Lyhyimmän vastauksen esitti Francis Bacon (1561–1626): ”tieto on valtaa”. Se ilmaisee selkeästi ja yksinkertaisesti, että tieto ja valta ovat sama asia. Tätä ajatusta seuraamalla, voi ihminen hallita todellisuutta, mikäli osaa esittää oikeat kysymykset ja muokata vastaukset metodisesti oikein. Baconille hallitseminen tarkoitti ensisijaisesti luonnonvoimien ohjaamista, ja niiden suunnitelmallista käyttöä, kuten Georg Henrik von Wright (1916–2003) erinomaisessa esseessään Tiedon puu esittää. Nykyisin me kykenemme ennustamaan, hallitsemaan ja hyödyntämään luonnonvoimia lähes samalla tavalla kuin voimme säädellä ihmisen käyttäytymistä yhteiskunnallisena olentona. Tekniikka, joka toimii vallan välineenä luontoon päin, toimii samalla tavalla myös yhteiskuntaan nähden.
Pitäkäämme edellinen havainto kirkkaana mielessämme ja katsokaamme sen läpi päätöksenteon prosessia. Luon avuksi perinteisen nelikentän. Asetan muuttujaksi vertikaaliselle sivulle tiedon, määreinään "riittävä" ja "riittämätön", ja horisontaaliselle vallan, määreinään "tahto toimia" ja "tahdon puute". Näemme pian edessämme neljä vaihtoehtoista seurausta:
1. Jos tietoa on riittävästi ja tahtoa toimia, voimme odottaa hyviä ja oikeita ratkaisuja.
2. Jos tietoa on riittävästi, mutta tahto toimia puuttuu, voimme olettaa nykytilan säilyvän.
3. Jos tietoa ei ole riittävästi, mutta tahto toimia on suuri, saamme ratkaisun, mutta erheen mahdollisuus on merkittävä.
4. Jos tietoa ei ole riittävästi ja tahto toimia puuttuvat, taannumme nykytilasta.
Miten tiedon riittävyys tai riittämättömyys ilmenee? Kuten hyvin tiedämme, on olemassa joukko ihmisiä, jotka työssään joko säännöstelevät tai tulkitsevat sekä olemassa olevaa että uutta tietoa. He toimivat portinvartijoina, mutta valitettavan usein aidan kummallakin puolella tieto ja informaatio sekoittuvat käsitteellisesti toisiinsa, ja tällöin totuudellisuuden vaatimus ei täyty.
Juuri tästä on kysymys Samuli Parosen havainnossa, jonka mukaan valta kasvaa siellä, missä on vähiten tietoa. Mitä rajoitetumpi mahdollisuus ihmisillä – kansalaisilla tai työntekijöillä – on saada elin- tai toimintaympäristöstään asianmukaista tietoa, sitä suuremman tilaisuuden se luo vallankäyttäjille toimia täysin oman tahtonsa mukaan. Paronen tekee vielä muutamia olennaisia lisähuomioita: ”Tiedot eivät yleensä pyri olemaan tosia vaan tarkoituksenmukaisia”, ”Väärinkäytetty tieto? - aina silloin kun se on valtaa” ja ”Yhteyksistään reväisty tieto on valhe”. Ideaalitilanteissa tieto kantaa aina totuuden taakkaa mukanaan, mutta toisinaan se voidaan uhrata kevytmielisesti etukäteen sovitun päämäärän edessä.
Mitä tapahtuu, kun nimeämme edellisen nelikentän toimijat? Vastaus näyttää erittäin mielenkiintoiselta. Neljännessä lepää perinteinen oman asemansa turvannut alisuoriutuja, joka ei etsi uutta tietoa tai käytä olemassa olevaa hyväkseen, eikä näe taantumista itsensä kannalta pelkästään negatiivisena ilmiönä. Toisessa istuu puolestaan henkilö, joka on tyytyväinen nykytilaan, eikä tahdo venettä heiluttamalla saada aikaan muutosta tai heikentää omaa asemaansa yhteisössään. Ensimmäisessä liikkuu energinen, dynaaminen ja utelias kehittäjä, joka on valmis omaksumaan uutta tietoa, eikä epäröi käyttää sitä parhaan kykynsä ja tietämyksensä mukaan.
Teemamme kannalta kaikkein mielenkiintoisin hahmo toimii kuitenkin kolmannella kentällä. Riittävän tai oikean tiedon puute ei estä häntä käyttämästä haltuunsa uskottua valtaa tai hamuamasta sitä lisää. Jos päätökset perustuvat vähäiseen tai olemattomaan tietoon, kasvaa mahdollisuus erheeseen. Mikäli tietoa käytetään Parosen kuvailemalla tavalla joko ”väärin” tai ”tarkoituksenmukaisesti”, niin olemme siirtyneet jo todella vaaralliselle alueelle, jossa päämäärä lopulta pyhittää kaikki käytettävissä olevat keinot. Toistuessaan erhe muuttuu virheeksi. Ensin mainittu on tahaton, mutta jälkimmäinen tarkoituksellinen, ja sopivien asiayhteyksien vallitessa täysin tuottamuksellinen rikkomus.
Tietoa voidaan säännöstellä systemaattisesti tai poimia siitä pelkästään omaan ajatteluun sopivat osat. Jälkimmäinen kuvaa osuvasti yhden ja ainoan oikean toimintatavan tai järjestelmän puolesta saarnaavia konsultteja, jotka toimillaan kiveävät avoimen ja läpinäkyvän yhteiskunnan tietä kohti tuhoa. ”Totuus ei ole tarkoituksenmukaista määrätyillä ehdoilla, se on sitä, jos on vain omilla ehdoillaan; se ei jätä mitään pois”, Samuli Paronen jyrähtää. Kaikesta huolimatta konsultit eivät ole tämän tarinamme suurimpia syntisiä. Niitä ovat vähäiseen tai valikoituun tietoon tyytyvät toimeksiantajat.
Fintellektuaalinen manifesti III
