keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Uskallatko katsoa ihmistä?

”Pahinta, mitä meidän lapsestamme saattaa tulla, on taiteilija”, pohti diplomi-insinööripariskunta Ateneumissa Auguste Rodinin veistosten keskellä. Huokaus sai minut puolestaan miettimään, onko raakojen lukujen takana muuta elämää vai voivatko pelkät numerot kertoa kaiken olennaisen? Riittääkö kannattavuusarvio tai lujuuslaskelma ennustamaan riittävästi tulevaisuutta? Numerot eivät sinänsä suo sijaa hempeilylle.

Keskiajalla kirkko rahoitti taidetta, joka kertoi jokaisella kuvallaan, kenen leipää taiteilijat söivät. Renessanssin aikana sekä ihminen että antiikin sivistys löydettiin uudestaan, ja näyttämölle astuivat rikkaat, mutta edistykselliset mesenaatit, jotka teettivät maalauksia ja veistoksia. Taidekäsitys sai luvan uudistua, ja ihmistä kuvattiin melko uskaliaasti. Renessanssi asetti ihmisen keskiöön, ja teki tästä tutkimuskohteen. Se loi perustan myös tuntemallemme humanismille.

Säännöllisesti toistuvat taloudellisesti kireät ajat saavat säästöliekkien ruokkijat katsomaan kriittisesti humanistisia tieteitä ja taidetta: onko yhteiskunnalla velvollisuus elättää tuottamatonta työtä tekeviä tai rahoittaa koulutusta, joka ei välttämättä valmista suoraan ammattiin? Viime keväänä iltapäivälehden lukijat pohtivat, onko humanisti ammattinimike, ja mihin humanistit oikeastaan valmistuvat? 1400-luvulla humanistiksi määriteltiin henkilö, joka opetti etiikkaa, kielioppia, puhetaitoa tai runoutta. Tänä päivänä he opettavat sinun lapsesi lukemaan ja kirjoittamaan, puhumaan vieraita kieliä, perehtymään kirjallisuuteen, ymmärtämään historiaa ja vieraita kulttuureja, seuramaan omaa aikaansa ja osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Elämä ilman kulttuurista sisältöä on oikeastaan tyhjää ja merkityksetöntä, eivätkä pelkät numerot tai tunnusluvut pysty kertomaan riittävästi monipuolisesta ja monimutkaisesta maailmastamme. Ne eivät ruoki riittävästi uteliaita mieliä ja auta ymmärtämään, mitä ympärillämme oikeasti tapahtuu. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka näkevät tämän hetken yli sekä tulevaan että menneeseen: taiteilijoita, jotka näyttävät, mitä kaiken takana piilee, ja humanisteja, jotka uskaltavat kertoa, jos uusilla keisareilla ei ole vaatteita yllään.

Tarvitaan myös humanisti kertomaan, että autotalleista eivät enää kajahda ainoastaan rockin sulosoinnut, vaan niissä luodaan uusia innovaatioita ja liikeideoita. Kehittäjät kokoontuvat yhteen kuin kirja- tai taidemessuilla konsanaan ja myyvät ajatuksiaan sijoittajille, mesenaateille. Ei liene sattumaa, että osaa rahoittajista kutsutaan bisnesenkeleiksi. Onko ympyrä viimein sulkeutumassa? Pitääkö vanhempien olla huolissaan myös lapsesta, joka osallistuu pitching-kisaan Slushissa? Toivottavasti osaava humanisti ehtii perehdyttää hänet puhetaidon saloihin ajoissa.


Fintellektuaalinen manifesti XXX