin kuin pelkät sanat ja sävelet. Kahden aiemman levyn iloiset ja kevyet ska- ja reggaesävyt ovat vaihtuneet totisemmaksi ja tummemmaksi kerronnaksi, joka sopii erittäin hyvin laulajan äänelle. Niiden kaiut kumpuavat toisinaan muistuttamaan kuulijaa musiikillisen ilmaisun moninaisuudesta ja sävelet leikittelevät useassa tyylilajissa, mikä puolestaan vahvistaa käsitystä Nutinista vahvana ja omaan näkemykseensä uskovana taiteilijana.

Hyvät kuulijat, hyvä musiikki raastaa sielua ja hioo sydämen vereslihalle, mutta samalla se puhdistaa sisimmän ja lakaisee kaiken kuonan tieltään. Iron Sky omaa kaikki klassikon ainekset ja tarjoaa täydellisen katarsiksen, jonka saavutettuamme voimme puristaa kätemme nyrkkiin, nostaa sen ilmaan ja laulaa paremman tulevaisuuden puolesta. Meidän on noustava, kuten laulu opettaa, pelon, vihan ja rakkauden yläpuolelle, jotta voimme saavuttaa todellisen vapauden. Sen me olemme ansainneet.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (heinäkuu 2016)

Arvottomat työkalut

Suuresti kunnioittamani kasvatustieteen professori piti luentoa ja asetti uuden kalvon piirtoheittimeen. Siinä oli yksinkertainen kuva, kolmio, ja vain muutamia sanoja. Hän puhui oppimiseen vaadittavasta ajasta. Seuraavan viidentoista minuutin aikana aiemmat filosofian opinnot saivat uutta sisältöä.

Muistin professorini kalvon muutama vuosi sitten, kun kuulin hyvin erikoisessa tilaisuudessa, että arvoja pitäisi pystyä vaihtamaan vuosittain. Puhuja perusteli, etteivät ne suinkaan ole kiveen hakattuja totuuksia, vaan sanoja, jotka kuvaavat organisaation toiminnan perusteita. Vedin hihastani jokerikortin ja muistutin kolmesta klassisesta perusarvosta, jotka mielessään ihmiset ovat rakentaneet yhteistä tulevaisuuttaan vuosituhansien ajan. Aivan turhaan, sillä teknokraatti löysi oikean instrumentin, jolla vaiensi idealistin. Totuus, hyvyys ja kauneus korvautuivat näppärillä ja ketterillä strategioilla, joissa ne korvattiin tekemistä tai ominaisuuksia kuvaavilla käsiteillä. Puhtaiden ideoiden sijasta meille tarjottiin lapioita ja vasaroita.

Professorini opetti, että yksilö oppii muutetavan asian kuukaudessa ja muutos näkyy mielipiteenä. Jokainen työyhteisössä tai parisuhteessa elävä tietää, etteivät vastakkaiset ajatukset muutu helposti. Prosessi vaatii aikaa ja energiaa. Toiselle voi syöttää tietoa ja informaatiota pieninä, lähes huomaamattomina, annoksina. Kun hän kuukauden kuluttua esittää idean omanaan, on oppiminen kantanut hedelmää ja mielipide muuttunut.

Organisaatiolta oppiminen vie vähintään vuoden, ja silloin muuttuu ainoastaan asenne. On todella turhaa kuvitella, että muutos tapahtuu muistiolla tai yhden tiedotustilaisuuden kalvosarjalla. Pahimmillaan aikaa ja energiaa hukataan tyhjiin puheisiin. Kuinka monta kertaa olet kuullut termin Strategian jalkauttaminen. Oletko koskaan kokenut, että sen toteuttamiseen on annettu riittävästi resursseja, opetukseen panostettu ja oppimista ohjattu?

Itsessään tärkeää ja tavoittelemisen arvoista asiaa kutsutaan varsinaiseksi arvoksi. Meistä jokainen perustaa toimintansa oppimilleen ja omaksumilleen arvoille. Niiden muuttaminen on pitkäkestoinen prosessi, ja oppiminen kestää sukupolven ajan, sillä muutoksen yksikkönä on tällöin kokonainen kulttuuri. Jos mietit miksi naispappeutta yhä vastustetaan tai osa kanssaihmisistämme ei hyväksy tasa-arvoista avioliittolakia, on vastaus jälleen yksinkertainen: oppimisprosessi on yhä kesken. Seuraaville sukupolville nämä kysymykset ovat jo arkipäivää ja kuvastavat vallitsevaa olotilaa, mutta prosessin keskellä eläviltä ne vaativat paljon enemmän kuin pelkän mielipiteen tai asenteen muuttamista. Edessä seisoo perusteellinen omien arvojen tarkastelu.

Voimme tehdä valintoja ajattelemalla päämäärää sinänsä ja todellisia arvoja, aiemmin mainittuja totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Toiset meistä perustavat toimintansa liikkeelle, jatkuvalle muutokselle, joka joskus saattaa lähestyä tavoittelemisen arvoista tilaa. Valitettavan usein keskeinen tekijä vaikuttaa kuitenkin olevan vauhti, jota perustellaan toimintojen kehittämisellä. Pahimmillaan organisaatiouudistukset seuraavat toisiaan muutaman vuoden välein. Organisaatio oppii uuden asenteen vuodessa, ja vie vielä toisen ja kenties kolmannen ennen kuin tärkeimmät sidosryhmät omaksuvat saman. Ja juuri silloin myllerrys alkaa uudestaan. Näppäryys ja ketteryys hukuttavat kaikki siltaa ylittävät aasit, ja sananhelinä kääntyy lopulta itseään vastaan.

Elämmekö todellakin aikaa, jossa mielipide voi korvata faktan ja asenne todellisen arvon? Pelkät välineelliset arvot ovat kuin rikkinäisiä työkaluja: varrettomia lapioita ja vasaroita. Niillä satuttaa ensin itseään.


Fintellektuaalinen manifesti XXIII

Ajatus orjien kuorossa

– Ei!
Voimakas sana paiskautui ensimmäisen kerroksen avoimesta ikkunasta kävelytielle ja pysäytti liikkeeni. Nojasin aluksi ilmoitustauluun, mutta siirryin varjon puolelle, jotta keskustelijat, joita arvelin olevan kaksi, eivät huomaisi minua, mikäli sattuisivat katsomaan ikkunasta.
    – Miksi? jyrähti toinen ääni.
Seurasi hetken hiljaisuus. Näin mielessäni kuinka ensimmäinen puhuja antoi hengityksensä tasaantua ennen kuin vastaisi.
    – Sinä olet kuin kolmea apinaa esittävä veistos. Et kuule, näe tai sano yhtään sellaista ajatusta, joka ei olisi syntynyt sinun päässäsi. Ja ne eivät ole – luvalla sanoen – erityisen innovatiivisia. Sinä osaat käsitellä saksia. Se on kyllä tullut selväksi. Mutta leikkaat impulsiivisesti ja se puolestaan saa ainoastaan vahinkoa aikaan…
    – Nyt saa riittää! toinen mies pauhasi ja jatkoi: – Asia on näin eikä muita vaihtoehtoja ole. Se riittää. Sinä teet, mitä sinulta vaadin! Jos kieltäydyt, on minulla aina mahdollisuus kurinpidollisiin toimiin.
   Tunnistin viimein äänen. Huutaja oli kaupunkimme johtavia virkamiehiä. Olin haastatellut häntä useampaan kertaan palvelurakenteiden uudistuksista ja kirjoittanut muutaman jutun. Niiden jälkeen hän ei ollut suostunut antamaan minulle haastattelua kuin pakon edessä. Toinen miehistä oli sen sijaan yhä arvoitus, enkä tunnistanut ääntä, vaikka kuinka pinnistelin.
    – Kuuletko sinä itseäsi? Ymmärrätkö oikeasti, mitä sanot? Et voi kävellä ihmisten oikeuksien yli, vaatia sokeaa kuuliaisuutta tai vedota epämääräisiin tuomioistuimiin. Merirosvolaivan kapteeni voi pakottaa alaisensa lankulle tai umpifasistinen järjestelmä langettaa tuomion ilman rehellistä oikeudenkäyntiä, mutta kaikissa työyhteisöissä on sääntönsä, jotka lait ja asetukset vahvistavat.
    – Minä kiellän sinua poistumasta!
    – Etkö huomaa, missä jo olemme? Tämä on käytävä. Juokset todennäköisesti perässäni puiston halki aina torille saakka. Pysähdy ja palaa huoneeseesi. Mieti siellä asiaa uudestaan.
    – Päätökseni pitää. Minä teen näin, koska voin!
    – Eiköhän tämä siinä tapauksessa ollut lopullisesti tässä: kiitos ja näkemiin!
    Kuulin askelten kaiun ja lasioven kolahtavan kiinni. Huutaja työnsi päänsä ikkunasta ja katsoi kaupungintalon portaisiin. Hän tärisi kauttaaltaan ja kasvot hehkuivat tulipunaisina. Tuuli värisytti päälaen peitoksi kammattuja hiuksia. Hän odotti keskustelukumppaninsa astuvan ovesta, mutta sen sijaan näki minut alapuolellaan. Hän jäykistyi ja kasvot värähtivät ilmeettömiksi. Hän veti vihaisesti ikkunan kiinni. Kukaan ei kuitenkaan astunut pääovesta kadulle.

Kahta päivää myöhemmin toinenkin mies sai kasvot. Ne katsoivat haikeasti kaukaisuuteen lehtikuvassa. Ajan hermolla liikkuva nuori toimittajakollegani oli kirjoittanut jutun, jonka lopussa hän tiukkasi keskeisen yksikön päälliköltä, miksi tämän johtaman laitoksen palveluaikoja oli kavennettu, palvelumaksuja jälleen korotettu ja toimitiloja sekä henkilökuntaa entisestään vähennetty. Haastateltava oli ottanut povitaskustaan paperin, taitellut sen auki ja lukenut vastauksen:
    – On täysin edesvastuutonta väittää, että nämä toimenpiteet heikentäisivät millään tavalla yksikkömme tarjoamien palveluiden laatua. Kaikki muutokset perustuvat tarkoin punnittuun tilastotietoon. Näiden välttämättömien kehitystoimien ansiosta palvelut paranevat ja toimintamme kehittyy entistä paremmaksi.
    Toimittaja kuvaili kuinka mies oli hymyillyt ja taitellut paperin takaisin taskuunsa kuin hauraan aarteen. Artikkeli päättyi erittäin kuvaaviin sanoihin: Meillä jokaisella lienee oma päiväkäskymme, jota täytyy orjallisesti seurata. Se pitää miekkamme tupessa ja kaitselmuksen kaukana. Se leikkaa ajatustemme kultaiset siivet.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1995

Persoonallinen tyyppivika

Olipa kerran ravintola ja hääpäiväänsä viettävä pariskunta. Ravintola sijaitsi hyvällä ja vetävällä paikalla, ja siksi vapaata pöytää joutui usein jonottamaan. Palvelu oli kohteliasta eikä odotusaika baarin puolella käynyt kohtuuttomaksi. Puolen tunnin kuluttua hovimestari ohjasi pariskunnan paikalleen. He tilaisivat kesäisen menun, kolmen ruokalajin aterian, ja merkkipäivän kunniaksi myös shampanjaa. Pian kuului poksahdus ja juoma kuohui levottomasti lasissa. Asiakkaat epäilivät, että se oli liian lämmintä. Tarjoilija kohautti olkapäitään, kaatoi lisää vaahtoa laseihin, laski pullon jäähdytysastiaan ja poistui. Mies ja nainen katsoivat epäuskoisena toisiaan. He kohottivat lasinsa ja maistoivat. Tuomio oli yksiselitteinen: shampanja oli lämmintä.

Tarjoilija toi alkuruuan ja mies huomautti juomasta. Tarjoilija kertoi hakeneensa pullon varastosta, koska kylmäkaappi oli ehtinyt tyhjentyä illan aikana. Mies uteli, miksei heille siinä tapauksessa tarjottu vaihtoehtoista tuotetta. Tarjoilija ei vastannut, vaan tarttui pulloon ja sanoi vievänsä sen hetkeksi jäähtymään. Hän palasi myöhemmin pääruokien ja shampanjan kanssa, joka kuohui yhä edelleen valtoimenaan, mutta se ei tarjoilijaa haitannut. Hän iski pullon metallikulhoon ja poistui. Vasta jälkiruuan aikana juoma saavutti oikean lämpötilan, ja silloin tarjoilija katosi kokonaan salista. Mies viittasi hovimestarin luokseen ja antoi palautetta. Hovimestari pahoitteli tapahtunutta ja poisti shampanjan loppulaskusta.

Olipa kerran automerkki, myyjä, autokauppaketju, merkkihuoltamo, maahantuoja ja asiakas, joka halusi ostaa auton. Hän ei perustanut autokauppiaista, jotka myivät kaikkia herkkuja, vaan tahtoi ainoastaan kestävän ja toimivan ajoneuvon. Myyjä löysi sopivan ja vei entisen pois. Asiakkaan ystävä kuuli ostoksesta ja varoitti automerkin tyyppiviasta. Myyjä vakuutti, että sellaista ei ole. Moottori piti erikoista ääntä aina käynnistämisen yhteydessä, mutta se ei ollut vika, vaan ominaisuus. Ääni paheni ajan myötä, mutta merkkihuollossa käskettiin käyttämään maalaisjärkeä: autoa ei kannattanut tuoda mokoman asian takia näytille.

Vuoden kuluttua autoon tuli ongelma. Merkkihuoltamo ei ehtinyt ottamaan asiakasta vastaan, mutta onneksi toinen yritys korjasi vian. Siellä häntä kehotettiin selvittämään, miksi moottorista kuuluu outo ääni. Merkkihuolto ja myyjä vakuuttivat yhä, ettei syytä huoleen ole. Kului muutama kuukausi ja määräaikaishuollon hetki lähestyi. Asiakas soitti jälleen merkkihuoltoon. Aikaa ei valitettavasti löytyisi kuin vasta viikkojen päästä, mutta onneksi lähellä sijaitsi luotettava öljynvaihtoihin erikoistunut liike, joka voisi antaa ensiavun ja ehtisihän vastikään korjatun huoltaa myöhemmin. Asiakas toimi saamiensa ohjeiden mukaan ja vaihdatti öljyt. Mittariin kertyi muutamana kesäisenä viikkona tuhansia kilometrejä. Ja sitten moottori päästi viimeisen yskäisyn. Tyyppivika, jota ei pitänyt olla olemassa, ilmoitti tulleensa kylään.

Alkoi neuvottelujen ja reklamaatioiden kierre, joka vei asiakkaan kafkalaiseen todellisuuteen. Autoliike pallotteli asiaa itsensä ja maahantuojan välillä. Myyjän esimies oli valmis siirtämään kaiken vastuun asiakkaalle, mutta kävi ilmi, että pöytälaatikosta löytyi tulostettu sähköpostiviesti, jossa autoliike ja maahantuoja olivat jo ilmoittaneet kantavansa osan vastuusta. Myöhemmin maahantuoja lisäsi osuuttaan entisestään, koska oli unohtanut vastata asiakkaan alkuperäiseen reklamaatioon. Prosessin aikana myyjä, autokauppa, merkkihuolto tai maahantuoja ei myöntänyt tyyppivian olemassaoloa. Koko ketju pysyi yhteisessä kertomuksessa. Yksittäinen lenkki saattoi tuntea pistoksen sisällään, kun asioiden oikea laita selvisi, mutta tietoa ja totuutta annosteltiin yhä ylhäältä alaspäin, ja jokainen myyjä toteutti vain annettuja käskyjä.

Kelvottoman juoman voi helposti korvata kelvollisella. Toisin kuin viini, eivät autot välttämättä parane vanhetessaan. Asiakas pettyi koko ketjuun eikä aio enää koskaan tehdä autokauppaa, jossa osapuolena on yksikään sen lenkeistä. Hän toivoo kaikkien muiden puolesta, että persoonallinen tyyppivika rajoittuu ainoastaan tuotteisiin.


Fintellektuaalinen manifesti XXII

Michael Kiwanuka: Cold Little Heart (2016)

Voiko mikään hivellä musiikkimiehen sielua paremmin kuin uuden artistin tuotannon löytäminen? Kuukausien, vuosien tai vuosikymmenten mittainen vaellus musiikin erämaassa tarjoaa virvoittavia lähteitä, mutta silmä hamuaa jatkuvasti kangastusten keskeltä keidasta, jossa voisi hetkeksi unohtaa kaikki arjen huolet. Iän myötä lepopaikkoja on yhä vaikeampi havaita, mutta todelliset löydöt palkitsevat moninkertaisesti. Michael Kiwanukan ensimmäinen albumi Home Again tarjosi hyvin perinnetietoista soulia, jonka kyljessä kulkivat niin leppoisan jazzin kuin viattomalta kuulostavan rockin sävyt. Se kaikuu yhä pimenevissä syysilloissa kuin viettelevä viini, jonka henkäyksissä Marvin Gaye, Curtis Mayfield, Otis Redding, Bill Withers ja Van Morrison elävät vahvasti mukana.

Kiwanukan tuore levy Love & Hate soi esikoista suureellisemmin, ja se on pääasiassa tuottaja Danger Mousen, Brian Burtonin ansiota. Levyn aloittava Cold Little Heart palauttaa mieleen The Black Keysin erinomaisen Weight of Your love -kappaleen tunnelman ja äänimaailman. Aivan kuin Danger Mouse jatkaisi siitä, mihin aiemmin jäi, mutta tekee sen nyt paria pykälää tyylikkäämmin. Saimme aikoinaan odottaa Dan Auerbachin ääntä kaksi minuuttia, mutta Michael Kiwanuka laulaa vasta viiden minuutin rajapyykin jälkeen, ja mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua ennen sitä.

Alussa on yksinäisiä säveliä, piano ja väreilevät jouset. Seuraavaksi kuorosta irtoaa pakottomalta kuulostavia ja sopivasti kaiutettuja ääniä. Eikä muuta tarvita, sillä kaikki on pedattu yhtä valmiiksi kuin kaksintaistelukohtaus elokuvassa. Kitaran puhutteleva melodiakulku liittyy mukaan. Kaukaisuudesta kaikuvat merkitsevät rummuniskut ja kitarointi muuttuu tyylittelyksi, josta David Gilmour olisi ylpeä. Kuoro vastaa tähän sävelillä, jotka kantavat muistoja Ennio Morriconen lännenelokuvamusiikista. Pian tunnelma vaihtuu ja odotus tulevasta kasvaa edelleen. Rytmi siirtyy avarilta mailta kaupungin ahtaille kaduille. Viisi minuuttia myöhemmin huomaamme, että Michael Kiwanuka osasi kuljettaa kymmenminuuttisen kappaleen askel kerrallaan maaliin erittäin taitavasti.

Hyvät kuulijat, 2010-luvulla sielumme saavat soida hellästi. Michael Kiwanukan Cold Little Heart on jo toinen soul-sävelmä, joka omaa kaikki klassikon ainekset. Tyylikäs kompositio, tarkkaan harkittu orkestrointi ja sydäntä raastava ääni jättävät jäljen, joka ei huuhtoudu pesuveden mukana. Se toinen sävel puolestaan…


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (heinäkuu 2016)

Luovuuden ja mielikuvituksen lihakset

Minulla on älykäs serkku, joka rakastaa matemaattisia haasteita ja shakkia, tilastoja ja insinööritieteitä. Joitakin vuosia sitten hän kyseenalaisti osan vanhoista käsityksistään ja ryhtyi korostamaan luovuuden ja mielikuvituksen merkitystä, sillä toisinaan matemaattisen yhtälön antama tulos ei ollut ainoa oikea vastaus esitettyyn kysymykseen. Olin samaa mieltä hänen kansaan, ja aloitimme vuosia jatkuneen keskustelun koulun kolmesta tärkeimmästä oppiaineesta.

Jokainen oppivelvollisuutensa suorittanut on asiantuntija, joka voi kertoa kansaihmisilleen, mitä koulun tulisi opettaa. Kirjailija Tommi Kinnunen kokosi mainiossa kolumnissaan Koko kylä tahtoo kasvattaa (Turun Sanomat 21.7.2014) yhteen ajassamme liikkuneita toiveita. Niiden paino kykenisi musertamaan yksittäisen opettajan. Unohdetaan kuitenkin hetkeksi sekä poliittiset painotukset että elinkeinoelämän ja kansainvälisen kilpailukyvyn vaatimukset. Nostetaan hyllylle myös elämänkoulun käyneiden itsekorostus, ja annetaan perinteiselle koululle mahdollisuus osoittaa tärkeytensä.

Päätoimittaja Petri Piipari huolestui pääkirjoituksessaan (Kaupunkilehti Ankkuri 13.8.2016) peruskoululaisten äidinkielen taidon heikkenemisestä: "Verkottuneessa nettimaailmassa yhä useamman palvelun hoitamisessa tarvitaan kirjallista kykyä ja luetun ymmärtämistä". Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen puolestaan tiivisti äidinkielen merkityksen hienoksi ajatukseksi: se ei ole pelkästään oppiaine koulussa, vaan tärkein kommunikaation ja itsensä ymmärrettäväksi tekemisen väline.

Kaikkein tärkeintä, mitä koulu voi opettaa, on luontevan ja syvän suhteen luominen omaan äidinkieleen. Se vaatii jatkuvaa vaalimista, sillä myös kieli kehittyy jatkuvasti. Peruskunnon rakentaminen on aloitettava jo varhain. Koti luo mallin, ja koulun tehtävänä on sekä vahvistaa omaksuttuja kykyjä että ohjata käyttämään asianmukaista kieltä. Oman äidinkielen hallinta luo sekä perustan myöhemmälle vieraiden kielten ja muiden aineiden opiskelulle että avaa oven äärettömään draaman ja kirjallisuuden maailmaan.

Toisena listallamme on matematiikka, joka on kansainvälinen kieli. Sen avulla voimme muun muassa selittää monia ilmiöitä ja laskea todennäköisyyksiä. Kuinka monen elämänkoululaisen arki olisikaan helpompaa, jos hän olisi ymmärtänyt 400 prosentin lainakoron merkityksen ajoissa? Riittävät matemaattiset taidot helpottavat päivittäisiä toimiamme, mutta laajempi tietämys avaa niin fysiikan ja kemian salaisuuksia kuin tekee biologian ja psykologian ilmiöt ymmärrettäviksi.

Oman äidinkielen hallinta ja matemaattiset taidot ovat tärkeitä, mutta vasta historian ymmärtäminen luo riittävän perustan tasapainoisella maailmankatsomukselle. Ihmiskunnan historia on täynnä sekä surullisia tarinoita että kertomuksia suurista voitoista, keksityistä ja todellisista. Mikäli ymmärrät asioiden ja ilmiöiden historiallisen kehityksen, ei kukaan voi johtaa sinua jatkuvasti harhaan kauniilla sanoilla tai yhteen matemaattiseen muuttujaan vetoamalla. Elämä on paljon monimuotoisempaa ja monipuolisempaa kuin yksittäinen luku tai iskulause, sillä ne yleensä todistavat vain sen, mitä puhuja haluaa. Historia ei ole pelkästään vuosilukuja tai hallitsijaluetteloita. Se on kertomus ihmisten kulloisestakin todellisuudesta, esitys tähän hetkeen johtaneesta kehityksestä ja avain oman aikamme ja yhteiskuntamme ymmärtämiselle.

Serkkuni kaipaama tie luovuuteen käy oppimisen ja toistojen kautta, kuten professori Alf Rehn kolumnissaan (Helsingin Sanomat 13.8.2016) esittää: ”Tarvitsemme pänttäämistä rakentaaksemme luovuuden lihaksia, koska aito kehittyminen vaatii myös luovuuden vähemmän kivoja osia”. Koulu ja oppiaineet eivät estä ketään toteuttamasta luovuuttaan tai käyttämästä mielikuvitustaan. Ne valavat tukevan kivijalan.


Fintellektuaalinen manifesti XXI

Maksuton kasvojenkohotus

Keväisenä päivänä vuonna 1995 lentokenttäbussi toi minut Helsingin rautatieasemalle. Reppu oli täynnä cd-levyjä ja kirjoja. Hetkittäin tunsin kuinka se kuljetti minua eikä päinvastoin. Vedin isoa matkalaukkua perässäni ja toisessa kädessäni oli muutama muovipussillinen tuliaisia, viime hetkellä Manchesterin lentokentältä ostettuja. Aseman ovien edessä oli joukko ihmisiä, sekä nuoria että keski-ikäisiä, miehiä ja naisia. Yksikään heistä ei väistänyt tai antanut tietä minulle ja kantamuksilleni. Kun viimein pääsin aseman ovella ja tartuin kahvaan, repesi yksi muovispusseista, ja ostokseni levisivät maahan. Kukaan ei rientänyt auttamaan. Muutama hymy karehti kasvoilla, mutta suurin osa heistä tuijotti apaattisena eteensä. Kokosin tavarani ja itseni. Avasin oven ja yritin olla tyyni, vaikka sisälläni myrskysi. Englantilaisen kohteliaisuuden – olkoon se kuinka pinnallista tahansa – jälkeen kotimaani ensimmäiset kasvot eivät näyttäneet kauniilta.

Olisi aivan liian helppoa vetää tästä esimerkistä yksinkertainen johtopäätös ja syyttää huonoista käytöstavoista tiettyä sosio-ekonomista ryhmää, joka pystyy kokoontumaan rautatieaseman ovien edustalle keskellä arkipäivää. Tapojen hallinta liittää ihmiset yhteisönsä jäseniksi. Ne osoittavat, että yksilö osaa olla kohtelias ja sivistynyt sekä hallitsee itsensä. Jokaisella ryhmällä on omat toimintatapansa ja sisäiset sääntönsä sekä keinonsa luoda ja muuttaa niitä. Ryhmät voivat määritellä itselleen sekä hyväksyttävät että sopimattomat arvot ja käyttäytymismallit.

Sosiologit kutsuvat niitä normeiksi. Nämä ryhmien väliset normit saattavat vaihdella suuresti ja olla ristiriidassa keskenään, mutta lait ja asetukset suojelevat sekä pahimmilta ylilyönneiltä että eriasteiselta diktatuurilta. Historiallisesti normit eivät ole pysyneet samoina tai olleet muuttumattomia. Aika ja yhteiskunnallinen kehitys ovat muokanneet niitä. Ne sopeutuvat vallitseviin olosuhteisiin ja jatkavat muuttumistaan. Filosofisesti tarkasteltuna niiden taustalla on pitkä etiikan ja moraalifilosofian perinne, joka ensisijaisesti määrittää kuinka meidän tulisi elää keskenämme ihmisarvoista elämää.

Hyvät käytöstavat kertovat millaisia me olemme: otammeko toiset huomioon vai ajattelemmeko ainoastaan itseämme. Huono käytös sinänsä ei johda rangaistukseen eikä siitä voi tehdä rikosilmoitusta. Sitä voidaan ainoastaan paheksua. Länsimaiseen sivistykseen kuuluu myös ajatus vapaudesta ja oikeus sekä itseilmaisuun että sananvapauteen. Niitä harjoitettaessa on syytä kuitenkin pitää mielessä yleiset velvollisuudet ja lakien esittämät rajoitukset.

Tosinaan kanssaihmisemme yrittävät asettua kaiken yläpuolelle. Se voi ilmetä vaatimuksena erityskohteluun esimerkiksi oman yhteiskunnallisen aseman tai rodullisen ylemmyydentunteen perusteella. Tällöin kuvitteellisuus ei kohtaa todellisuutta tai ylimielisyys muutu hyveeksi. Kysymykseen ”ettekö tiedä kuka minä olen”, voimme ainakin mielessämme vastata oikeutetusti: ”tiedän, mikä olet”.

Hyvät käytöstavat ovat lopulta hyvin yksinkertaisia: toisten huomioimista sosiaalisissa tilanteissa, asianmukaista tervehtimistä, aiheellista anteeksipyytämistä tai auttavan käden ojentamista. Kirurgin veitsi voi kohentaa kasvojasi, mutta henkisiä vinoutumia se ei poista. Aito hymy ja hyvät käytöstavat sen sijaan lakaisevat monia esteitä tieltäsi.


Fintellektuaalinen manifesti XX

Kolmisointuinen ajatus

Heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2012 piti konsertin alkaa ennakkotietojen mukaan kello 19. Tuntia ja kymmentä minuuttia ennen luvattua hetkeä hyväntuulinen artisti astui kitaran ja huuliharpun kanssa lavalle Helsingin Olympiastadionilla. Suuri osa yleisöstä oli yhä jossakin sen lukuisista nurkista tai vasta matkalla konserttipaikalle. Artisti jutteli mukavia faneilleen ja soitti seuraavan neljänkymmenenviiden minuutin aikana viisi toivekappaletta. Varsinaisen konsertin alku myöhästyi viisikymmentä minuuttia, mutta kesti virallisen ajanlaskun mukaan neljä tuntia ja kuusi minuuttia. Monelle paikalla olleelle se oli kaikkien aikojen keikka.

”Olen nähnyt rock’n’rollin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen”, kirjoitti Jon Landau bostonilaiseen The Real Paper -sanomalehteen vuonna 1974. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Landau saattoi lahjakkaan artistin uran huimaan nousukiitoon, ja he kirjoittivat yhdessä monta uutta lukua rockmusiikin historiaan. Konsertti Helsingin Olympiastadionilla jää todennäköisesti ylittämättömäksi sekä kestonsa että hienon tunnelmansa takia. Se on yksi luvuista, jotka eivät unohdu.

Heinäkuun 12. päivänä vuonna 2008 kuljin Hotelli Kämpin ohi. Sen edusta oli suljettu köysillä, joiden takana seisoi muutamia turvamiehiä. Jalkakäytävälle ja kävelykadulle kerääntyi koko ajan lisää ihmisiä. Seinustalle oli pinottu tuoleja. Niiden vierestä löysin itselleni hyvän paikan. Hetken kuluttua Bruce Springsteen astui kadulle. Kamerat lauloivat ja yleisö viittoili artistia tulemaan lähemmäksi. Hän jakoi nimikirjoituksia ja asettui yhteiskuviin. Muutaman minuutin kuluttua hän seisoi edessäni, ainoastaan käsivarren mitan päässä. Hän vastaili ihmisten kysymyksiin ja hymyili. Minä katsoin ja nautin tilanteesta. En etsinyt kameraa tai kynää ja paperia. Päätin tallentaa kaiken mieleeni. Kun Springsteen myöhemmin poistui lentokentälle, ei hän suinkaan asettunut takapenkille tummennettujen lasien taakse, vaan etupenkille ja vilkutti faneilleen. Voin vannoa, että hän katsoi juuri minua, kun auto ohitti paikan, jossa seisoin.

Kahdeksaa vuotta myöhemmin kuljin jälleen kerran Hotelli Kämpin ohi. Oloni oli kevyt ja sieluni hyräili, vaikka ravintola oli tarjonnut illallisen yhteydessä lämmintä shamppanjaa. Edellisten päivien epävakaa sää oli kääntynyt lämpimäksi, mutta tuuliseksi illaksi. Muutaman metrin päässä hotellin ovesta kulki seurue. Laitimmaisena vasemmalla käveli mies, joka vaikutti tutulta. En nähnyt kasvoja, ainoastaan niskan ja vaatetuksen. Kuiskasin nimen seuralaiselleni, joka kehotti välittömästi pyytämään tätä yhteiskuvaan. Otin muutaman nopean askeleen ja avasin keskustelun kohteliaasti. Seurue pysähtyi, artisti hymyili ja vastasi iloisesti. Vaihdoimme muutamia ajatuksia ja kerroimme hänelle erityisestä illastamme. Kun tiemme erkanivat, toivotin heille mukavaa iltaa Helsingissä ja hyvää keikkaa seuraavaksi illaksi Poriin. Artisti kiitti ja ojensi minulle plektran muistoksi. Sen toiselle puolelle on painettu kuva kahdesta ristikkäin asetetusta kitarasta, joiden merkki on todennäköisesti Gretsch. Kääntöpuolella on artistin nimikirjoitus: Brian Setzer.

Kun Jon Landau kirjoitti rock’n’rollin tulevaisuudesta 1970-luvulla, on moni asia sen jälkeisten vuosikymmenten aikana muuttunut perusteellisesti musiikkialalla. Valtavirran ulkopuolella liikkuvat tekijät ansaitsevat yhä vähemmän tuotannollaan. Yksi keskeinen syy liittyy suoratoistopalveluihin, joiden artisteille maksamat korvaukset ovat naurettavan pieniä. Lahjakkaat muusikot – kuten kaksi kriitikoiden arvostamaa albumia julkaissut englantilainen Tom Moriarty – joutuvat taistelemaan taiteensa puolesta melko aggressiiviseksi, jopa vihamieliseksi muuttuneessa maastossa.

Oma aikamme luo myös uusia toimintatapoja. Artistit eivät piiloudu takahuoneisiin tai hiljaisuuden muurien taakse, mikäli he tahtovat saada äänenä kuuluville. Sen sijaan he ottavat aktiivisesti osaa keskusteluun uusmediassa ja antavat sosiaalisen omatuntonsa näkyä. He ovat läsnä ja luovat puheenaiheita. Brian Setzer ja Bruce Springsteen pysähtyvät keskustelemaan kadulla faniensa kanssa. Tom Moriarty puolestaan saattaa käydä pitkän sähköpostikeskustelun ja vastata kysymyksiin sosiaalisessa mediassa.

Rock on nähnyt tulevaisuutensa, ja siellä odottaa Tom Moriarty.


Fintellektuaalinen manifesti XIX

Ground rules when speaking of the devil

– A conversation with Tom Moriarty

A year ago, I came across an interesting singer-songwriter with a very distinctive sound of an old school musician – but that’s only the surface. Under it, you can find a very modern personality, an up-to-date version of the classical rock poet. Tom Moriarty doesn't hide behind walls of silence. He is very active in the social media and challenges the truths we’re hearing. Inconvenient or not, he doesn’t hesitate to speak his mind.

Moriarty has released two critically acclaimed albums: Fire in the Doll’s House and The Road.

If I have understood it correctly, you’ve studied economics at LSE and worked after that in corporate marketing? What made you to quit a steady job and start the singer-songwriter career?

“I have always been a singer-songwriter. I started to write songs as soon as I got a guitar when I was 6. If you're a musical child, it's like drawing. So it all starts then. You don't think of it as a career, it's just what you do. You just want to keep doing it and make enough money to survive. That's all most musicians really want. By the time I got to LSE I’d been writing songs for a while and was gigging round the London acoustic circuit.

Yeah, it was mostly macro socio-economic theory, things like international labour patterns, European economic union, social policy, environmental issues, that kind of thing. There’s a lot of it about. I’m glad I went there. It has a rebellious streak which I appreciate. It’s in the culture, the history, it’s in the walls. I guess that experience all played a part in influencing my music.

After that I actually went to live in Cambridge for couple of years and then Los Angeles, where I studied at the Musician’s Institute in Hollywood. It’s basically a rock school, where you play electric guitar all day. It was after then that I came back to London.

London is expensive, so like many musicians I got a day job It was in corporate marketing. Feels very distant now, another life, like when Obi-Wan says “now that’s a name I’ve not heard in a long time…” But it was a job, my mother was ill and I had to pay the medical bills and you do what you have to do. I think of it as my years in the desert.

So it's not so much that I quit a steady job to “start” a singer-songwriter career, it's that I had to put it on hold for a while. “

I have noticed you criticize quite a lot about the greed that banks nowadays represent.

“I don't think banks "represent" greed like flag bearers for a movement. They are what they are, and they caused a lot of people a lot of pain and I am critical of that.  They have got away with it and I am critical of that. Nothing has changed to stop it from happening again…and it will happen again.  It tells you a lot about where they sit within our global society…mostly above politicians pulling strings.

Since the crash, the banks, helped by puppet politicians, have done a good job in convincing people it wasn’t them. So people find others to blame, other people, races, nationalities etc. It's like the quote from that movie The Usual Suspects, The greatest trick the devil ever pulled was convincing the world he didn't exist.
 
We can of course see the effects of the crash all around us in the form of economic recession and austerity, cuts to services, education, healthcare etc. It’s made life a lot harder for most people, however the more concerning effect is more profound and long-term. It mutates society’s DNA.

In times of hardship people start building walls and not bridges. We’ve seen this in recent years all over the place. We have seen a rise in nationalism, increasing xenophobia, the blaming of migrants for economic problems, increased tension and a shift to the Right politically. Other symptoms are that society becomes less tolerant and you see a resurgence in racism, sexism, and other forms of prejudice and discrimination, for example, based on religion, sexual orientation, mental health or disability. Culture becomes shallower and controlled, the arts and the sciences are attacked and manipulated. Astonishingly the UK Education Minister has said that a career in the arts is a waste of time and children should choose other subjects at school. And right now the UK government is trying to take over the BBC and turn if from a public broadcaster into a state broadcaster. I know it sounds strange but it really is happening.  And I’m sure everyone is aware of the US Senate denial of climate change… err…

Society becomes fractured and divided. Protest becomes demonized and outlawed. Government, judiciary and media become one in the same and dissenters and dissidents are silently silenced. And we see an erosion of empathy and a corrosion of compassion, and that’s what I mean about changing the traits of society, changing its DNA.

It would be difficult to imagine and yet it’s happening right in front of us, like we’re are watching a train crash and there are some people on the train making it go faster. You know who I’m talking about, political candidates who love and thrive on these destructive things and use them to their advantage to satisfy their psychopathic perverted egos and desperate need for power. I think basically they’re driven by revenge for something that happened to them at school.

These are dark times that lead down a much darker path. We've been here before after the great depression of '29 and the resulting economic hardship in Europe, particularly in Germany. That didn’t end well.

At a broader level one can see the latest financial crash as a symptom of a bigger problem associated with uncontrolled and corrupted 21st Century super-corporate capitalism. We need to think about that and redesign the system to cater for the challenges and dynamics of the 21st Century. We need to think about democracy and freedom. We should stand for change, we should demand it, vote for it and be it. Writers should write about it, artists should paint about it and singers should sing about it.

So that’s a long way of saying why I write some of the music I write. There are reasons why I wrote tracks like Rise Again or From now on or Finding a better way. It’s all in my music. We need to open our eyes and see what’s going on. There really is a fire in the doll’s house.

It’s about a shared realization, it’s about how we see ourselves, it’s about believing that we can be more than we are and standing up against those so-called leaders in power who tell us that we are less than we are.“

Hey Mr Justice, you’re telling me that I can cross the road… as long as I do exactly what I’m told. Hey Mr Minister, you’re telling me that I can not be free whilst you talk of my right to liberty
from Fire in the Doll’s House

You released your first album Fire in the Doll’s House in 2011, but it took until 2015 to publish the second album The Road. I read about your accident and the financial and physical struggles in order to make the album. How would you describe this process? 

“It seems strange to me now to think I recorded The Road in 2013. It’s like I’ve time warped into 2016, but yeah, that's how it happened. We would have released it at the beginning of 2014 but that's when I had my accident. I fell over, hit my head and had concussion for 6 months.

It's a surreal experience, you see the world differently. It affects everything, how you process information, your vision, your balance, your hearing, your memory. I would watch a TV programme and know that I recognised the person but couldn't remember their name. The pathway to the answer had been disconnected and my brain had to create a new pathway which took time. Someone described it once like comparing a new mac with an old super slow 486 PC.  Anyway, that’s all I can say about that. I don’t like to relive it. It was basically my kind of hell. Concussion is the wrong name for it. Call it what it is, brain damage. Financially, well, it almost wiped me out. In the UK the government has been dismantling and defunding state care since it got in to power 6 years ago and taking away the safety net. The truth is that I discovered there isn’t one. I know I paid for one but I think they used my tax money to pay Google’s tax or Amazon’s or Starbucks’.

In the UK old people will die of the cold because we can’t help them pay for heating but Starbucks customers will get cheaper coffee! I hope their customers like their coffee bittersweet…

Things need to change but UK politicians live in a dream world and truly don’t give a fuck. They’d skip over the dying.

You have also made a musical about The Great War (WW1) and collaborating EP of Bob Dylan’s songs. How do you compare these projects into your other works? 

“I don’t think I compare them. They are what they are on their own. People probably wouldn’t expect me to have written a musical and in truth I am not a fan of a lot of musicals that are out there. I thought I would do something different. It was a few years back and it was around Remembrance Day. I guess I was thinking about The Great War and as I walked along a song came to me with the lines “why do we fight this foolish war and here’s to the way we were before”. The lines were sung by a man and women, a couple, and I knew instantly that they were singing at the end of the First World War. Those are in fact the last lines of the whole thing. It all started with the ending. It was just a question of writing their story and the music. So I wrote the lyrics, the songs and an orchestral score that told the story of their experience of war, on the home front and the battlefront. Just as an aside, it also meant I had one of the most memorable experiences of my life in meeting the last British soldier alive who fought in the trenches, Harry Patch. It’s an amazing thing to hear a person telling you about the smell of a WW1 trench. RIP Harry.

Dylan is one of my biggest influences so it was no surprise that I would sing a few of his songs now and then. I can relate to the fact that he sings about what’s around him whether it’s about love or war, humanity, the times we live in, or “senators and congressmen”. Of course people would call him a protest singer but really it’s just writing about what’s in front of you. That’s what I do. There’s so much to write about. It’s weird that people don’t do it so much. That tells me something’s wrong. I remember a journalist from the Sunday Times asking me if I was “worried” about being seen as a protest singer. I told him I wasn’t but I was worried he asked. I think there are times when people use the term “protest singer” as a derogatory term because they want to quieten protest. Fuck 'em.

So it was only a matter of time before I recorded a few Dylan tracks. I’ll probably record some more in the future. This time I got together with a friend of mine Katey Brooks and we chose four classic songs including Blowing in the wind which has always been very important to me. Musically the EP has a similar sound to my last album The Road given it was produced by the same producer, the very talented Tristan Longworth. It was a real pleasure to do the EP and make a contribution to the Dylan catalogue. The more I sang his lyrics the more I realised how great a writer he is.

He has always been an inspiration and you can hear his influence on many of the songs on the The Road. “

There may be a fire in the doll’s house, but only time will tell if our road will be true. Tom Moriarty raises several serious questions and some adequate answers can be found in his songs. While we’re getting our act together, he’ll be recording new material, which will probably shake the very foundations of the false point of view of the xenophobic and racist fearmongers around us.

Tom Moriarty: Wheel Of Fortune (2015)

Nukkekoti on voimakas metafora, joka kantaa vahvoja tunteita. Englantilainen laulaja-lauluntekijä Tom Moriarty sytytti ensimmäisellä albumillaan rakennuksen tuleen ja laajensi näkökulman kodista yhteiskuntaan. Vuonna 2011 julkaistu Fire in the Doll’s House esitteli englantilaisen muusikon, joka liikkuu suvereenisti americanan, folkin ja vaihtoehtorockin poluilla. London School of Economic valoi perustiedot talouden, yhteiskunnan ja ympäristökysymysten mekanismeista ja kitaran kanssa vietetyt tunnit Los Angelesin Musician’s Institutessa hioivat soittorutiineja. Moriartyn molemmilla albumeilla kantaaottavat tekstit yhdistyvät tyylitietoiseen sävelkynään.

Toinen albumi The Road sisältää kymmenen hienoa kappaletta. Wheel of Fortune nousee joukosta esille tavalla, joka ei ollut sen alkuperäinen tarkoitus. Se kertoo onnen merkityksestä ja ohuen elämänlangan hauraudesta, sillä saattaahan elämä jo huomenna kulkea vastakkaiseen suuntaan. Artisti äänitti levyn vuonna 2013, mutta pieni harha-askel ystävän pesuhuoneessa koitui kohtalokkaaksi. Diagnoosin mukaan Moriarty sai aivotärähdyksen, josta toipuminen kesti yli puoli vuotta. Artisti itse käyttää tilastaan voimakkaampaa ilmaisua: aivovamma. Elämä muuttui surrealistiseksi ja asioiden väliset yhteydet piti rakentaa uudestaan. Tärkein työväline oli rikki, ja hidas toipuminen söi kiivaasti säästöjä. Kaiken lisäksi brittiläiset poliitikot karsivat kovalla kädellä sosiaalista turvaverkkoa, jonka ylläpitämisestä moni kansalainen luuli maksaneensa veroja. Albumi julkaistiin vasta keväällä 2015.

Wheel Of Fortune on keskitempoinen vaikuttava laulu, joka puskee kevyesti eteenpäin bluesille tyypillisellä laidback-soitolla. Basso ja rummut avaavat tietä ja akustinen kitara ja urut maalaavat tarvittavan taustan, jotta laulaja voi kuljettaa viitteellistä tarinaa onnensoturista, joka saattaa menettää kaiken haalimansa kullan ja hopean yhdessä pienessä silmänräpäyksessä. Sanoitus saattoi ennakoida tekijänsä kohtaloa, mutta vielä enemmän se kertoo ajastamme ja sen ilmiöistä.

Hyvät kuulijat, Wheel of Fortune kuulostaa modernilta bluesilta vailla lajityypin historiallisia rasitteita. Se edustaa tekijänsä kirjoitustaidon hienoimpia saavutuksia. Nukkekotimme saattaa olla jo tulessa ja emme koskaan voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Aivan kuin Tom Moriarty kysyisi näillä sävelillä ja sanoilla, minne olemme matkalla: pelastammeko ainoastaan itsemme, viemmekö naapureidemme arvokkaimman omaisuuden ja suljemme silmämme kanssaihmistemme epätoivolta? Vastauksemme olisi syytä kestää päivänvaloa.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (kesäkuu 2016)

Historian opetuksista ja ainutlaatuisista ilmiöistä

Olimme kerran nuoria ja kävimme lukiota. Silloin lukuvuodet olivat pitkiä ja tuntuivat loputtomilta, kunnes huomasimme, että viimeinen jakso ennen ylioppilaskirjoituksia oli alkamassa. Historianopettajamme antoi meille tehtävän: kirjoittakaa tutkielma. Opastus oli lyhyt ja ytimekäs. Meidän oli etsittävä sopiva henkilö, jonka elämällä ja teoilla oli merkitystä edustamalleen alalle tai yhteiskunnalliselle kehitykselle ja purettava ajatuksemme selkeiksi johtopäätöksiksi. Minulla oli mielessäni loistava aihe, mutta se ei kelvannut opettajalleni. Hän ehti myös keskustella koulumme toisen historianopettajan kanssa. Heidän yhteinen tuomio oli lajissaan ankara: James Douglas Morrison (1943-1971) ei ole historiallinen henkilö.

Juuri ennen kolmen vuoden urakan alkua tein siihenastisen elämäni toisen ulkomaanmatkan. Yksi matkakumppaneistani opasti minut The Doors -yhtyeen maailmaan. Kotiin palattuani etsin kirjastosta Jim Morrisonin elämäkerran, jonka lainasin ja luin uudestaan myös seuraavina lukiosyksynä. Toisen vuoden aikana sain lahjaksi ikonisen julisteen, jossa laulaja-runoilija levittää kätensä kuin ristille ripustettu messias. Teksti kertoi olennaisimman: No one here gets out alive. Ei selvinnyt hengissä elämästään myöskään Morrison, joka sai lepopaikan Père-Lachaisen hautausmaalta Pariisista kahdenkymmenenseitsemän vuoden iässä.

Minun kapinani auktoritteja vastaan ei ollut fyysistä. Se oli henkistä, kenties intellektuaalista, vaikka en vielä tuolloin ymmärtänyt käsitteen sisältöä. Vaihdoin pakon edessä aihettani ja kirjoitin runoilija Pentti Saarikoskesta (1937-1983), jonka opettajani sentään hyväksyi historialliseksi henkilöksi. Lähteitä oli niukasti, mutta avulias koulutoverini lainasi minulle muutaman hyvän artikkelin kirjojeni tueksi. Tutkielma syntyi melko vaivattomasti eikä sillä sinänsä ollut merkitystä arvosanaan, mutta pienen lommon prosessi kuitenkin jätti nuoreen sieluun.

Aika paransi haavat, ja lommo sai sädekehän ylleen muutamaa vuotta myöhemmin. Stig Söderholmin väitöskirja Liskokuninkaan mytologia: Rituaali ja rocksankarin kuolema: Jim Morrison -kultin etnografinen tulkinta hyväksyttiin Joensuun yliopistossa marraskuussa 1990 ja Oliver Stonen ohjaama The Doors -elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1991. Nimestään huolimatta jälkimmäinen keskittyi kuvaamaan pääasiassa Morrisonia, ja erityisesti tämän vähitellen hajoavaa rikkonaista ja raastavaa elämää. Sittemmin sekä yhtye että sen keulahahmo päätyivät useaan dokumenttielokuvaan. Morrisonin hautakivestä tuli rock-kansan pyhiinvaelluspaikka, jonne vierailijat ovat jättäneet muun muassa runoja, savukkeita, koruja, tyhjiä viinipulloja ja valokuvia.

Maailma, jossa elämme on muuttunut melkoisesti lukioajoistani. Tekniikka on kehittynyt ja käytettävissä olevan materiaalin runsaus on lähes mittaamaton. Opettajan mahdollisuus seurata oman aikansa yhteiskunnallisia ilmiöitä ja uusinta tutkimustietoa on entistä vaivattomampaa. Tekniikka sallii jopa lyhyen virtuaalisen kierroksen moneen museoon tai luontoon. Siksi ihmettelen, miksi eläimien tai kasvien nimiä ja muotoja opetellaan yhä epäselviltä ja suttuisilta monisteilta. Emme selviä elämästä hengissä, mutta voisimmeko tehdä matkastamme hieman miellyttävämmän ja etsiä parempaa materiaalia tai jopa käydä varsinaisessa kohteessa? Kenties silloin huomaisimme, että maailma ei ole mustavalkoinen ja historiaa tehdään aivan jokaisena päivänä.

Kuvittelin vuosien ajan, että en koskaan pääse Pariisiin ja Jim Morrisonin haudalle. Onneksi maailma ympärilläni kutistui hieman ja mahdollisuus matkustaa edullisesti lisääntyi. Olen käynyt siellä kaksi kertaa ja hiljentynyt muistelemaan historianopettajani sanoja sekä kuuntelemaan The Doorsin musiikkia. Saarikosken viimeisellä leposijalla Heinävedellä Valamon luostarin hautausmaalla olen puolestani vieraillut kolmesti. Puisella ristillä ja sen juurella on savukkeita, kyniä, runoja ja viinipullonkorkkeja.     


Fintellektuaalinen manifesti XIIX

Brandon Flowers: Crossfire (2010)

Tätä kaikkea olisi helpompi vihata kuin rakastaa. Brandon Flowers ei vastaa kuvaa railakkaasta bluesmiehestä, joka menestystä hamutessaan myy sielunsa paholaiselle saadakseen haltuunsa salaisen kaavan, jolla hittejä taotaan. Sen sijaan hän asemoi itsensä kartan toiseen laitaan. Hänen uskonnollisuutensa ei kenties ole julistuksellista, mutta se on jatkuvasti läsnä taustasäteilynä. Sisäinen ja ulkoinen taistelu on toisinaan armotonta, sillä amerikkalainen populaarikulttuuri on leimannut artistin kotikaupungin synninpesäksi: ”mikä tapahtuu Vegasissa, jää Vegasiin”. Kaiken lisäksi laulajan ääni huojuu useasti miellyttävyyden kapealla rajapinnalla. Onneksi sovitusten ja tuotannon taidokkuus kääntävät kokonaisuuden positiiviseksi. Flowers osoittaa, että hän on harpannut sekä kaupunkinsa että omien rajoitustensa ulkopuolelle. Yksinkertaisemmin ilmaistuna se on musiikin ystävien voitto.

Flowersin ensimmäinen soololevy Flamingo on irtiotto päivätyöstä The Killers –yhtyeen keulahahmona, mutta se herättää myös monia kysymyksiä. Miksi tehdä sooloalbumi, vaikka osa kappaleista olisi sopinut myös yhtyeen soitettavaksi? Onko kyseessä suurempi suunnitelma, joka muuttaa uran suunnan? Onko bändi jo saavuttanut lakipisteensä? Aika näyttää, mitä tapahtuu, mutta albumi puolustaa paikkaansa jokaisella kappaleellaan. The Killers olisi voinut tehdä tästä vain osan, ja siksi valinta on looginen.

Crossfire käynnistyy kuulailla kosketinsoittimilla. Niiden sointi laskee kuulijan pehmeästi ruohikolle sinisen taivaan alle. Kitara liittyy mukaan, ja viimeistään bassorummun tasaiset potkut luovat odotuksia myöhemmästä räjähdyksestä. Vain hetkeä myöhemmin basso iskee yllättävästi kulman takaa, jolloin kappale saa uuden ilmeen. Se kuljettaa mukanaan taivaan ja helvetin ristituleen, jossa viettelys piilee sanoissa. Olemme suurten kysymysten äärellä eikä rakkaus ole syntiä. Se on loogista ja kaunista. Juuri se ajaa paholaisen ihmisten ilmoilta. Laulaja on portinvartija, joka raottaa meille muutamaksi minuutiksi paratiisin portteja.

Hyvät kuulijat, Crossfire saattaa hyvinkin olla 2010-luvun täydellisimpiä poprock-sävelmiä. Se flirttaillee aiheilla, jotka ovat sekä elämäkatsomuksellisesti vakavia ja akateemisen ajatusleikin arvoisia että kiinni rockmusiikin perinteessä ja silti aina ajattomia. Basson pehmeä kuvio viettelee kuin kesän ensimmäinen mansikka, jonka makua ei voi vastustaa. Sen edessä voimme hetkeksi laskea suojauksemme.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuu 2011)

Kokoaan pienempi

Nykyinen kotikaupunkini on kokoaan pienempi, mikä helpottaa monen asian hoitamista. Lähes kaikki keskeiset palvelut sijaitsevat kävelymatkan päässä. Tämän huomasivat onneksi myös puolueet, jotka eivät turhaan ripotelleet vapunpäivän tilaisuuksia ympäri kaupunkia. Ne kokoontuivat kirjaimellisesti huutoetäisyyden päässä toisistaan. Kaltaiselleni auringonpaisteesta nauttivalle kävelijälle järjestely sopi mainiosti, sillä kevyen promenadin aikana saatoin hahmottaa nopeasti poliittisen ilmapiirin laadun ja osallistujien ikärakenteen. Kenen joukoissa seisoivat lapsiperheet, nuoret aikuiset, työikäiset tai varttuneemmat kansalaiset, missä vilkkui eniten ylioppilaslakkeja, miten kuulijat olivat pukeutuneet ja mitä kasvojen ilmeet kertoivat? Kaikkein tärkeimpiä olivat hetket puheiden jälkeen: pysyikö joukko juhlapaikalla vai poistuiko väki nopeasti muihin askareisiin?

Valkoiset lakit ja punaiset liput kuuluvat perinteisesti vappuun. Entisessä kotikaupungissani molemmat olivat aina vahvasti läsnä. Tuhannet opiskelijat täyttivät kaupungin kadut ja puistot vapunaattona ja seuraavna päivänä puolestaan vasemmistopuolueiden ohella kevättä saapui vastaanottamaan joukko muitakin ryhmiä. Usein marssin jälkeen seurasi uskonnollinen kulkue ja sen jälkeen vielä vanhojen autojen kavalkadi. Kaupunki on kokoaan suurempi, sillä sitä ympäröi maakunta ja sen lukuisat oppilaitokset. Vappu kokoaa ainakin hetkellisesti myös nuoria ja energisiä ihmisiä yhteen, ja tori kuhisee elämää: ilmapallokauppiaita ja lapsiperheitä.

Tohtori Cal Lightman on nero, joka pystyy kertomaan valehteleeko vastapäätä istuva ihminen. Hän on tutkinut vuosia mikroilmeitä, jotka kestävät kasvoilla vain sekunnin osia. Ne syntyvät yleensä stressitilanteessa ja silloin, kun henkilö yrittää peittää todelliset tunteensa. Koska ne ovat tahattomia, ei niitä voi estää. Huomasitko koskaan, kuinka entisen valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen kasvoilla käväisi erikoisia ja lyhyitä ilmeitä haastattelutilanteissa? Tohtori Lightman on mielikuvituksen tuotetta ja hahmo televisiosarjasta Paljastavat valheet (Lie to Me), mutta Paul Ekman on puolestaan todellinen ja elävä psykologi, jonka havaintoihin käsikirjoituksen tieteelliset yksityiskohdat perustuvat.

Ilmeet ja eleet kertovat paljon ihmisestä. Mediaguru Marshall McLuhania vapaasti lainaten media on aina viesti, ja puhujan tärkein media on hän itse. Hän altistaa itsensä muiden arvioitavaksi ja jättää aina tulkinnan vapauden kuulijoilleen. Puheen ulkopuoliset keinot, ilmeet ja eleet, joko tukevat tai sumentavat sanomaa. Pohditko, miksi entinen perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula näytti ja kuulosti vihaiselta tiedotustilaisuudessa, jossa kertoi sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksesta?

Ilmeet ovat myös kokoaan suurempia tai pienempiä. Kaltaiseni valistuneen tarkkailijan ei välttämättä kannata tehdä niiden perustella pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta mielikuvien syntymistä en kuitenkaan voi estää, ja niistä irtaantuminen voi olla myöhemmin todella vaikeaa. Siitä syystä saattaa olla turvallisempaa – ja huomattavasti huojentavampaa – arvioida ihmistä tekojen eikä sanojen tai jäsenkirjan perusteella.


Fintellektuaalinen manifesti XVII