Kun suoritin varusmiespalvelusta, sujui yhteydenpito ystäviin ja sukulaisiin kirjeillä ja postikorteilla. Eräänä kirkkaana helmikuisena päivänä komppaniassamme kävi pieni kuhina. Palvelustoverini katselivat minua hymyillen ja kuiskuttelivat keskenään, kun päivän päätteeksi kävelin katsomaan oliko minulle saapunut postia. Yksi kortti lepäsi pöydällä erillään muista. Se oli minulle.
”Terve Loponen!
Kävin viime lomasi jälkeen lääkärissä. Olen raskaana.
Terveisin, Maija.”
En tuntenut Maijaa, mutta käsiala oli tuttu. Vuotta vanhempi ystäväni oli palvellut samassa paikassa ja tiesi, että saapuneet postikortit jätetään pöydälle noudettavaksi. Minun korttini oli ehtinyt kulua monissa käsissä, ja huhu sen sisällöstä levisi komppaniassa. En koskaan paljastanut salaisuutta, vaan nautin ansiottomasta arvonnoususta ja astetta kevyemmistä tehtävistä.
Nuori suojattini suoritti oman asevelvollisuutensa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin ja aloitti sen jälkeen opiskelun ja riehakkaan ylioppilaselämän. Tämä tapahtui ennen kuin tapasimme ensimmäistä kertaa toimituksessa toukokuussa 1992. Eräs hänen kurssikavereistaan oli parisen vuotta muita nuorempi ja joutui astumaan armeijan harmaisiin kesken opintojen. Kuukautta myöhemmin opiskelukaverit päättivät tehdä käytännön pilan, tietenkin aamuyöllä.
Suojattini muisti ulkoa komppanian päivystäjän numeron, ja seurue kokoontui puhelimen äärelle. Kaiutin laitettiin päälle.
– Jääkärikomppania, jääkäri Lampinen puhelimessa, kuului väsynyt vastaus.
– Täällä Mutikainen Ylämyllyltä. Saimme tänne viestin alokas Kottoselle.
– Herra…
– Käykää herättämässä alokas Kottonen ja pyytäkää hänet välittömästi puhelimeen.
Hän varoi käyttämästä sotilasarvoa ja läheisen varuskunnan nimeä mahdollisten jälkiseuraamusten takia, mutta väsyneelle jääkärille riitti pelkästään puhelimesta kuulunut käskevä äänensävy.
Kului melkoinen tovi eikä hiljaisuutta rikkonut mikään. Puhelimen äärellä kyyhöttävä joukkio arveli päivystäjän toheloivan ja herättävän väärän miehen. Viimein toisesta päästä kuului edellistä väsyneempi ääni.
– Alokas Kottonen puhelimessa.
Kaikki pidättelivät nauruaan, kunnes karjaisivat yhteen ääneen:
– Onko tyyny hyvin?
Seurasi hetken hiljaisuus.
– Minä arvasin tämän. Minä arvasin sen heti, kun päivystäjä potki naapuripunkan kaveria hereille.
Seurue nauroi remakasti. Oli käynyt kuten he arvelivat.
– No, palaa takaisin unten maille. Emme häiritse sinua tämän enempää. Saimme haluamme vastauksen.
– Paljon kiitoksia, kaverit!
Kun seurue kokoontui seuraavan kerran aamuöisille jatkoille tammikuussa 1991, lakkasivat television satelliittikanavat näkymästä. He epäilivät häiriötä kaapeliverkossa, mutta totuus paljastui Yleisradion ruotsinkielisistä uutisista: Yhdysvallat liittolaisineen oli juuri aloittanut ilmahyökkäykset Irakiin.
– Siellä ei ole nyt kovin monella tyyny hyvin, päätteli suulain seurueen jäsenistä.
Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 1992
