sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Veljeni hymy

Vanhempieni jokaisessa asunnossa oli aina kolmen kuvan sarja seinällä.
Pienet ja pyöreät kullanväriset kehykset olivat kiinni toisissaan. Ylimmässä kuvassa oli nuori mies, jonka tummia hiuksia heilutti tuuli, keskimmäisessä vaaleahiuksinen hymyilevä nuorukainen vihreässä poolopaidassa ja alimmassa pyöreäposkinen lapsi, jonka silmistä näki, että tämä oli juuri itkenyt. Kaikki kuvat oli otettu samalla lumisella pengermällä Ilomantsin Hattuvaarassa.
        Ensimmäiseksi kuvattiin vanhin veljeksistä, vaikka kuvaajalla, poikien isällä, oli täysin toisenlainen järjestys mielessään. Se kuva päätyi aivan liian nopeasti valkoisen pöytäliinan päälle adressien ja kynttilän väliin. Yksinäinen liekki heijasti surullista valoa kuvalle, jossa nuoren miehen olemus huokui arvoituksellisena ja etäisenä kuin 1970-luvun myyttinen rocktähti Jim Morrison. Kun kuvaa katsoi tarkemmin, näkyi taustalla kaksi nuorempaa veljeä: keskimmäinen on juuri saavuttanut kuvauspaikalta karkuun rynnänneen nuorimmaisen.

Muutamaa vuotta myöhemmin keskimmäinen veljeksistä kantoi kotiin ensimmäiset C-kasettinsa: Sammy Babitzinin ainokaisen ja Creedence Clearwater Revivalin Willy and The Poor Boysin. Kun hän lähti töihin tai iltarientoihin, asetti nuorimmainen kummankin kasetin vuorollaan koneeseen. Ne saivat soida leikkien taustalle ja synnyttää elämänmittaisen suhteen rockmusiikkiin. Vielä vuosienkin päästä toi keskimmäisen veljen kuva aina nuorimman mieleen tutun ja turvallisen John Fogertyn.

Vuosikymmentä myöhemmin heiluvat lapiot ilomantsilaisessa saaressa. On kuuma ja tukala päivä. Veljekset kaivavat uimahousuisillaan kahdestaan paikkaa tulevalle kesämökille. Cotton Fields raikuu radiosta, paarmat kiusaavat ja haapojen viheliäiset juuret ovat levittäytyneet kaikkialle. Lapio painuu maahan ja vaihtuu vanhaan kuokkaan säännöllisesti. Sillä katkotaan juuria, jotka vedetään esiin ja asetellaan yhteen kasaan sivummalle kuivumaan ja myöhemmin poltettavaksi. Tapetut paarmat päätyvät laudanpätkälle.
Iltapäivällä irtoaa vene rannasta. Nuorempi soutaa. Vanhempi on polvillaan perätuhdolla ja ruokkii kaloja paarmoilla. Kun veden pinnalla käy kohahdus, hän hymyilee ja levollinen aurinko hellii kasvoja lämmöllään. Hetken kuluttua kumpikin pulahtaa lämpimään veteen.
        Se on lapsuuteni viimeinen kesä.

Jokaisena aamuna kahden viikon ajan, on peilistä minua katsonut se sama pyöreäposkinen ja kyynelsilmäinen pikkupoika, joka on pakotettu tähänkin kuvaan. Mutta sulkiessani silmäni maailmalta kuulen John Fogertyn laulavan Cotton Fieldsia, näen veljeni hymyn ja aistin kesäpäivän, joka ei koskaan pääty.