lauantai 31. lokakuuta 2015

Uhrilampaita ja syntipukkeja

Musta karitsa rääkäisee pihalla. Herään, mutta käännän kylkeä, yritän päästä uudestaan uneen ja toivon jonkun vievän huutajan toisaalle. Karitsa jatkaa ääntelyään entistä voimakkaammin. Pian koko talo on hereillä. Lomalaiset ryntäilevät kaikkialle ja etsivät kadonnutta tuttipulloa. Lopulta se löytyy, ja karitsa saa vatsansa täyteen. Kiitokseksi se puskee itsensä kiinni jalkaani. Karitsat eivät kehrää, mutta olen täysin vakuuttunut, että Musse on poikkeusyksilö.

Toisinaan uuhella on niin paljon jälkeläisiä, että kaikille ei riitä maitoa. Jonkun kohtalona on jäädä pahnanpohjimmaiseksi ja aliravituksi. Onneksi vastuunsa tunteva lammastilallinen ruokkii pienintä ja delegoi vastuun kesäksi lomalaisille. Pieni musta karitsa on hellyttävä olento, vaikka se kiljuisi nälkäänsä ja herättäisi ihmiset ympärillään. Jokin sen olemuksessa viestii viattomuudesta ja elämän ihmeellisyydestä. Se ryntää jatkuvasti maailmaan silmät avoinna.

MOT-ohjelman toimittajat saivat haltuunsa järkyttävää kuvamateriaalia. Näimme kuinka eläimille aiheutettiin ylimääräistä kipua ja kärsimystä. Tapahtuiko tämä vain siksi, että tuotantoeläimet oli alistettu kilpailukyvylle ja kustannustehokkuudelle? Osa kommentoijista tarjosi selitykseksi työntekijöiden turhautumista: heille vain sattui huono hetki kesken työpäivän. Teurastaminen on systemaattista ja rakenteiltaan teollista toimintaa, jossa yhden eläimen käsittelylle ei ole varattu määrättömästi aikaa. Kaiken pitää sujua kitkattomasti ja eläimen luontainen niskurointi näytti aiheuttavan välittömän vastareaktion.

Ohjelman jälkeen monet maataloustuottajat ärähtivät ja kertoivat kantavansa vastuunsa. He tietävät, että hyvinvoiva ja asianmukaisesti kohdeltu eläin on arvo sinänsä, ja se tuottaa paremmin kuin kaltoin kohdeltu lajitoverinsa. Luontainen ja kunnioittava suhde eläimiin tuotantoketjun kaikissa vaiheessa – laitumilta ruokakauppaan – luo kestävän perustan laadukkaille tuotteille. Tätä myös meidän kuluttajien tulee vaatia eikä vain juosta ilmaisten muoviämpäreiden ja halpuutettujen hintojen perässä. Toivottavasti tämä ylenmääräinen halpuuttaminen ei heijastu tuotantoketjun alkupäähän, ja maatalousyrittäjät jaksavat yhä uskoa tekemäänsä työhön.

Vielä muutamia kuukausia sitten useat yrittäjät ja maataloustuottajat parjasivat sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa julkisen sektorin työntekijöitä ja iloitsivat hallituksen aikeista lyhentää näiden lomia. He unohtivat hetkeksi, että asianmukaisissa olosuhteissa työskentelevät ja hyvin levänneet ihmiset tuottavat enemmän kuin loputtomasti stressatut ja kepillä nurkkaan ahdistetut työn orjat. Televisiosta näkemiemme kuvien perusteella on meidän helppo vaatia lopettamaan eläinten epäasiallinen kohtelu, mutta uskallammeko pyytää samaa oikeutta myös ihmisille?

Ensimmäisellä virallisella kesälomallani vietin muutamia päiviä alussa mainitsemallani lammastilalla. Autoin niissä asioissa, joissa pystyin. Lampaita oli sijoitettu kesäksi moneen paikkaan, tuttavien laitumille ja perinnemaisemiin. Yksinkertainen tehtäväni oli käydä muutaman kerran päivässä täyttämässä eläinten juoma-astiat. Yleensä lampaat väistivät vierasta kulkijaa ja pysyttelivät turvallisen matkaan päässä. Ne koskivat veteen vasta poistuttuani riittävän kauas meitä erottavasta aidasta.

Päivän viimeisessä kohteessa tapahtui jotakin yllättävää. Lauma väistyi edestäni samalla tavalla kuin muualla, mutta sen takaa lähti liikkeelle yksinäinen iso musta lammas, joka raivasi tiensä muiden ohi ja tuli luokseni. Se työnsi päänsä lonkkaani vasten. Aluksi hämmästyin suunnattomasti ja pelästyin, mutta samassa sisältäni kumpusi jo tuttu sana: ”Musse”. Lammas oli tunnistanut minut ja minä lampaan. Silitin sen päätä ja kerroin lyhyitä tarinoita menneistä vuosista. Se pysyi paikallaan ja puski hellästi päätään minua vasten. Myös lauma rauhoittui ja uskalsi käydä vesiastialle. En ole myöhemmin uskaltanut kysyä Mussen kohtalosta, mutta toivon sen päättäneen päivänsä ilman ylimääräistä kipua ja kärsimystä.


Fintellekuaalinen manifesti XI