Kuin vastaiskuksi, tosin noin kuutta vuosikymmentä myöhemmin, perustivat nuoret runoilijat Elävien runoilijoiden klubin Helsinkiin ja Nihil Interit -runoyhdistyksen Turkuun. He osoittivat, että runoilija voi elää Suomessa, ja runous on dynaamista, elinvoimaista ja jatkuvasti liikkeessä. Samalla vuosikymmenellä kolme kansainvälistä ja vanhempaa runoilijaa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuinka monta kertaa he olivat kuulleet runouden kuolemasta?
Runous ei ole ainoastaan peräkkäin aseteltuja sanoja tai lauseita, sillä silloinhan runon voisi laatia ohjelmoitu tietokone. Runous on hetkiä, kielikuvia, tunnelmia, vaikutteita, ja ympäröivän maailman ymmärtämistä ja tulkitsemista. Me löydämme sanat, mutta määritelmät karkaavat yhä kauemmas, haihtuvat kosketuksesta. Runous on aina enemmän.
Mika Waltari opasti nuorta runoilijaa hankkimaan itselleen runousopin, lukemaan sen läpi ja myymään antikvariaattiin. Säännöt on hyvä tiedostaa, jotta niitä voi rikkoa. Valmiiksi rikottua on puolestaan haasteellista särkeä. Waltari murehti erityisesti lyhennettyjen epätäydellisten sanojen, puolisointujen ja käyttökelvottomiksi kuluneiden loppusointujen käyttöä. Tiedämme, että 1930-luvun kliseet ovat kliseitä yhä edellen. Runous rakentuu sanoista, jotka eivät synny tyhjästä. Runoilijan täytyy osata lukea, kuunnella ympäristönsä ääniä ja suodattaa kokemaansa, karsia epäolennainen ja näyttää, mikä on tärkeää: piilottaa ja paljastaa. Aristoteles asettti runouden historian edelle, koska jälkimmäinen näyttää meille kerran tapahtuneen, mutta ensin mainittu paljastaa, mitä ihminen itsessään on.
Harold Bloom kirjoittaa teoksessaan Lukemisen ylistys, että runouden varsinainen tehtävä on hätkähdyttää meidät kuolonunestamme avarampaan elämäntuntoon. Mitä on kuolonuni? Pitäisikö meidän välttää nukkuvaa puolikuollutta elämää, johon Minna Canth viittasi Bloomia edeltäneellä vuosisadalla? Tarttua eteemme avautuviin hetkiin kuten Joseph Brodsky – runoilija ja vuoden 1987 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja – kuvatessaan Venetsiaa essseenomaisessa kertomuksessaan Veden peili. Brodsky oli kokenut, millaista oli elää maassa, joka tuomitsi hänet pakkotyöhön tyhjäntoimittamisesta. Ilman virallista koulutusta hän ei olisi saanut ilmoittaa ammatikseen runoilijaa. Onneksemme hänet karkoitettin maailmaan, joka arvosti kirkasta ääntä: Rakkaus on epäitsekäs tunne, yksisuuntainen katu. Siksi on mahdollista rakastaa kaupunkeja, arkkitehtuuria sinänsä, musiikkia, kuolleita runolijoita..., kirjoitti Brodsky edellä mainitussa teoksessaan.
Kenties runoilijan on helpointa elää kuolleena: tuntea edeltävä traditio ja katsoa rohkeasti tulevaan, rikkoa sääntöjä ja luoda uusia rikottavaksi, mutta ennen kaikkea muistaa, että kaikki julkaistu jää muhimaan omaan elämäänsä ja näyttämö periytyy väistämättä seuraajille. Se luo toistuvasti itseään suuremman haasteen. Saatamme toisinaan kuulla kuinka viikate katkaisee runouden elämänlangan, mutta yhtä useasti se nousee uuteen kukoistukseen kuin huutaakseen: Runous on kuollut – eläköön runous!
Fintellektuaalinen manifesti XXXII
