Henkinen ryhtivika

On maanantaipäivä huhtikuussa 2011. Koululainen juoksee käytävällä ja huutaa ilosanomaa: ruotsinopettaja saa potkut. Sieltä täältä kuuluu vaimeita taputuksia ja vastauksia. Kuutta vuotta ja seuraavia eduskuntavaaleja myöhemmin pitää opettaja yhä kiinni työpaikastaan ja koululainen jatkaa ruotsin kielen opiskelua toisen asteen oppilaitoksessa.  Hän saattoi kokea kohtalonsa epäoikeudenmukaiseksi, koska Perussuomalaisten vaalilupaukset eivät muuttaneet mitään yhdessä yössä.

Oikeudenmukaisuus on käsite, joka ei ole yksiselitteinen eikä millään eturyhmällä ole sen käyttöön etuoikeutta. Meidän jokaisen oikeudentajua koetellaan jatkuvasti: törmäämme tilanteisiin, joissa meiltä vaaditaan mielipidettä ja kuulemme tarinoita, joihin meidän odotetaan reagoivan kertojan odottamalla tavalla. Päivittelemme yhdessä tilannetta ja vaadimme kaikkeen oikeudenmukaista ratkaisua. Mutta missä ja miten oikeudenmukaisuus kukkii?

Don Corleonen tytär astuu avioliittoon. Juhlan kunniaksi isältä pyydetään palveluksia, joita kukaan muu ei pysty tarjoamaan. Hän kuuntelee ja lupaa hoitaa asiat kuntoon, mutta saattaa jonakin päivänä kysyä vastapalvelusta tai tehdä tarjouksen, josta kuulija ei voi kieltäytyä. Hän toimii oikeusjärjestelmän ulkopuolella ja jakaa oikeudenmukaisuutta. Sitä pyytäjät ovat tulleet vaatimaan.

Samalla tavalla yhteisen uskon jakavat tietävät, etteivät he tarvitse tuomareita kertomaan, mikä on oikein eikä loukkaa luotua järjestystä. He kuuluvat etuoikeutettujen joukkoon, pitävät aina omiensa puolta, ostavat tuotteensa uskonveljiltään ja asettavat perheensä ja sukunsa kaiken muun edelle. He loukkaantuvat herkästi, jos tämän yhteyden pyhyyden kyseenalaistaa jokin epäolennainen tekijä, kuten laki tai asetus. Kaikki on selitetty sanassa, ja he kykenevät itse huolehtimaan oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Kun uskomme oikeusjärjestelmämme tasapuolisuuteen horjuu ja tieto korvautuu ajankohtaan sopivilla mielipiteillä, kääntyy oikean etsiminen helposti oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseksi. Helpoimman vastauksen tarjoavat rikollisjärjestöt, ääriliikkeet, omiensa asiaa yksipuolisesti ajavat puolueet ja kiinteät uskonnolliset yhteisöt. Ne ratkaisevat monimutkaisia ongelmia yksinkertaisesti ja unohtavat armon ja kohtuuden käsitteet, jotka olennaisesti kuuluvat normaalin oikeudenkäytön periaatteisiin.

Saatamme unohtaa kaiken kohinan keskellä, että useat normit määrittävät merkittävästi toimintaamme, oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme. Niiden takana vaikuttaa suurempi voima, jota ei voi ohittaa tai muuttaa hetkeen sidottujen poliittisten intohimojen tai mielihalujen mukaan: perustuslaki.

Vuosi 2016 opetti meille, että kiusallisiin kysymyksiin voi joko jättää vastaamatta tai todeta, että ”näin nämä asiat koetaan”. Henkisen ryhtivian korjaaminen vaatii aikaa ja jatkuvaa harjoittelua, ja vastuunsa tuntevan ajattelevan ihmisen täytyy pysyä jatkuvasti valppaana.


Fintellektuaalinen manifesti XXV

Joulun henki palaa kotiin

Ovikello soi loppiaisaattona. Kerrosta ylempänä asuva taksiautoilija Max seisoi rappukäytävässä konjakkipullo kädessään. Hän seurasi minua olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Hain kaksi lasia, ja hän kiersi korkin auki. Lämmin henkäys levisi huoneistoon. Hän katsoi eteensä ja kertoi minulle tarinan:

”Palailin jouluaattona ajosta kotiin ja kuuntelin radiosta yhdentekeviä joululauluja. Kodeissa loistivat kyntteliköt ja ihmiset kokoontuivat jouluaterioiden äärelle. Taloyhtiömme ikkunoista ainoastaan kahdet olivat pimeinä: omani ja naapurini. Minua ei kukaan odottanut kotiin.  

Sytytin rappukäytävään valot ja säikähdin perusteellisesti. Naapurin leskirouva seisoi alimmalla askelmalla ja nojasi kävelykeppiinsä. Hän toivotti hyvää joulua ja laskeutui varovasti lattialle. Ilmeisesti pimeys oli yllättänyt hänet kesken kaiken. Kysyin, minne hän oli matkalla. Hautausmaalle, rouva vastasi.

Katsoin hetken hänen hauraita kasvojaan. Sanoin, että voisin heittää vielä yhden keikan. Hän hymyili, ja pyysi minua hakemaan varastostaan muovipussin, jossa oli kaksi kynttilää ja tulitikut. Komerossa ei ollut lukkoa, koska se oli muuten täysin tyhjä. Hän kertoi antaneensa kaiken ylimääräisen sukulaisilleen ja hyväntekeväisyyteen. Ymmärsin naista täydellisesti, sillä olin itsekin luopunut vähitellen kaikesta turhasta rojusta.

Matka hautausmaalle ei ollut pitkä, mutta se olisi saattanut olla raskas naisen vanhoille luille. Vuosikymmeniä kestänyt liitto oli päättynyt puolison kuolemaan vain kymmentä kuukautta aiemmin. Lesken suru oli yhä rajaton ja kyyneleet suuria. Minä kuuntelin naisen rauhallista puhetta ja sanailin harvakseltaan. Päästyämme haudalle sytytin kynttilät ja laskin ne hellästi hautakiven eteen. Nainen kuiski hiljaisia sanoja puolisolleen.

Kohotin hetkeksi katseeni ja jäin kiinni hetkeen. Hautausmaa oli kaunis. Lumi hehkui mäntyjen oksilla kuulaana ja valkoisena. Sadat kynttilät saivat hangen aaltoilemaan. Rauha laskeutui maailmaan, joka pysähtyi kunnioittamaan kaikkia poisnukkuneita. Hätkähdin takaisin todellisuuteen, kun huomasin naisen tyhjän katseen. Hän toivoi, ettei minun tarvitsisi kulkea yksin, sillä elämä oli aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen.

Sen sanottuaan hän kääntyi ympäri, ja palasimme autolle. Ajoin kiertotietä kotiin. Ihastelimme yhdessä joulun valoja ja tyhjiä katuja, jotka vähitellen kietoutuivat valkoiseen peittoon. Harvat lumihiutaleet kantoivat mukanaan lohdutuksen siemeniä. Hän hymyili levollisesti ja vaipui täydellisesti omiin ajatuksiinsa.

Kotiovellaan hän pyysi vielä yhtä pientä palvelusta: noukkiman asunnon avaimen maton alta ja avaamaan lukon. Hän tiedusteli, paljonko oli velkaa taksikyydistä. Sanoin, että unohdin laittaa mittarin päälle. Nainen hymyili ja pyysi ottamaan konjakkipullon keittiön pöydältä. Vastustelin aluksi, mutta hän oli päättäväinen.

Seuraavana aamuna menin aamusavukkeelle parvekkeelle ja näin lumessa vain omat jalanjälkeni.”

Max vaikeni ja minä käväisin pikaisesti keittiössä. Laskin olohuoneen pöydälle toisen konjakkipullon. Se oli samaa merkkiä ja lahja leskirouvalta. Max nousi, veti tupakka-askin povitaskustaan ja meni parvekkeelle. Otin lasimme pöydältä ja liityin hänen seuraansa.

Rappukäytävän ulko-ovi naksahti auki ja pihalle asteli tummiin pukeutuneita ihmisiä. Tunnistin leskirouvan tyttären ja pojan, sekä muutaman lapsenlapsen. Heidän askeleensa olivat hartaita ja hitaita. He nousivat kahteen tila-autoon ja poistuivat tielle. Hetken kuluttua leskirouva käveli pihalla keppiinsä tukeutuen. Hän kohotti katseensa meihin ja vilkutti. Katsoimme Maxin kanssa toisiamme, ja sillä välin nainen katosi. Kulautimme lasimme tyhjiksi ja palasimme olohuoneeseen. Istuimme tovin sanomatta sanaakaan.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä tammikuulta 2000

Kirjoittajan kyyneleet

Se oli tarkoitettu vitsiksi.

Ostin kesälomamatkalla pullollisen irlantilaista viskiä, jonka etiketissä komeili kaksi merkityksellistä sanaa Writer’s Tears – kirjoittajan kyyneleet. Ajattelin julkaista jonakin sopivana pimeänä syysiltana Twitterissä ja Facebookissa kuvan pullosta ja pienen humoristisen tekstinpätkän, jossa irvailisin aiheiden vähyydelle ja kadonneelle inspiraatiolle. Kuinka väärässä olinkaan, sillä elämä kumosi eteeni aiheen, josta en olisi halunnut kirjoittaa.

Tästä syksystä tuli musta ja synkkä. Kuolema kantoi veroaan lähellä ja kaukana. Katalat sairaudet iskivät valoisiin ihmisiin, joille pystyin kertomaan merkityksellisiä lauseita. Tyhjyys kumusi sisälläni, koska en löytänyt oikeita sanoja sinulle. Olit kaikkia muita lähempänä, vaikka pystyin tavoittamaan sinut päivittäin vain puhelimella.

Vähitellen myös matkamittariin kertyi kilometrejä, mutta lokakuun puolenvälin jälkeen auto vaihtui junaan, koska suru kavensi maantietä. Matkatessani luoksesi join kahvia ja tein töitä, enkä halunnut ajatella väistämätöntä. Paluumatkoilla poistin käsien vapinan yhdellä tummalla oluella ja jatkoin työskentelyä, mutta ajatukseni palasivat koko ajan sinuun. Viisaampieni mielestä olin aina väärässä paikassa. Kun istuin seurassasi, olisi minun pitänyt olla työpaikalla ja päinvastoin.

Sanat lohduttavat, mutta yhtälailla ne kykenevät repimään uusia haavoja. Sinä et tuominnut, vaan huolehdit, että ehdin ajoissa junaan ja yöksi kotiin perheeni luokse. Kielsit käymästä luonasi, kun flunssa vei voimani. Ne olivat lohduttomia päiviä, koska samaan aikaan lauseesi lyhenivät entisestään.

Kolmisen viikkoa sitten, lähetti VR minulle tiedon ansaitsemastani matkasetelistä ja mahdollisuudesta ostaa sarjalippuja. Muutamaa päivää aiemmin oli määränpää jo ehtinyt kadota. Nimipäiväsi vastaisena yönä kaadoin lasiin kesällä ostamaani viskiä, istuin työhuoneeni lattialle ja kuuntelin aamuun asti Bruce Springsteenin live-albumia, jonka sinä ostit tukholmalaisesta levykaupasta marraskuussa 1986 joululahjaksi minulle. Et todennäköisesti tunnistanut yhtään albumin kappaleista, mutta tiesit aina, mitä lahjasi ja musiikki minulle merkitsivät.

Eilen kanttorin jykevä ääni kantoi Karjalan kunnailla –laulua hallitusti eteenpäin, mutta minä en kyennyt yhtymään sanoihin kahden ensimmäisen säkeen jälkeen. Enkä voinut enää totella viimeistä antamaasi ohjetta: älä itke.

Teksti heräsi eloon ja kuljetti takaisin hetkeen, jolloin nautimme venäläistä kuohuviiniä lapsuudenkotisi portailla. Sieltä historia heitti sinut loputtomalle evakkotielle ja sotalapseksi Ruotsiin. Sen jälkeen ei lähteminen ollut sinulle vaikeaa. Muuttokuormat kulkivat yhdeksällä vuosikymmenellä, ja sinä niiden mukana. Kun laskimme sinut viimeiseen leposijaasi, oli kantamuksemme kevyt, mutta paino mittaamaton.

Rakas äitini, valehtelisin jos väittäisin, että jokaiseen tänään kirjoittamaani sanaan sisältyy kyynel. Niitä on paljon enemmän eikä vitsini naurata enää.

Jeff Buckley: Hallelujah (1994)

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Harmaan lukemattomat sävyt, valon hiipuminen ja kaikkialta päälle tunkeva pimeys raatelevat sielua. Syysmyrskyt, sateet ja tuulet lakaisevat kaiken tieltään, kunnes routa nukuttaa elämän uneen ruohovartisten kasvien lailla. Maisema käy lohduttomaksi, ja mieli etsii kaikkialta valoa ja lämpöä.

Laulaja-lauluntekijä Leonard Cohen poistui keskuudestamme marraskuussa 2016. Hän jätti jälkipolville perinnöksi hienoja lauluja ja koskettavia runoja. Jeff Buckley syntyi marraskuussa 1966 ja hukkui toukokuussa 1997. Hän jätti jälkeensä joukon puolivalmiita nauhoituksia, joista on myöhemmin koottu musiikkia useammalle levylle. Buckley ehti tehdä elinaikanaan vain debyttialbuminsa. Grace esitteli maailmalle lahjakkaan muusikon, joka intoutui luomaan oman versionsa Cohenin klassikosta.

Hallelujah on mielenkiintoinen sävelmä, jonka elämäkaari on täynnä yllätyksiä. Se ilmestyi Cohenin Various Positions –albumilla vuonna 1984. Suurinta suosiotaan se sai kuitenkin odottaa 2000-luvulle saakka, vaikka kappaleesta oli tehty monta hienoa levytystä ennen Shrek-elokuvan soundtrackia. John Cale teki kaikesta turhasta riisutun sovituksen vuonna 1991. Piano, laulu ja joukko ennen kuulemattomia säkeistöjä loivat ainutlaatuisen tunnelman. Tämä versio inspiroi Jeff Buckleyn yrittämään samaa. Säkeistöt pysyivät samoina, mutta piano vaihtui kitaraan.

Vaatimaton huokaus lävistää kaiuttimet ja kitara tapailee nuotteja, jotka kääntyvät vähitellen tutuiksi säveliksi. Buckleyn ääni vangitsee kuulijan sanoihin, jotka johdattavat katkeransuloisen rakkauden ja raamatun kertomusten kuvastoon. Näemme Daavidin katsomassa kuutamossa kylpevää Batsebaa ja Delilan leikkaavan Simsonin hiuksia. Liikumme uskon ja epätoivon pettävällä alustalla, laulamme uusia ja vanhoja säkeitä ja kuiskimme lopulta toisillemme sanoja rakkauden iloista ja suruista. Buckleyn ääni värisee ja huokuu aivan kuin kaikki muut maailman sanat olisivat käyneet tarpeettomiksi ja kitaran sävelet pystyisivät vaientamaan kokonaisia orkestereita.

Hyvät kuulijat, kohottakaa katseenne likaisesta ja märästä maasta ja laulakaa elämälle. Jaksakaa kulkea vielä tovi ja antakaa sävelten kuljettaa teidät lämpöön ja valoon. Voimamme saattavat vähentyä ja askeleemme lyhentyä entisestään, uskomme horjua ja toivo kadota kaltevalle ja petolliselle tielle, mutta uusi päivä odottaa horisontin takana. Kuiskatkaa vielä kerran: Hallelujah.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 2016)

Laiskuuden lisäarvo

Kun saavutamme tavoitteemme mahdollisimman pienin panoksin, olemme toimineet tehokkaasti. Se osoittaa, että tuottavuutemme on lisääntynyt, mikä puolestaan parantaa kilpailukykyämme. Näin kuvattuna prosessi on yksinkertainen, mutta se ei kerro ovatko valitsemamme vaihtoehdot olleet oikeita tai vääriä. Ainoastaan haluttu päämäärä pyhittää käyttämämme keinot. Luulemme rakentavamme suurta menestystarinaa, vaikka oikeastaan kavennamme omia mahdollisuuksiamme.

Georg Henrik von Wright esitti, että länsimaiseksi kutsumamme sivilisaatio on muotoutunut kahden suuren perinteen pohjalta: juutalaisen ja helleenisen. Uskonnolliset ja moraaliset käsityksemme periytyvät juutalaisesta traditiosta ja luonnonilmiöiden ymmärrettävyys ja rationaalisen tutkimisen traditio hellenistisestä kulttuurista. Kristinuskon voittokulku erotti perinteet toisistaan, mikä synnytti henkisten arvojen kriisin, joka ratkesi vasta renessanssin ajattelijoiden ansiosta. He kehittivät synteesin ja loivat uudelleen sivilisaatiomme perustan.

Suuri kertomus täydentyi uusilla aatevirtauksilla. Reformaatio loi perusteet kansankieliselle opetukselle, luonnontieteiden kehitys rakensi vankempaa tieteellistä maailmankuvaa, utilitarismi lisäsi hyötyajattelua, valistuksen projekti loi kuvan ihmisestä vapaana ja järkevästi ajattelevana, liberalismi mahdollisti parlamentaarisen demokratian kehittymisen, sosialismi huomioi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja kansallisuusaate pyrki legitimoimaan kansallisen kulttuurin. Ihmisen tie kohti parempia aikoja ei monipuolisuudestaan huolimatta välttynyt ylilyönneiltä ja kauheuksilta.

Toisen maailmansodan aikana maanpaossa elänyt saksalainen Eric Auerbach pohti teoksessaan Mimesis, kuinka länsimainen kirjallisuus kuvasi todellisuutta. Se rakentui kahdelle suurelle kivijalalle: juutalais-kristilliselle ja homeeristen eeposten traditiolle. Hänen kirjallinen matkansa alkoi Homeroksen Odysseiasta ja päättyi James Joycen Odysseukseen.  Auerbach onnistui luomaan teosten välisestä ajasta älyllisesti vaativan ja mielenkiintoisen synteesin. Kotoaan karkotetulla tutkijalla ei ollut käytössään laajaa lähdeaineistoa, mutta hän tunsi tutkimusalansa perinpohjaisesti, kykeni hahmottamaan kokonaisuuksia ja näkemään ilmiöiden väliset suhteet. Se vaati eurooppalaisen sivistyksen syvällistä tuntemista.

Katolinen kirkko ahdisteli ihmisiä seitsemällä kuolemansynnillä, joista yksi oli laiskuus. Oman aikamme kuvastossa laiskuus ilmenee perinteisen palkkatyön vieroksumisena ja näennäisenä toimettomuutena. Keskiajalla laiskuuden symbolina käytettiin etanaa, koska se etenee hitaasti. Toisaalta etana on myös sinnikkyyden vertauskuva, koska se pyrkii eteenpäin ja kantaa mukanaan suurta taakkaa, omaa taloaan. Samalla tavalla itseään sivistävä ihminen ottaa harteilleen mittaamattoman kuorman, joka muhii ja kasvaa näennäisessä toimettomuudessa. Se on ehdoton edellytys uusille ajatuksille ja luovuudelle.

Jos me ainoastaan lisäämme fyysistä kuormitusta ja vähennämme samalla henkisiä voimavarojamme, suhteemme meitä edeltäneisiin traditioihin voi katketa. Se lisää irrallisuutta ja juurettomuutta. Kenties meidän kannattaisi omaksua Thomas Mannin ajatus: Keväinen kävelyretki kaupunginreunamien puistoissa, kukan tuoksu, linnun laulu, eikö sellaisista asioista saattanutkin olla kiitollinen? Ja voidakseen nauttia on oltava sivistynyt – niin, sivistys onkin aina juuri sitä että osaa nauttia. Sivistys rakentuu kiirehtimättä ja kulkee mukanamme kuin asunto kotilolla. Toivottavasti seuraavat sukupolvet saavat nauttia ja perehtyä monipuolisesti kulttuurimme hedelmiin, eivätkä joudu hankkimaan henkiselle talolleen erillistä rakennuslupaa. Onhan laiskuuden lisäarvona luovuus.


Fintellektuaalinen manifesti XXIV

Tietohaaste

Sinisten ajatusten hautausmaa esitti toukokuussa Tietohaasteen. Antti Sorrin erinomainen blogi on vienyt minut tähtien sotiin, palauttanut tulevaisuuteen ja antanut maistiaisia monista lukulistalleni päätyneistä teoksista. On ilo esitellä itselleni tärkeitä tietokirjoja, jotka inspiroivat jatkuvasti ajatteluani.

Erich Auerbach: Mimesis – Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa (1946/1992)

Saksalaisen Erich Auerbachin (1892-1957) Mimesis on sekä eurooppalaisen sivistyksen kulmakivi että osoitus sisäistetystä hengen historiasta. Auerbach kirjoitti teoksensa 1940-luvun puolivälissä maanpakolaisena Istanbulissa. Kirjallisuudentutkijalla ei ollut käytössään yliopiston kirjaston sisältämää massiivista aineistoa, ja hän joutui tukeutumaan muistiinsa ja sivistyksen voimaan. Siitä huolimatta tai johtuen, onnistui Auerbach suuressa urakassaan erinomaisesti ja humanismin klassikko syntyi.

Mimesis on kertomus länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksista ja traditioista. Auerbach tuo esille kulttuurifilosofien suosiman näkemyksen sivistyksemme kahdesta alkukodista: antiikin kreikkalaisesta ja juutalaisesta vanhatestamentillisesta ajattelusta. Todellisuus, jota kaunokirjallisuus kuvaa, myöntää velkansa molemmille. Auerbachin tapa esittää asiansa on innostunut ja saksalaisittain perusteellinen. Teos tiivistää hienosti sivuilleen ilmiön, jota kutsumme eurooppalaiseksi sivistykseksi.

Eric Hobsbawn: Äärimmäisyyksien aika – Lyhyt 1900-luku (1914-1991) (1999)

Historioitsija Erich Hobsbawn (1917-2012) on mielenkiintoinen henkilö: kosmopoliittinen lapsuus ja nuoruus yhdistyvät marxilaiseen vakaumukseen. Hän esitti aiemmissa teoksissaan, että ennen lyhyttä 1900-lukua oli pitkä 1800-luku, joka alkoi Ranskan suuresta vallankumouksesta, vuodesta 1879 ja kesti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen, vuoteen 1914 saakka.

Äärimmäisyyksien aika on kokoaan suurempi teos, vaikka Hobsbawn tunnustaa kirjoittaneensa teoksena enemmän aikalaisena kuin tutkijana ja perehtyneensä normaalia kevyemmin tutkimusaineistoon, ovat tulokset huikeita. Hän vyöryttää lukijan eteen tietoa ja tulkintoja, joiden pelkkä läsnäolo saa ajattelemaan monia asioita toiseen kertaan. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan tuhojen kuvaaminen yliopisto-opiskelijoiden näkökulmasta on järisyttävää luettavaa. Sivistyneistöstä rintamalle joutuneiden ikäluokkien rivit harvenivat merkittävästi ja osaamista hautautui taistelukenttien mutaan. Se vaikutti väistämättä seuraavien vuosikymmenten intellektuaaliseen kehitykseen Euroopassa.

Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin (1985)

Vuonna 1953 syntynyt Esa Saarinen on koko uransa ajan ollut näkyvä keskustelija ja mediahenkilö. Toisinaan saatamme unohtaa, että hän on tehnyt kenties parhaan suomenkielellä kirjoitetun filosofian historian. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin on kattava, kronologinen ja kunnianhimoinen esitys ajattelijoista, joiden perintöä me kannamme yhä mukanamme.

Saarisen kirja on henkilökeskeinen. Se ilmentää hänen vakaata uskoaan luovuuteen, joka syntyy yksilöissä. Nämä huippuyksilöt ovat luoneet ajatuksia, jotka ovat antaneet suunnan sekä yhteiskunnalliselle ajattelulle että määrittäneet merkittävästi kulttuuria. Hän löytää kohteistaan ja historiasta räjähtävää materiaalia, joka sinkoaa staattisen ajattelun avaruuteen. Saarinen esittelee filosofiset ongelmat selkeästi ja selittää ne ymmärrettävästi. Kahlehtimaton kieli kantaa läpi kirjan eikä kirjoittaja kumartele kuvia tai nöyristele sovinnaisen esitystavan edessä. Itsensä näköinen tyyli luo viimeisen silauksen mestarillisesti laaditulle teokselle.

Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (2013)

Humanistille tilastot ovat toisinaan kauhistus. Yhteiskuntatieteilijä Chris Anderson ja taloustieteilijä David Sally käänsivät pääni hyvin yksinkertaisesta syystä: pelien kuningas, jalkapallo, tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia mielenkiintoisille tarinoille ja tulkinnoille. Tiedetaustansa lisäksi kirjoittajat ovat entisiä ammattilaisurheilijoita.

Jalkapalloon sisältyy paljon myyttejä eikä tietäjiä tarvitse etsiä kaukaa. Jokainen pelaaja, valmentaja, omistaja ja katsoja osaa analysoida peliä ja esittää täsmälleen oikeita ratkaisuja, jotka sisältävät vain yhden ongelman: yleensä ne eivät toimi. Anderson ja Sully vyöryttävät lukijan eteen tilastoaineksen, jonka ansioista he pystyvät purkamaan monia alalla ja erityisesti katsomossa vallitsevia vääriä käsityksiä. Kirja tarjoaa oikeastaan uskonpuhdistuksen alkeet, jonka opeilla keisareilta riisutaan kaikki vaatteet. Numeropeli osoittaa, että sattuma on aina loogista ja sissijalkapallolla voi menestyä.

Yuval Noah Harari: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011/2016)

Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari (s. 1976) ei näpertele pienten tutkimusaiheiden parissa. Hän selittää historian biologialla ja asettaa itselleen suuria kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja ihmisen ja maailman olemuksesta. Alle viiteensataan sivuun on ahdettu paljon, mutta ähkyä kirja ei aiheuta. Sujuva teksti saa janoamaan lisää.

Sapiens kertoo nykyihmisen tarinan esihistorian hämäristä luolista oman aikamme värivalojen loisteeseen. Tarina ei ole kaikilta osiltaan kaunis, vaikka se kertoo lajimme voittokulusta. Homo Sapiens ajoi muut ihmislajit tieltään ja loi hämmästyttävän määrän erilaisia uskomusjärjestelmiä: jumalat, maatalouden, kapitalismin ja valtion. Leirinuotiolla kerrotut tarinat kuulostivat uskottavilta ja saivat ihmiset ahkeroimaan entistä paremman tulevaisuuden puolesta. Syntyikö sellaista koskaan? Kenties Harari vastaa kysymykseen uudessa kirjassaan Homo Deus: A Brief History of Tomorrow, jonka suomennosta odotan innokkaasti.


Nettisivujen osalta tuotan pettymyksen. En seuraa säännöllisesti sivustoja, vaikka tietoa etsiessäni vierailen useilla.

Haastan mukaan seuraavat mainiot blogit:
A.sta Ö:hön
Musiikkihavaintoja
Kinokabinetti

Ohjeet:
– Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
– Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä – siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
– Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
– Haasteen aloittajan Lukumadon kirjoitus tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
– Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Paolo Nutini: Iron Sky (2014)

Basso valaa kivajalan taloon, ja koskettimet tukevat valua kunnes piano ja rummut kantavat vokalistin raastavan äänen ja merkityksillä ladatun lyriikan huoneisiin. Luodessamme katseemme ylös näemme katon sijasta taivaan, jonka alla voimakkaat metaforat ja kuvat väreilevät kuin revontulet pohjoisella taivaalla. Tämä luja kuvasto kuljettaa ajatuksemme oman aikamme konflikteihin tai robotisaation nopeaan etenemiseen, ja muistuttaa meitä ihmisen ikuisesta selviytymistaistelusta. Vähitellen laulajan ääni repii seinät ympäriltään, ja kaikki mikä myrskyn jäljiltä jää vielä pystyyn, huuhtoutuu puhaltimien nuottien mukana tuuleen. Koko kappale on kuin viimeiseen asti pidäteltyä jännitystä, jossa yhtye soittaa sinänsä rauhallisesti, mutta väistämätön räjähdys vaanii aina seuraavan tahdin takana. Kuulija virittäytyy lopulliseen purkaukseen, mutta juuri silloin koittaa yllättävä rauhallinen ja tyyni hetki, joka täyttyy Charles Chaplinin legendaarisella puheella elokuvasta Diktaattori. Kun se päättyy, on lopullinen räjähdys enää vain ajan kysymys.

Caustic love on Paolo Nutinin kolmas albumi ja Iron Sky sävelkynän suurin saavutus. Musiikillisesti kappale voidaan luokitella psykedeeliseksi rokiksi, mutta pohjimmiltaan se on puhdasta soulia, jota artistin karhea ääni kantaa eteenpäin yhtä ylväästi kuin 1960-luvun klassiset soulartistit omia ikonisia kappaleitaan. Se liukuu salakavalasti ihon alle ja jää sinne muistuttamaan, että todellisuus iskee toisinaan kasvoille kovemmin kuin pelkät sanat ja sävelet. Kahden aiemman levyn iloiset ja kevyet ska- ja reggaesävyt ovat vaihtuneet totisemmaksi ja tummemmaksi kerronnaksi, joka sopii erittäin hyvin laulajan äänelle. Niiden kaiut kumpuavat toisinaan muistuttamaan kuulijaa musiikillisen ilmaisun moninaisuudesta ja sävelet leikittelevät useassa tyylilajissa, mikä puolestaan vahvistaa käsitystä Nutinista vahvana ja omaan näkemykseensä uskovana taiteilijana.

Hyvät kuulijat, hyvä musiikki raastaa sielua ja hioo sydämen vereslihalle, mutta samalla se puhdistaa sisimmän ja lakaisee kaiken kuonan tieltään. Iron Sky omaa kaikki klassikon ainekset ja tarjoaa täydellisen katarsiksen, jonka saavutettuamme voimme puristaa kätemme nyrkkiin, nostaa sen ilmaan ja laulaa paremman tulevaisuuden puolesta. Meidän on noustava, kuten laulu opettaa, pelon, vihan ja rakkauden yläpuolelle, jotta voimme saavuttaa todellisen vapauden. Sen me olemme ansainneet.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (heinäkuu 2016)