lauantai 29. syyskuuta 2018

Miksi luen?

Se oli tiistain alkuilta ensimmäisellä kesälomallani, kun maailma avautui. Silloin kesät olivat pitkiä ja lämpimiä, ja vettä satoi korkeintaan joka kolmantena päivänä. Se oli erittäin tärkeä ilta. Kirjastoauto lähestyi pysäkkiä, ja joukko ihmisiä odotti sivummalla. Auto pysähtyi ja ovet avautuivat. Tuore kirjastokortti poltteli taskussani, kun nousin portaita. Sisällä odotti kuljettaja ja virkailija sekä kaksi seinustallista kirjoja. Autolla oli aikataulunsa, eikä pysähdys ollut pitkä. Lainaajan tuli toimia nopeasti. Hetken kuluttua huomasin kulkevani kirjapino sylissäni kotiin. Isäni hieman torui, koska olin tuonut mukanani 14 lastenkirjaa. Hän ei uskonut, että ehtisin lukea ne ennen lainausajan umpeutumista. Minä putosin toiseen ulottuvuuteen, silmät ahmivat rivejä ja yksi kerrallaan kirjat päätyivät luettujen pinoon. Harmittelin, että joutuisin odottamaan viikon ennen auton seuravaa käyntiä. 

Kirjat eivät olleet paksuja, mutta jokainen niistä kuljetti vierasiin maihin ja ympäristöihin. Kuljin antiikin Rooman, keskiajan Krakovan ja ruotsalaisen pikkukaupungin kaduilla, opin paljon elämästä, hyvästä ja pahasta. Ymmärsin, että ihmiset voivat olla erilaisuudestaan huolimatta toistensa kaltaisia ajasta ja paikasta riippumatta. Ylitin hetken ja havaitsin, että maailmalla on historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Omani löytyivät kirjoista. Muutaman vuoden päästä vaihdoin kirjastoauton kaupunginosamme sivukirjastoon, Ihmemaa Oziin ja Narniaan. 

Muutamia vuosia myöhemmin kirjasto muutti suurempiin ja valoisampiin tiloihin, ja universumin salat aukenivat: kuljin useasti Arrakis-planeetan dyyneillä, ratsastin Marsin punaisilla hiekka-aavikoilla ja liftasin linnunradalla. Yläasteen aikana rohkaistuin tutkimaan ystävieni kanssa lähiympäristön rajoja ja löysimme kaupungin musiikkikirjaston. Sen valtaisan levykokoelman äärellä sivistimme itsemme popmusiikin klassikkoalbumeilla ja niiden kansilehdiltä löytyvillä tarinoilla. Kadun toisella puolella sijaitsi kaupungin pääkirjasto, jonka kiviseinät huokuivat historiaa ja jonka hyllyillä lepäsi loputtomasti uusia kertomuksia. Siellä läheinen koulukaverini avasi vielä yhden uuden portin, lehtisalin. Maailma tuli entistä lähemmäksi.

”Mitä tapahtuu kun luemme? Silmä seuraa mustia kirjanmerkkejä valkoisella paperilla vasemmalta oikealle edestakaisin. Ja olennot, luonto tai ajatukset, joita joku toinen on ajatellut, äskettäin tai tuhat vuotta sitten, astuvat mielikuvitukseemme. Se on suurempi ihme kuin että jyvä faaraoitten haudoista olisin saatu itämään. Ja se tapahtuu kaiken aikaa.” Olof Lagercrantz tiivistää olennaisen teoksessaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Olen useasti pohtinut ajan mysteeriä, ja huomasin Senecan vastanneen samoihin kysymyksiin erinomaisesti jo toista tuhatta vuotta aiemmin. Tutut ja syvästi inhimilliset kysymykset, joita edeltävät sukupolvet pohtivat, askarruttavat yhä mieltämme ja haemme niihin näennäisesti uusia vastauksia. Menneisyyden ihmiset ja heidän ajatuksensa jatkavat elämäänsä kirjojen sivuilla. Myös me voimme avata samalla tavalla keskusteluyhteyden syntymättömien sukupolvien kanssa.

Tieto lisää tuskaa, mutta sen taakan lukeva ihminen pystyy kantamaan ja kääntämään piinaavan epätietoisuuden voimavarakseen. Lukuharrastuksen ilmeisen positiivisia vaikutuksia ei kannata aliarvioida. Lukeminen auttaa muun muassa rentoutumaan, virkistää aivotoimintaa, suo todennäköisesti paremmat yöunet, lisää empatiakykyä ja ehkäisee syrjäytymistä. 

Ympärillämme elää paljon lukeneita ihmisiä, mutta lukevatko he yhä tai ymmärtävätkö lukemaansa? Minä luen, koska se auttaa suhteuttamaan asioita ja harjoittamaan tervettä lähdekritiikkiä. Tiedän, että kaikki lukemani ei ole totta. Erehtyminen on inhimillistä ja sallittua, mutta väärän tiedon tai vääryyden toistaminen ei koskaan muuta virhettä totuudeksi.    

Fintellektuaalinen manifesti XLVI