perjantai 30. marraskuuta 2018

Rajalla

Kirjoitin: Näillä huoneilla ei ole muistoja.

Sinisessä helsinkiläisessä puutalossa on huoneisto, jossa on tuttuja huonekaluja. Muistan yhä niiden tuoksun, kun ne olivat uusia ja kannettiin toiseen asuntoon. Hyllyssä on lapsuudesta tuttuja kirjoja: tietokirjasarjoja, historiaa ja sotaromaaneja. Olen lukenut romaaneista suurimman osan ja selannut kuvakirjat, tehnyt monta matkaa menneisyyteen ja vieraisiin maihin suuren työpöydän äärellä.
        Pöydän kannella on kaikki sotilaallisen täsmällisessä järjestyksessä: silmälasit, kynät, pyyhekumi, kirjekuoret ja lottokupongit. Myös laatikoissa säilyy sama tyyli. Aivan kuin pöytä odottaisi käyttäjäänsä jatkamaan aamulla keskeytyneitä toimia.
        Työpöytä matkaa pian toiseen taloon, huoneeseen ja kaupunkiin. Kun myöhemmin puran ja kokoan elämää paperi ja asiakirja kerrallaan, löydän pienen inhimillisen erehdyksen. Vetolaatikon pohjalla lepää katseilta piilossa kuitti pysäköintivirhemaksusta.
        Isäni hoiti velkansa yhteiskunnalle ennen kuin ylitti viimeisen rajan.

Raja on metafora, jolla ilomantsilaissyntyinen pappi kuvasi vainajaa muistopuheessaan.
Jäätyään eläkkeelle rakensi isäni rajan pintaan kesämökin, joka sulautui väriensä puolesta täydellisesti maisemaan. Sillä oli tummanruskeat seinät ja tummanvihreä katto. Se oli henkinen piilopirtti ja pakopaikka maailmasta, jonne ainoan yhteyden muodosti radio.
        Rajavartiomestari kuulosti komealta sotilasarvolta, ja kimaltava rauta kauluslaatoissa loi arvovaltaista hehkua hänen ympärilleen. Kotonamme oli aina aseita, mutta ne pysyivät käsieni ulottumattomissa. Hän ei halunnut opettaa minua käsittelemään ja käyttämään niitä, vaan jätti sen suosiolla myöhemmille kouluttajilleni.
  Hän kulki rajalla ja vartioi valtion turvallisuutta. Vuosikymmenet vaihtuivat ja tehtävät muuttuivat yhä vaativimmiksi. Vaitiolovelvollisuus esti kertomasta tutkimuksista, joissa hän oli ollut mukana. Minua ne tapaukset kiinnostivat, mutta sitä hiljaisuuden rajaa ei hän koskaan ylittänyt.
        Isäni lähti vapaaehtoisena jatkosotaan keväällä 1944, alaikäisenä ja vastoin isänsä toivetta. Taival ilmatorjunnassa kesti puoli vuotta, mutta varusmiespalvelusta se ei silti kuitannut suoritetuksi. Vain kerran häneltä lipsahti muisto kohtaamisesta vihollisen kanssa.
       Talvisota vei kodin, ja uusi raja erotti lapsen maisemastaan. Sukulaisten etunimissä soi pitkä historia, mutta muistot säilyivät tuoreina, eikä hän koskaan epäröinyt jakaa tarinoitaan tärkeimmälle kuulijalleen.
        Sisu-pastilli saapui kauppoihin vuonna 1928, ja saman vuoden marraskuun viimeisenä päivänä isäni syntyi maailmaan.

Unohdin kysyä: Miltä viholliskone näyttää tähtäimen läpi katsottuna?