Kynällä ja miekalla

Tammikuun 27. päivä on Vainojen uhrien muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1945 liittoutuneet vapauttivat Auschwitzin keskitysleirin. Tästä syystä kunnioitamme erityisesti kansallissosialistisen Saksan jälkeensä jättämiä eurooppalaisia ja juutalaisia uhreja. Elokuun 23. päivä on puolestaan Stalinismin ja natsismin uhrien eurooppalainen muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1939 Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto allekirjoittivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja sopivat etupiirijaosta. Kahden rinnakkaisen diktatuurin sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan, uhrien lukumäärä ja sodan jälkeiset toisinajattelijoiden vainot hakevat kaikessa kauheudessaan vertaistaan ihmiskunnan menneisyydestä.

Ajatteleva ihminen toivoo, ettei ihmiskunta joudu kokemaan vastaavaa enää koskaan, mutta valitettavasti historia osoittaa toisin. Sodat ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta eikä mikään muutu toivomalla. Vastuunsa tuntevien on pidettävä jatkuvasti kynänsä terävinä, sillä historialla on tapana toistaa itseään ja omiin ajatuksiinsa hirttäytyneet johtajat ovat tuomittuja toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan.

”Minä syytän!” huusi L’Aurore-lehden otsikko tammikuun 13. päivänä vuonna 1898. Kirjailija Émile Zola hyökkäsi vääryyttä, valehtelua ja antisemitismiä vastaan, jota kapteeni Alfred Dreyfus oli joutunut kokemaan. Ranskalainen sotaoikeus oli tuominnut tämän vuonna 1894 elinkautiseen pakkotyörangaistukseen Pirunsaarelle. Epämääräisesti kokoon kyhätyt todisteet osoittivat, että Dreyfus oli toimittanut salassa pidettävää materiaalia Saksalle.

Tuomio oli julistettu ja sotilasarvonsa sekä kunniansa menettänyt Dreyfus kuljetettu kärsimään rangaistustaan, mutta salaisuudet virtaisivat yhä saksalaisille. Katseet kohdistuivat majuri Ferdinand Walsin Esterházyyn. Seurasi uusi oikeudenkäynti, mutta epäilty julistettiin syyttömäksi. Se sai Zolan tarttumaan kynään ja vaatimaan oikeutta Dreyfusille.

Tammikuun 14. päivänä 1898 L’Aurore julkaisi kirjoituksen, joka tunnetaan yhä Älymystön manifestina. Siinä joukko tunnettuja kirjailijoita, tiedemiehiä, tutkijoita ja taiteilijoita ilmaisi tukensa Dreyfusille. Vasta seuraavan vuoden kesäkuussa Dreyfus sai uuden oikeudenkäynnin. Tuomio ei muuttunut, mutta sotaministeri armahti vangin. Heinäkuussa 1906 hänet julistettiin lopulta syyttömäksi ja ylennettiin majuriksi.

Dreyfusin tapaus osoitti, että vääryyttä vastaan voidaan taistella kynällä. Se myös toi julkisuuteen joukon oppineita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka kyseenalaistivat perusteettoman tuomion ja nimesivät itsensä älymystöksi, intellektuelleiksi. He laskeutuivat norsunluutorneistaan ja antoivat arvovaltansa julkiseen käyttöön. Kynä palautti miekan upseerin käteen.

Diktaattoreilla ei ole tapana säästää ajattelijoita. Mika Waltarin Johannes Angelos –romaanin viimeinen virke kuvaa kuinka julma sulttaani säästää kreikkalaiset kirkonmiehet ja köyhän kansan, mutta filosofeja hän ei armahda. Terävä kynä ja väkivallaton vastarinta ovat käyttökelpoisia aseita demokraattisen yhteiskunnan sisällä, mutta diktaattorit ja valloittajat toimivat säälimättömästi, jos tekstillä on mahdollisuus osua kohteeseensa ja näyttää keisari täydessä alastomuudessaan.

Toisen maailmansodan alussa Stalinin Neuvostoliitto tuhosi lyhyessä ajassa yli 20 000 puolalaista elämää ja yritti kätkeä salaisuuden Katynin metsään. Upseerien lisäksi joukkohautoihin päätyi muun muassa opettajia, lääkäreitä, professoreita, tutkijoita ja virkamiehiä. Siellä kynät ja miekat yhä lepäävät rinnakkain ja muistuttavat meitä, että ajattelevien ihmisten velvollisuudet eivät katoa koskaan.


Fintellektuaalinen manifesti XXVI

Toinen kattaus säveliä vuodenvaihteeksi

Pinnan alla kuohuu. Vuosi 2016 tuotti suuren joukon hienoja ja mielenkiintoisia albumeja, jotka jäivät rannalle edellisestä listauksesta. Aivan kuin lauluntekijät haluaisivat kertoa: ”Astu sivuun mukavuusalueeltasi ja anna musiikille mahdollisuus”.


Brian Fallon: Painkillers
Gaslight Anthem –yhtyeen laulaja Brian Fallon astuu ainakin hetkeksi omalle polulleen. Fallon ei peittele Springsteenin laulukirjan merkitystä, mutta tekee silti näköistään musiikkia. Painkillers on mainio albumi, joka yhdistää reippaan rockasenteen ja pienimuotoiset tarinat nautittavaksi keitokseksi.

The Last Shadow Puppets: Everything You’ve Come To Expect
Albumi kuulostaa ilmavalta ja vaivattomalta. Alex Turner ja Miles Kane viljelevät kappaleissaan pieniä koukkuja ja hauskoja, mutta eritäin tyylitietoisia ratkaisuja. Perinteellä leikittely saa popmusiikin historian vilistämään silmissä ja korvan etsimään tuttuja säveliä. Viimeisen raidan jälkeen leviää kuulijan kasvoille levollinen hymy.

Iggy Pop: Post Pop Depression
Unohda ruusunpunaiset unelmat ja korvaa ne rosoisella autotallisoundilla ja Iggy Popin sopivan rouhealla äänellä. Pääset perusasioiden ytimeen. Levyn kappaleet eivät vajoa merkityksettömyyden ja unohduksen suohon, sillä tuottaja Joshua Homme käyttää perinteisen rock-kokoonpanon ohella kosketinsoittimia, vibrafonia ja muita instrumentteja säästeliäästi, mutta täydellisesti tyyliin istuvasti.

Suede: Night Thoughts
Dramaattinen sisääntulo, hienot melodiat ja koreilevat kitarakuviot muodostavat yhdessä hyvän albumin elementit. Brett Andersonin ääni kohoaa yhä siedettävyyden rajoille, kitara liitää toisinaan omissa korkeuksissaan ja rytmiosasto pitää perusteet koossa. Night Thoughts on ehjä albumi.

Tindersticks: The Waiting Room
Tämä saattaa olla vuoden viilein albumi. Tindersticks osaa luoda tunnelmapaloista kokonaisia pieniä maailmoja, joihin kuulija tahtoisi upota kuin pehmeän peiton syleilyyn. Vaikka toisinaan vieraillaan ärsyttävyyden rajalla, on paluu aina sitä lohdullisempi.

The Veils: Total Depravity
Yhtyeen toinen albumi Nux Vomica raastoi kuulijan sisimmän riekaleiksi ja laulaja Finn Andrewsin ääni porautui ihon läpi luihin saakka. Tällä viidennellä albumilla tunnelmat syntyvät toisaalla. Äänimaailmassa on kaikuja aiemmilta levyiltä tutusta orgaanisesta musiikista, mutta mukaan on uinut joukko ambient-sävyjä, modernia Black Keys –bluesia ja Jim Morrisonin saarnoja. Tekstit kuljettavat syville vesille. Total Depravity on yhtyeen kunnianhimoisin albumi.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2017)

Säveliä vuodenvaihteeksi

Muistamme menneen musiikkivuoden suurten menetysten takia, mutta se onnistui silti tuomaan maailmaamme monta hienoa albumia. Koimme jäähyväisiä ja uusia tulemisia, käännöksiä entistä kohti ja uusien askeleiden kokeiluja.

Viidentoista mielenkiintoisimman valitseminen oli vaikeampaa kuin koskaan aiemmin, sillä moni artisti asetti riman melko korkealle sekä itselleen että toisille. Listan albumit on julkaistu marraskuun 2015 ja marraskuun 2016 välisenä aikana.

Kuoleman kosketus

David Bowie: Blackstar
Suuri artisti poistui, mutta jätti jälkeensä hienon albumin. Bowie ei koskaan pelännyt heittäytyä kohti uutta. Kappaleista kuultavat tutut elementit, mutta soittajat kuljettavat musiikin toisinaan kiivaalle jazzlaukalle, joka lakaisee kaikki esteet tieltään.

Leonard Cohen: You Want It Darker
On aika jättää jäähyväiset, kertoo levyn jokainen huokaus. Cohenin kynä pysyi terävänä loppuun saakka ja sanoituksista huokuu väistämätön. Yhteistyö säveltäjä Patrick Leonardin ja tuottaja Adam Cohenin synnytti täyteläisen ja tasapainoisen albumin.

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree
Kuolema vieraili Caven perheessä, ja sen läsnäolo kuuluu lauluissa. Intiimi tunnelma tuo musiikin iholle ja kantaa tuskan sisimpään. Kuulija elää mukana jokaisessa hetkessä ja on viimeisten sävelten kaikuessa riekaleina.

Vanhoilla kulmilla

P J Harvey: The Hope Six Demolition Project
Edellinen albumi osoitti Polly Jean Harveyn taidon rakentaa näköisiään kappaleita. Tällä levyllä on tuttuja elementtejä, mutta ilmaisu on tiiviimpää, ja se puolestaan antaa musiikille tilaa hengittää.

Norah Jones: Day Breaks
Artisti palaa juurilleen, ja Danger Mousen tuotannolliset kikat jäävät edelliselle levylle. Sävelet kuulostavat tutuilta ja tunnelmat vaihtelevat hämyisistä pianobaareista konserttilavoille. Norah Jonesin hunajainen ääni saa kuulijan uskomaan kaiken kuulemansa.

Van Morrison: Keep me Singing
Mitä pitää ajatella levystä, jonka jokaisesta osa-alueesta huokuu ennakkoaavistus tulevasta? Laulaja kuulostaa paremmalta versiolta itsestään, sävelkulut vaikuttavat muinaisilta ja tekstit kulkevat luontevasti. Kokonaistunnelma kuljettaa toisaalle ja albumi on osiaan suurempi: täydellinen illan hämäriin hetkiin.

Soulsavers: Kubrick
Yhtye teki mainioita levyjä yhteistyössä Mark Laneganin ja Dave Gahanin kanssa. Tälle kertaa he seisovat omillaan ilman laulajia. Musiikki maalaa maiseman, jonka soisi säilyvän pitkään. Maailma on kaunis.

Tärkein on matka 

Bon Iver: 22, A Million
Justin Vernon (Bon Iver) on mielenkiintoinen artisti, joka kulkee omia polkujaan. Kolmannen albumin kappaleet vaativat kuulijalta aikaa ja keskittymiskykyä. Aivan kuin jokin suurempi voima olisi kehottanut artistia säveltämään joukon lauluja, purkamaan ne palasiksi ja kokoamaan toisessa järjestyksessä uudestaan.

Michael Kiwanuka: Love & Hate
Albumi kumartaa mustan musiikin historialle. Lauluntekijä tuntee perinteen, mutta ei jää sen vangiksi. Sävyt ja rytmilliset muutokset vaihtuvat, jopa kesken kappaleen. Musiikki ei sulata lunta ja jäätä ympäriltämme, mutta tekee talvesta siedettävämmän.

Ray LaMontagne: Ouroboros
Ouroboros tarjoaa lievästi psykedeelisen levähdyspaikan erämaassa.  LaMontagne ei kerro tarinoita, vaan tunnelmoi kuvilla ja vertauksilla, jotka säilyttävät salaisuutensa. Parhaimmillaan albumi kuljettaa meidät tyyneyden lähteille.

James Vincent McMorrow: We Move
McMorrow’n ensimmäinen albumi esitteli täydellisen laulaja-lauluntekijän ja toinen hylki akustisia sävyjä liukuen kohti modernimpaa ilmaisua. Tällä kolmannella levyllään artisti yhdistää perinteiset elementit inhimillisesti käytettyihin koneisiin eikä tuhlaa maalipaikkoja.

Viattomuuden vuosikymmenet 

The James Hunter Six: Hold on!
Maailmamme ei muutu mustavalkoiseksi, vaikka albumin monoäänitys heittää mielemme viattomuuden vuosikymmenille. James Hunter Six tekee tyylitietoista jälkeä, jolloin meidän ainoaksemme tehtäväksemme jää nauttia tunnelmasta ja pyyhkiä pölyt tanssikengistä.

Weeping Willows: Tomorrow Became Today
Ruotsalaisen yhtyeen albumi kuulostaa toisinaan unettavan seesteiseltä, mutta se on vain pintaa. Soittajat ovat jalostaneet äänimaailmansa niin viileäksi, että toisinaan kuuntelijalle tulee hiki.

Amerikkalaisen laulukirjan uudet sivut

The Lumineers: Cleopatra
Tahdotko astua aikakoneeseen ja matkata kaudelle, joka lepää mielikuvituksessasi? The Lumineers vie sinut orgaanisesti tuotetun musiikin äärelle, jossa ääni ja soundit ratkaisevat. He tuovat ajattomat tarinansa käsiemme ulottuville yksinkertaisesti ja taitavasti. Musiikin ystävä kiittää, sillä Cleopatra on hieno albumi erinomaiselta yhtyeeltä.

Sturgill Simpson: A Sailor’s Guide To Earth
Countrymusiikin tulevaisuus on tässä: Sturgill Simpson räjäyttää luutuneet käsitykset staattisesta genrestä. Albumin avausraita käynnistyy perinteisen balladin tavoin, mutta lopussa olemme jo E Street Band -tunnelmissa. Levy tarjoilee tyylikästä tunnelmointia ja taitavaa svengiä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2017)

Henkinen ryhtivika

On maanantaipäivä huhtikuussa 2011. Koululainen juoksee käytävällä ja huutaa ilosanomaa: ruotsinopettaja saa potkut. Sieltä täältä kuuluu vaimeita taputuksia ja vastauksia. Kuutta vuotta ja seuraavia eduskuntavaaleja myöhemmin pitää opettaja yhä kiinni työpaikastaan ja koululainen jatkaa ruotsin kielen opiskelua toisen asteen oppilaitoksessa.  Hän saattoi kokea kohtalonsa epäoikeudenmukaiseksi, koska Perussuomalaisten vaalilupaukset eivät muuttaneet mitään yhdessä yössä.

Oikeudenmukaisuus on käsite, joka ei ole yksiselitteinen eikä millään eturyhmällä ole sen käyttöön etuoikeutta. Meidän jokaisen oikeudentajua koetellaan jatkuvasti: törmäämme tilanteisiin, joissa meiltä vaaditaan mielipidettä ja kuulemme tarinoita, joihin meidän odotetaan reagoivan kertojan odottamalla tavalla. Päivittelemme yhdessä tilannetta ja vaadimme kaikkeen oikeudenmukaista ratkaisua. Mutta missä ja miten oikeudenmukaisuus kukkii?

Don Corleonen tytär astuu avioliittoon. Juhlan kunniaksi isältä pyydetään palveluksia, joita kukaan muu ei pysty tarjoamaan. Hän kuuntelee ja lupaa hoitaa asiat kuntoon, mutta saattaa jonakin päivänä kysyä vastapalvelusta tai tehdä tarjouksen, josta kuulija ei voi kieltäytyä. Hän toimii oikeusjärjestelmän ulkopuolella ja jakaa oikeudenmukaisuutta. Sitä pyytäjät ovat tulleet vaatimaan.

Samalla tavalla yhteisen uskon jakavat tietävät, etteivät he tarvitse tuomareita kertomaan, mikä on oikein eikä loukkaa luotua järjestystä. He kuuluvat etuoikeutettujen joukkoon, pitävät aina omiensa puolta, ostavat tuotteensa uskonveljiltään ja asettavat perheensä ja sukunsa kaiken muun edelle. He loukkaantuvat herkästi, jos tämän yhteyden pyhyyden kyseenalaistaa jokin epäolennainen tekijä, kuten laki tai asetus. Kaikki on selitetty sanassa, ja he kykenevät itse huolehtimaan oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Kun uskomme oikeusjärjestelmämme tasapuolisuuteen horjuu ja tieto korvautuu ajankohtaan sopivilla mielipiteillä, kääntyy oikean etsiminen helposti oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseksi. Helpoimman vastauksen tarjoavat rikollisjärjestöt, ääriliikkeet, omiensa asiaa yksipuolisesti ajavat puolueet ja kiinteät uskonnolliset yhteisöt. Ne ratkaisevat monimutkaisia ongelmia yksinkertaisesti ja unohtavat armon ja kohtuuden käsitteet, jotka olennaisesti kuuluvat normaalin oikeudenkäytön periaatteisiin.

Saatamme unohtaa kaiken kohinan keskellä, että useat normit määrittävät merkittävästi toimintaamme, oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme. Niiden takana vaikuttaa suurempi voima, jota ei voi ohittaa tai muuttaa hetkeen sidottujen poliittisten intohimojen tai mielihalujen mukaan: perustuslaki.

Vuosi 2016 opetti meille, että kiusallisiin kysymyksiin voi joko jättää vastaamatta tai todeta, että ”näin nämä asiat koetaan”. Henkisen ryhtivian korjaaminen vaatii aikaa ja jatkuvaa harjoittelua, ja vastuunsa tuntevan ajattelevan ihmisen täytyy pysyä jatkuvasti valppaana.


Fintellektuaalinen manifesti XXV

Joulun henki palaa kotiin

Ovikello soi loppiaisaattona. Kerrosta ylempänä asuva taksiautoilija Max seisoi rappukäytävässä konjakkipullo kädessään. Hän seurasi minua olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Hain kaksi lasia, ja hän kiersi korkin auki. Lämmin henkäys levisi huoneistoon. Hän katsoi eteensä ja kertoi minulle tarinan:

”Palailin jouluaattona ajosta kotiin ja kuuntelin radiosta yhdentekeviä joululauluja. Kodeissa loistivat kyntteliköt ja ihmiset kokoontuivat jouluaterioiden äärelle. Taloyhtiömme ikkunoista ainoastaan kahdet olivat pimeinä: omani ja naapurini. Minua ei kukaan odottanut kotiin.  

Sytytin rappukäytävään valot ja säikähdin perusteellisesti. Naapurin leskirouva seisoi alimmalla askelmalla ja nojasi kävelykeppiinsä. Hän toivotti hyvää joulua ja laskeutui varovasti lattialle. Ilmeisesti pimeys oli yllättänyt hänet kesken kaiken. Kysyin, minne hän oli matkalla. Hautausmaalle, rouva vastasi.

Katsoin hetken hänen hauraita kasvojaan. Sanoin, että voisin heittää vielä yhden keikan. Hän hymyili, ja pyysi minua hakemaan varastostaan muovipussin, jossa oli kaksi kynttilää ja tulitikut. Komerossa ei ollut lukkoa, koska se oli muuten täysin tyhjä. Hän kertoi antaneensa kaiken ylimääräisen sukulaisilleen ja hyväntekeväisyyteen. Ymmärsin naista täydellisesti, sillä olin itsekin luopunut vähitellen kaikesta turhasta rojusta.

Matka hautausmaalle ei ollut pitkä, mutta se olisi saattanut olla raskas naisen vanhoille luille. Vuosikymmeniä kestänyt liitto oli päättynyt puolison kuolemaan vain kymmentä kuukautta aiemmin. Lesken suru oli yhä rajaton ja kyyneleet suuria. Minä kuuntelin naisen rauhallista puhetta ja sanailin harvakseltaan. Päästyämme haudalle sytytin kynttilät ja laskin ne hellästi hautakiven eteen. Nainen kuiski hiljaisia sanoja puolisolleen.

Kohotin hetkeksi katseeni ja jäin kiinni hetkeen. Hautausmaa oli kaunis. Lumi hehkui mäntyjen oksilla kuulaana ja valkoisena. Sadat kynttilät saivat hangen aaltoilemaan. Rauha laskeutui maailmaan, joka pysähtyi kunnioittamaan kaikkia poisnukkuneita. Hätkähdin takaisin todellisuuteen, kun huomasin naisen tyhjän katseen. Hän toivoi, ettei minun tarvitsisi kulkea yksin, sillä elämä oli aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen.

Sen sanottuaan hän kääntyi ympäri, ja palasimme autolle. Ajoin kiertotietä kotiin. Ihastelimme yhdessä joulun valoja ja tyhjiä katuja, jotka vähitellen kietoutuivat valkoiseen peittoon. Harvat lumihiutaleet kantoivat mukanaan lohdutuksen siemeniä. Hän hymyili levollisesti ja vaipui täydellisesti omiin ajatuksiinsa.

Kotiovellaan hän pyysi vielä yhtä pientä palvelusta: noukkiman asunnon avaimen maton alta ja avaamaan lukon. Hän tiedusteli, paljonko oli velkaa taksikyydistä. Sanoin, että unohdin laittaa mittarin päälle. Nainen hymyili ja pyysi ottamaan konjakkipullon keittiön pöydältä. Vastustelin aluksi, mutta hän oli päättäväinen.

Seuraavana aamuna menin aamusavukkeelle parvekkeelle ja näin lumessa vain omat jalanjälkeni.”

Max vaikeni ja minä käväisin pikaisesti keittiössä. Laskin olohuoneen pöydälle toisen konjakkipullon. Se oli samaa merkkiä ja lahja leskirouvalta. Max nousi, veti tupakka-askin povitaskustaan ja meni parvekkeelle. Otin lasimme pöydältä ja liityin hänen seuraansa.

Rappukäytävän ulko-ovi naksahti auki ja pihalle asteli tummiin pukeutuneita ihmisiä. Tunnistin leskirouvan tyttären ja pojan, sekä muutaman lapsenlapsen. Heidän askeleensa olivat hartaita ja hitaita. He nousivat kahteen tila-autoon ja poistuivat tielle. Hetken kuluttua leskirouva käveli pihalla keppiinsä tukeutuen. Hän kohotti katseensa meihin ja vilkutti. Katsoimme Maxin kanssa toisiamme, ja sillä välin nainen katosi. Kulautimme lasimme tyhjiksi ja palasimme olohuoneeseen. Istuimme tovin sanomatta sanaakaan.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä tammikuulta 2000

Kirjoittajan kyyneleet

Se oli tarkoitettu vitsiksi.

Ostin kesälomamatkalla pullollisen irlantilaista viskiä, jonka etiketissä komeili kaksi merkityksellistä sanaa Writer’s Tears – kirjoittajan kyyneleet. Ajattelin julkaista jonakin sopivana pimeänä syysiltana Twitterissä ja Facebookissa kuvan pullosta ja pienen humoristisen tekstinpätkän, jossa irvailisin aiheiden vähyydelle ja kadonneelle inspiraatiolle. Kuinka väärässä olinkaan, sillä elämä kumosi eteeni aiheen, josta en olisi halunnut kirjoittaa.

Tästä syksystä tuli musta ja synkkä. Kuolema kantoi veroaan lähellä ja kaukana. Katalat sairaudet iskivät valoisiin ihmisiin, joille pystyin kertomaan merkityksellisiä lauseita. Tyhjyys kumusi sisälläni, koska en löytänyt oikeita sanoja sinulle. Olit kaikkia muita lähempänä, vaikka pystyin tavoittamaan sinut päivittäin vain puhelimella.

Vähitellen myös matkamittariin kertyi kilometrejä, mutta lokakuun puolenvälin jälkeen auto vaihtui junaan, koska suru kavensi maantietä. Matkatessani luoksesi join kahvia ja tein töitä, enkä halunnut ajatella väistämätöntä. Paluumatkoilla poistin käsien vapinan yhdellä tummalla oluella ja jatkoin työskentelyä, mutta ajatukseni palasivat koko ajan sinuun. Viisaampieni mielestä olin aina väärässä paikassa. Kun istuin seurassasi, olisi minun pitänyt olla työpaikalla ja päinvastoin.

Sanat lohduttavat, mutta yhtälailla ne kykenevät repimään uusia haavoja. Sinä et tuominnut, vaan huolehdit, että ehdin ajoissa junaan ja yöksi kotiin perheeni luokse. Kielsit käymästä luonasi, kun flunssa vei voimani. Ne olivat lohduttomia päiviä, koska samaan aikaan lauseesi lyhenivät entisestään.

Kolmisen viikkoa sitten, lähetti VR minulle tiedon ansaitsemastani matkasetelistä ja mahdollisuudesta ostaa sarjalippuja. Muutamaa päivää aiemmin oli määränpää jo ehtinyt kadota. Nimipäiväsi vastaisena yönä kaadoin lasiin kesällä ostamaani viskiä, istuin työhuoneeni lattialle ja kuuntelin aamuun asti Bruce Springsteenin live-albumia, jonka sinä ostit tukholmalaisesta levykaupasta marraskuussa 1986 joululahjaksi minulle. Et todennäköisesti tunnistanut yhtään albumin kappaleista, mutta tiesit aina, mitä lahjasi ja musiikki minulle merkitsivät.

Eilen kanttorin jykevä ääni kantoi Karjalan kunnailla –laulua hallitusti eteenpäin, mutta minä en kyennyt yhtymään sanoihin kahden ensimmäisen säkeen jälkeen. Enkä voinut enää totella viimeistä antamaasi ohjetta: älä itke.

Teksti heräsi eloon ja kuljetti takaisin hetkeen, jolloin nautimme venäläistä kuohuviiniä lapsuudenkotisi portailla. Sieltä historia heitti sinut loputtomalle evakkotielle ja sotalapseksi Ruotsiin. Sen jälkeen ei lähteminen ollut sinulle vaikeaa. Muuttokuormat kulkivat yhdeksällä vuosikymmenellä, ja sinä niiden mukana. Kun laskimme sinut viimeiseen leposijaasi, oli kantamuksemme kevyt, mutta paino mittaamaton.

Rakas äitini, valehtelisin jos väittäisin, että jokaiseen tänään kirjoittamaani sanaan sisältyy kyynel. Niitä on paljon enemmän eikä vitsini naurata enää.

Jeff Buckley: Hallelujah (1994)

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Harmaan lukemattomat sävyt, valon hiipuminen ja kaikkialta päälle tunkeva pimeys raatelevat sielua. Syysmyrskyt, sateet ja tuulet lakaisevat kaiken tieltään, kunnes routa nukuttaa elämän uneen ruohovartisten kasvien lailla. Maisema käy lohduttomaksi, ja mieli etsii kaikkialta valoa ja lämpöä.

Laulaja-lauluntekijä Leonard Cohen poistui keskuudestamme marraskuussa 2016. Hän jätti jälkipolville perinnöksi hienoja lauluja ja koskettavia runoja. Jeff Buckley syntyi marraskuussa 1966 ja hukkui toukokuussa 1997. Hän jätti jälkeensä joukon puolivalmiita nauhoituksia, joista on myöhemmin koottu musiikkia useammalle levylle. Buckley ehti tehdä elinaikanaan vain debyttialbuminsa. Grace esitteli maailmalle lahjakkaan muusikon, joka intoutui luomaan oman versionsa Cohenin klassikosta.

Hallelujah on mielenkiintoinen sävelmä, jonka elämäkaari on täynnä yllätyksiä. Se ilmestyi Cohenin Various Positions –albumilla vuonna 1984. Suurinta suosiotaan se sai kuitenkin odottaa 2000-luvulle saakka, vaikka kappaleesta oli tehty monta hienoa levytystä ennen Shrek-elokuvan soundtrackia. John Cale teki kaikesta turhasta riisutun sovituksen vuonna 1991. Piano, laulu ja joukko ennen kuulemattomia säkeistöjä loivat ainutlaatuisen tunnelman. Tämä versio inspiroi Jeff Buckleyn yrittämään samaa. Säkeistöt pysyivät samoina, mutta piano vaihtui kitaraan.

Vaatimaton huokaus lävistää kaiuttimet ja kitara tapailee nuotteja, jotka kääntyvät vähitellen tutuiksi säveliksi. Buckleyn ääni vangitsee kuulijan sanoihin, jotka johdattavat katkeransuloisen rakkauden ja raamatun kertomusten kuvastoon. Näemme Daavidin katsomassa kuutamossa kylpevää Batsebaa ja Delilan leikkaavan Simsonin hiuksia. Liikumme uskon ja epätoivon pettävällä alustalla, laulamme uusia ja vanhoja säkeitä ja kuiskimme lopulta toisillemme sanoja rakkauden iloista ja suruista. Buckleyn ääni värisee ja huokuu aivan kuin kaikki muut maailman sanat olisivat käyneet tarpeettomiksi ja kitaran sävelet pystyisivät vaientamaan kokonaisia orkestereita.

Hyvät kuulijat, kohottakaa katseenne likaisesta ja märästä maasta ja laulakaa elämälle. Jaksakaa kulkea vielä tovi ja antakaa sävelten kuljettaa teidät lämpöön ja valoon. Voimamme saattavat vähentyä ja askeleemme lyhentyä entisestään, uskomme horjua ja toivo kadota kaltevalle ja petolliselle tielle, mutta uusi päivä odottaa horisontin takana. Kuiskatkaa vielä kerran: Hallelujah.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 2016)