torstai 10. toukokuuta 2018

Mumford & Sons: Dust Bowl Dance (2009)

1960-luvulla Lontoo svengasi ja musiikkimaailman trendejä seuraavien katseet poimivat esiintyjien joukosta kirkkaita tähtiä, joista monen ura on jatkunut näihin päiviin saakka. Oliko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko puolestaan folkyhtyeiden aikakautta? Haastoiko Länsi-Lontoon folk-skene maailman samalla tavalla kuin trendikkäät lontoolaiset puoli vuosisataa aiemmin? Kenties ei, sillä Mumford & Sons -yhtyeen johtajan Marcus Mumfordin mukaan kysymys oli enemmän yhteensattumasta. Hetkestä, jolloin samoilla kulmilla nousi uusia kykyjä, joita yhdisti löyhä musiikillinen ykseys, käsitys uudistuvasta folkmusiikista.

Mumford & Sons julkaisi ensilevynsä Sigh No More vuonna 2009. Se palkittiin vuonna 2011 Brit Awards -musiikkigaalassa vuoden brittiläisenä albumina. Sitä ennen osa yhtyeen jäsenistä oli ehtinyt säestää Laura Marlingia kahden albumin äänityksissä sekä levyttää mainion sovituksen svengaavan Lontoon ikonisen The Kinks -yhtyeen keulakuvan Ray Daviesin kanssa tämän kahdesta kappaleesta Days ja This Time Tomorrow. Nousukiidon taustalla oli yksinkertainen selitys: yhtyeen äänimaailma oli omintakeinen. Kuka olisi uskonut rokkaavansa 2000-luvulla banjon tahtiin?

Dust Bowl Dance on yhtyeen esikoisalbumin toiseksi viimeinen kappale. Se kertoo synkän tarinan Yhdysvaltojen historian pimeästä historiasta, jolloin luonnonvoimat ajoivat ihmiset kotiseuduiltaan, koska maaperä muuttui vuosikausiksi viljelykelvottomaksi. Laulun raastava teksti kumartaa John Steinbeckin romaanille Vihan hedelmät. Sävelmän alussa piano synnyttää herkän melodisen taustan, jolle Mumfordin sointuva ja käheä ääni laskee ensimmäiset painavat säkeet. Sointi laajenee hetkeksi: banjo liittyy mukaan ja pellit helisevät taustalla. Toisen säkeistön loputtua banjo tikkaa hieman nopeammin, mutta silti kevyesti, ja kuljettaa yhtyeen näennäisen kevyen soiton kertosäkeeseen.

Slidekitara ohjaa seuraavaan säkeistöön. Yhtye soittaa tasapainoisesti, mutta räjähdyksen uhka kasvaa tahti tahdilta. Laulajan ääni kohoaa ja uhkuu peiteltyä vihaa. Tummat pilvet kasaantuvat ja peittävät päivänvalon. Väistämätön seisoo edessä. Pian akustisvoittoinen bändi lyö seuraavan vaihteen silmään ja meno yltyy hurjemmaksi. Rumpujen iskut painottavat kertosäkeen sanoja. Soitto rauhoittuu aivan pieneksi hetkeksi, mutta pian hurjuus kasvaa uusiin mittoihin. Musiikki alleviivaa tarinaa, jota olemme pysähtyneet kuulemaan.

Hyvät kuulijat, toivottavasti edessämme ei odota samanlainen katastrofi kuin preerioiden viljelijöitä 1930- ja 1940-luvulla. Yllämme leijuu yhä Tom Joadin haamu, joka muistuttaa inhimillisen elämän sivupoluista, joille emme saisi eksyä tai ohjata kanssakulkijoitamme.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Huhtikuu 2011)