”Meidän jälkeemme vedenpaisumus”

Iltalento puolittaa päivän, mutta antaa matkaajalle muutaman lisätunnin aikaa tutustua kohteeseensa ja suo mahdollisuuden huuhdella kaduilla pölyttynyttä kurkkua ainakin yhdellä oluella. Aamulento puolestaan katkaisee loman välittömästi.

Toukokuussa 2016 kiertelin nuoren seuralaiseni kanssa kuudennen arrondissementin katuja Pariisissa. Olimme nähneet edeltävinä päivinä kaikki tavoitteeksi asettamamme kohteet. Päämäärätön vaeltelu vaikutti hyvältä ajatukselta. Aurinko lämmitti. Latinalaiskorttelin kapeat kujat kuiskivat kertomuksia, Sorbonnen yliopiston puista huokui viisaus ja rannan bukinistien kojuilla tuoksuivat vanhat sanat. Seuralaiseni osti kaksi Vogue-lehden kansikuvaa, ja minä levykaupasta edesmenneen amerikkalaisen runoilijan ja israelilaisen muusikon albumit.

Eräällä kapealla jalkakäytävällä makasi makuupussissa väsynyt taiteilija, jonka teokset nauttivat auringonpaisteesta ja lämmöstä. Hän oli maalannut värikkään sielunsa vanhoihin oviin ja purettujen keittiökaappien tasaisille pinnoille. Saint-Germain-des-Présin luostarin kirkon kello kumahteli muutaman korttelin takaa. Siellä jossakin katujen kätköissä on seinä, jonka pintaan on kirjoitettu kauniilta näyttäviä sanoja.

Muutaman kulman jälkeen irlantilaisen pubin avoimet ovet esittivät kutsun. Kylmä olut huuhteli päällimmäisen pölykerroksen kitalaesta ja muste pyöritti lyhyitä sanoja muistikirjaan. Aika pysähtyi, mutta viisarit jatkoivat kulkuaan. Kello oli armoton.

Laskeuduin kellarikerrokseen ja löysin yhden pienemmistä miestenhuoneista, jonka olen koskaan nähnyt. Siellä oli kaikki tarpeellinen, mutta ei yhtään ylimääräistä neliötä. Yksinäiseen koppiin täytyi pujotella, koska ovi aukeni sisäänpäin, mutta ei aivan loppuun saakka, sillä takaseinä tuli vastaan nopeasti. Kun palasin hetken kuluttua käsienpesualtaalle, putosin toistakymmentä senttiä ennen kuin jalkani tavoittivat lattian. Horjahdin hieman oikealle ja käsienkuivain hörähti välittömästi päälle. Nopea vastaliike vei suoraan lavuaarille. Niiden väliin seinälle oli asennettu kapea pisoaari, jonka edessä ei onnekseni seisonut kukaan.  

Kirjoitusta muurissa (Saint-Germain-des-Prés).

Hymyilin kokemukselleni vielä noustessani portaita saliin. Huomasin, että katseiltamme piiloon jääneessä nurkkapöydässä istui kolmas asiakas, runoilija Tommi Parkon näköinen mies, joka kirjoitti kiivaasti tietokoneellaan. Olemus muistutti kirjoista ja elokuvista tuttua pariisilaista boheemia, ja siksi hänen täytyi olla amerikkalainen.

Paria päivää myöhemmin uutiskuvat kertoivat rankoista sateista ja Pariisin tulvivista kaduista. Suljin hetkeksi silmäni ja näin miehen pubissa nousevan paikaltaan ja julistavan ystävilleen: "Après nous le déluge – meidän jälkeemme vedenpaisumus". Toivottavasti makuupussissa kadulla nukkuva taiteilija on hereillä.