lauantai 25. helmikuuta 2017

Tien vangit

Jugoslavian hajoamissotien lasten kohtalo oli karu. Ympärillä rehottavasta väkivallasta, valppaina vaanivista tarkka-ampujista ja jokaisen kulman takaa kurkistavasta kuolemasta tuli päivittäinen kumppani. Pahuus eli kaikkialla ja kauheudet olivat osa elämän käsikirjoitusta. Kun sota viimein päättyi, aiheutti rauhantila lapsille suunnattoman stressin. Tie vanhasta normaalista arkipäivästä uuteen oli raskas ja pitkä.

Samaan aikaan kun Balkanilla käytiin sotaa ja kuulimme järkyttäviä uutisia etnisistä puhdistuksista, opiskelin kirjallisuutta ja filosofiaa Manchesterissa. Ennen lähtöäni luin artikkelin, jossa kerrottiin kaupungin yhteiskunnallisista ongelmista. Työttömyys periytyi kolmanteen sukupolveen. Sitä oli vaikea ymmärtää. Nykyisessä kotikaupungissani työttömyys yltää neljänteen  ja köyhyys jopa viidenteen sukupolveen. Suomessa ei tosin ole yhtenäistä kansallista köyhyyden määritelmää, mutta huono-osaisuuden kierre on todellinen.

Miksi he eivät tee asialle itse mitään tai miksi he tyytyvät kohtaloonsa? Sysäämme ongelman aivan liian kevyesti kohteiden syliin, mutta emme mieti ongelman todellisia syitä ja seurauksia. Käännetään kuva hetkeksi toisinpäin, sillä myös hyväosaisuus periytyy. Varakkuus siirtyy sukupolvelta seuraavalle eikä menestys ei ole pelkästään perillisen omaa ansioita. On myös todennäköistä, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden vanhempien lapsi seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. Opitut mallit ja hyvät esimerkit avaavat tien, jota on helppo seurata.

Kaikilla ei ole kuitenkaan samoja mahdollisuuksia. Syntyperään perustuva ja ennalta annettu tie voi käydä vaaralliseksi. Joudun lähes päivittäin huolestuttavaan tilanteeseen. Valmistaudun kääntymään tasa-arvoisessa risteyksessä oikealle, mutta vastaani tulee toinen auto, joka oikaisee kaistalleni. Jarrutan ja väistän. Osun jalkakäytävän reunaan. Yleensä vastaantulija ei edes ymmärrä toimineensa väärin, koska hän ainoastaan seuraa edellisten ajoneuvojen jälkiä.

Valmiiksi tallatulla polulla kulkeminen on vaivatonta, mutta syvästä kuopasta ei pääse omin avuin ylös. Tavoiteltavat esimerkit ja mallit eivät kenties löydy omasta lähipiiristä, ja siksi umpikujille eksyneet tarvitsevat enemmän tukea ja jatkuvaa kannustusta kanssaihmisiltään. Saatamme toisinaan jäädä ennalta annettujen ajatusten vangiksi samalla tavalla kuin väärällä kaistalla ajava kuljettaja tiensä.

Pappi ja kirjailija Kai Sadinmaa esitti kirjassaan 10 käskyä kirkolle, ettei Jeesus ollut kesy sylikoira, jollaisena oikeaoppiset Raamatun tulkitsijat hänet esittävät. Sadinmaan mukaan Jeesus oli radikaali ajattelija, sillä ajoihan hän muun muassa rahanvaihtajat temppelistä. Lähestymme nyt yhtä ongelmamme ydintä. Muistat varmaan vanhan vitsin piispasta, koululaisesta ja leppoisasta luonnontieteellisestä kysymyksestä. Koululainen epäili piispan tarkoittaneen oravaa, mutta asiayhteys vaati vastaamaan toisin. Kuinka usein korvaammekaan tosielämän oravat jeesuksilla, vastauksilla, jotka suurin osa kuulijoista hyväksyy sellaisenaan.

Me puhumme ja toimimme usein ennakko-oletusten mukaisesti, vaikka meidän pitäisi kapinoida ja riehaantua, katsoa asioita viistosta kulmasta eikä väistellä olennaisinta. Olen mieluummin yksin väärässä kuin kaikkien muiden kanssa oikeassa. Aaro Hellaakosken sanat kertovat, mistä kaikessa on oikeastaan kysymys: "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".


Fintellektuaalinen manifesti XXVII

tiistai 21. helmikuuta 2017

Sturgill Simpson: Welcome To Earth (Pollywog) (2016)

Merellinen tausta ui kuulijan korviin hitaasti, mutta dramaattisesti. Tumma ja jykevä syntetisaattorin jyminä ja laivakellojen terävät kilahdukset kuljettavat ajatukset välittömästi puisen laivan keinuvalle kannelle. Piano helkähtää: on aika avata purjeet ja nostaa ankkurit. Sävelet tuovat välittömästi mieleen Merilinja-televisiosarjan (The Onedin Line) tunnusmusiikin, Aram Hatšaturjanin säveltämän Adagion baletista Spartacus. Kun laulaja toivottaa ensisanoissaan poikansa tervetulleeksi maailmaan, pysähtyvät kaikki ajatukset: fraseeraus on täydellistä countrya.

Se tuo välittömästi mieleeni kohtauksen elokuvasta Blues Brothers? Eteeni avautuu kuva, jossa tarjoilijaneito kertoo, että  Bob’s Country Bunker -ravintolassa soitetaan molempia musiikkityylejä: sekä countrya että westerniä. Olenko viimein saavuttanut oman musiikillisen kaikkiruokaisuuteni rajat?

Ray Charles julkaisi kaksi albumillista countrymusiikkia vuonna 1962 (Modern Sounds in Country and Western) ja yhdisteli kappaleisiin aikansa pop-soundeja, rhytmn and bluesia ja jazzia. Se oli musiikillinen kokeilu, joka sekä laajensi artistin omaa kuulijakuntaa että paransi countrymusiikin kaupallisia asetelmia. Se teki molemmista salonkikelpoisia. Metamodern Sounds in Country Music on puolestaan Sturgill Simpsonin toinen albumi ja omanlaisensa vastaisku luutuneille asenteille. Se imi itseensä uusia tuulia ja ääniä kaduilta. Uskallan kuitenkin väittää, että vasta artistin kolmas albumi A Sailor’s Guide to Earth lunastaa edellisen albumin nimessään antamat lupaukset.

Welcome to Earth (Pollywog) jatkuu balladinomaisesti jousien ja pianon säestyksellä. Pieni nostatus tuo rummut ja steel-kitaran hetkeksi mukaan. Seuraavalla kierroksella vanha vaihdelaatikko rikkoontuu lopullisesti ja tyyli muuttuu täydellisesti. Olemme soulmusiikin ytimessä ja torvet soivat kuin E Street Bandin poljennoissa. Simpsonilla on käytössään toinen verraton aarre: The Dap-Kings. Musiikki lennättää tarinan rauhalliselta mereltä betonin ja asvaltin kiihkeisiin rytmeihin. Yhtye luo svengin ja laulaja saa pukea surunsa koskettaviksi sanoiksi: keikkaileva muusikko ei näe lapsensa kaikkia kehitysvaiheita.

Hyvä kuulijat, hyppikää aitojen yli, purjehtikaa aalloilla ja ottakaa vaikutteita. Sturgill Simpson näyttää, mihin kaikkeen me kykenemme tunnustaessamme juuremme ja kulkiessamme tukevasti ilmasti. Mieltämme hillitsevä staattisuus katoaa, kun tyylilajien välinen dynamiikka kokkaa silmiemme edessä värikkäitä ja mausteisia annoksia, joissa yhdistyvät maa ja meri, ilo ja suru: elämä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (elokuu 2016)

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Kynällä ja miekalla

Tammikuun 27. päivä on Vainojen uhrien muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1945 liittoutuneet vapauttivat Auschwitzin keskitysleirin. Tästä syystä kunnioitamme erityisesti kansallissosialistisen Saksan jälkeensä jättämiä eurooppalaisia ja juutalaisia uhreja. Elokuun 23. päivä on puolestaan Stalinismin ja natsismin uhrien eurooppalainen muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1939 Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto allekirjoittivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja sopivat etupiirijaosta. Kahden rinnakkaisen diktatuurin sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan, uhrien lukumäärä ja sodan jälkeiset toisinajattelijoiden vainot hakevat kaikessa kauheudessaan vertaistaan ihmiskunnan menneisyydestä.

Ajatteleva ihminen toivoo, ettei ihmiskunta joudu kokemaan vastaavaa enää koskaan, mutta valitettavasti historia osoittaa toisin. Sodat ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta eikä mikään muutu toivomalla. Vastuunsa tuntevien on pidettävä jatkuvasti kynänsä terävinä, sillä historialla on tapana toistaa itseään ja omiin ajatuksiinsa hirttäytyneet johtajat ovat tuomittuja toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan.

”Minä syytän!” huusi L’Aurore-lehden otsikko tammikuun 13. päivänä vuonna 1898. Kirjailija Émile Zola hyökkäsi vääryyttä, valehtelua ja antisemitismiä vastaan, jota kapteeni Alfred Dreyfus oli joutunut kokemaan. Ranskalainen sotaoikeus oli tuominnut tämän vuonna 1894 elinkautiseen pakkotyörangaistukseen Pirunsaarelle. Epämääräisesti kokoon kyhätyt todisteet osoittivat, että Dreyfus oli toimittanut salassa pidettävää materiaalia Saksalle.

Tuomio oli julistettu ja sotilasarvonsa sekä kunniansa menettänyt Dreyfus kuljetettu kärsimään rangaistustaan, mutta salaisuudet virtaisivat yhä saksalaisille. Katseet kohdistuivat majuri Ferdinand Walsin Esterházyyn. Seurasi uusi oikeudenkäynti, mutta epäilty julistettiin syyttömäksi. Se sai Zolan tarttumaan kynään ja vaatimaan oikeutta Dreyfusille.

Tammikuun 14. päivänä 1898 L’Aurore julkaisi kirjoituksen, joka tunnetaan yhä Älymystön manifestina. Siinä joukko tunnettuja kirjailijoita, tiedemiehiä, tutkijoita ja taiteilijoita ilmaisi tukensa Dreyfusille. Vasta seuraavan vuoden kesäkuussa Dreyfus sai uuden oikeudenkäynnin. Tuomio ei muuttunut, mutta sotaministeri armahti vangin. Heinäkuussa 1906 hänet julistettiin lopulta syyttömäksi ja ylennettiin majuriksi.

Dreyfusin tapaus osoitti, että vääryyttä vastaan voidaan taistella kynällä. Se myös toi julkisuuteen joukon oppineita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka kyseenalaistivat perusteettoman tuomion ja nimesivät itsensä älymystöksi, intellektuelleiksi. He laskeutuivat norsunluutorneistaan ja antoivat arvovaltansa julkiseen käyttöön. Kynä palautti miekan upseerin käteen.

Diktaattoreilla ei ole tapana säästää ajattelijoita. Mika Waltarin Johannes Angelos –romaanin viimeinen virke kuvaa kuinka julma sulttaani säästää kreikkalaiset kirkonmiehet ja köyhän kansan, mutta filosofeja hän ei armahda. Terävä kynä ja väkivallaton vastarinta ovat käyttökelpoisia aseita demokraattisen yhteiskunnan sisällä, mutta diktaattorit ja valloittajat toimivat säälimättömästi, jos tekstillä on mahdollisuus osua kohteeseensa ja näyttää keisari täydessä alastomuudessaan.

Toisen maailmansodan alussa Stalinin Neuvostoliitto tuhosi lyhyessä ajassa yli 20 000 puolalaista elämää ja yritti kätkeä salaisuuden Katynin metsään. Upseerien lisäksi joukkohautoihin päätyi muun muassa opettajia, lääkäreitä, professoreita, tutkijoita ja virkamiehiä. Siellä kynät ja miekat yhä lepäävät rinnakkain ja muistuttavat meitä, että ajattelevien ihmisten velvollisuudet eivät katoa koskaan.


Fintellektuaalinen manifesti XXVI

tiistai 17. tammikuuta 2017

Toinen kattaus säveliä vuodenvaihteeksi

Pinnan alla kuohuu. Vuosi 2016 tuotti suuren joukon hienoja ja mielenkiintoisia albumeja, jotka jäivät rannalle edellisestä listauksesta. Aivan kuin lauluntekijät haluaisivat kertoa: ”Astu sivuun mukavuusalueeltasi ja anna musiikille mahdollisuus”.


Brian Fallon: Painkillers
Gaslight Anthem –yhtyeen laulaja Brian Fallon astuu ainakin hetkeksi omalle polulleen. Fallon ei peittele Springsteenin laulukirjan merkitystä, mutta tekee silti näköistään musiikkia. Painkillers on mainio albumi, joka yhdistää reippaan rockasenteen ja pienimuotoiset tarinat nautittavaksi keitokseksi.

The Last Shadow Puppets: Everything You’ve Come To Expect
Albumi kuulostaa ilmavalta ja vaivattomalta. Alex Turner ja Miles Kane viljelevät kappaleissaan pieniä koukkuja ja hauskoja, mutta eritäin tyylitietoisia ratkaisuja. Perinteellä leikittely saa popmusiikin historian vilistämään silmissä ja korvan etsimään tuttuja säveliä. Viimeisen raidan jälkeen leviää kuulijan kasvoille levollinen hymy.

Iggy Pop: Post Pop Depression
Unohda ruusunpunaiset unelmat ja korvaa ne rosoisella autotallisoundilla ja Iggy Popin sopivan rouhealla äänellä. Pääset perusasioiden ytimeen. Levyn kappaleet eivät vajoa merkityksettömyyden ja unohduksen suohon, sillä tuottaja Joshua Homme käyttää perinteisen rock-kokoonpanon ohella kosketinsoittimia, vibrafonia ja muita instrumentteja säästeliäästi, mutta täydellisesti tyyliin istuvasti.

Suede: Night Thoughts
Dramaattinen sisääntulo, hienot melodiat ja koreilevat kitarakuviot muodostavat yhdessä hyvän albumin elementit. Brett Andersonin ääni kohoaa yhä siedettävyyden rajoille, kitara liitää toisinaan omissa korkeuksissaan ja rytmiosasto pitää perusteet koossa. Night Thoughts on ehjä albumi.

Tindersticks: The Waiting Room
Tämä saattaa olla vuoden viilein albumi. Tindersticks osaa luoda tunnelmapaloista kokonaisia pieniä maailmoja, joihin kuulija tahtoisi upota kuin pehmeän peiton syleilyyn. Vaikka toisinaan vieraillaan ärsyttävyyden rajalla, on paluu aina sitä lohdullisempi.

The Veils: Total Depravity
Yhtyeen toinen albumi Nux Vomica raastoi kuulijan sisimmän riekaleiksi ja laulaja Finn Andrewsin ääni porautui ihon läpi luihin saakka. Tällä viidennellä albumilla tunnelmat syntyvät toisaalla. Äänimaailmassa on kaikuja aiemmilta levyiltä tutusta orgaanisesta musiikista, mutta mukaan on uinut joukko ambient-sävyjä, modernia Black Keys –bluesia ja Jim Morrisonin saarnoja. Tekstit kuljettavat syville vesille. Total Depravity on yhtyeen kunnianhimoisin albumi.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2017)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Säveliä vuodenvaihteeksi

Muistamme menneen musiikkivuoden suurten menetysten takia, mutta se onnistui silti tuomaan maailmaamme monta hienoa albumia. Koimme jäähyväisiä ja uusia tulemisia, käännöksiä entistä kohti ja uusien askeleiden kokeiluja.

Viidentoista mielenkiintoisimman valitseminen oli vaikeampaa kuin koskaan aiemmin, sillä moni artisti asetti riman melko korkealle sekä itselleen että toisille. Listan albumit on julkaistu marraskuun 2015 ja marraskuun 2016 välisenä aikana.

Kuoleman kosketus


David Bowie: Blackstar
Suuri artisti poistui, mutta jätti jälkeensä hienon albumin. Bowie ei koskaan pelännyt heittäytyä kohti uutta. Kappaleista kuultavat tutut elementit, mutta soittajat kuljettavat musiikin toisinaan kiivaalle jazzlaukalle, joka lakaisee kaikki esteet tieltään.

Leonard Cohen: You Want It Darker
On aika jättää jäähyväiset, kertoo levyn jokainen huokaus. Cohenin kynä pysyi terävänä loppuun saakka ja sanoituksista huokuu väistämätön. Yhteistyö säveltäjä Patrick Leonardin ja tuottaja Adam Cohenin synnytti täyteläisen ja tasapainoisen albumin.

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree
Kuolema vieraili Caven perheessä, ja sen läsnäolo kuuluu lauluissa. Intiimi tunnelma tuo musiikin iholle ja kantaa tuskan sisimpään. Kuulija elää mukana jokaisessa hetkessä ja on viimeisten sävelten kaikuessa riekaleina.

Vanhoilla kulmilla


P J Harvey: The Hope Six Demolition Project
Edellinen albumi osoitti Polly Jean Harveyn taidon rakentaa näköisiään kappaleita. Tällä levyllä on tuttuja elementtejä, mutta ilmaisu on tiiviimpää, ja se puolestaan antaa musiikille tilaa hengittää.

Norah Jones: Day Breaks
Artisti palaa juurilleen, ja Danger Mousen tuotannolliset kikat jäävät edelliselle levylle. Sävelet kuulostavat tutuilta ja tunnelmat vaihtelevat hämyisistä pianobaareista konserttilavoille. Norah Jonesin hunajainen ääni saa kuulijan uskomaan kaiken kuulemansa.

Van Morrison: Keep me Singing
Mitä pitää ajatella levystä, jonka jokaisesta osa-alueesta huokuu ennakkoaavistus tulevasta? Laulaja kuulostaa paremmalta versiolta itsestään, sävelkulut vaikuttavat muinaisilta ja tekstit kulkevat luontevasti. Kokonaistunnelma kuljettaa toisaalle ja albumi on osiaan suurempi: täydellinen illan hämäriin hetkiin.

Soulsavers: Kubrick
Yhtye teki mainioita levyjä yhteistyössä Mark Laneganin ja Dave Gahanin kanssa. Tälle kertaa he seisovat omillaan ilman laulajia. Musiikki maalaa maiseman, jonka soisi säilyvän pitkään. Maailma on kaunis.

Tärkein on matka 


Bon Iver: 22, A Million
Justin Vernon (Bon Iver) on mielenkiintoinen artisti, joka kulkee omia polkujaan. Kolmannen albumin kappaleet vaativat kuulijalta aikaa ja keskittymiskykyä. Aivan kuin jokin suurempi voima olisi kehottanut artistia säveltämään joukon lauluja, purkamaan ne palasiksi ja kokoamaan toisessa järjestyksessä uudestaan.

Michael Kiwanuka: Love & Hate
Albumi kumartaa mustan musiikin historialle. Lauluntekijä tuntee perinteen, mutta ei jää sen vangiksi. Sävyt ja rytmilliset muutokset vaihtuvat, jopa kesken kappaleen. Musiikki ei sulata lunta ja jäätä ympäriltämme, mutta tekee talvesta siedettävämmän.

Ray LaMontagne: Ouroboros
Ouroboros tarjoaa lievästi psykedeelisen levähdyspaikan erämaassa.  LaMontagne ei kerro tarinoita, vaan tunnelmoi kuvilla ja vertauksilla, jotka säilyttävät salaisuutensa. Parhaimmillaan albumi kuljettaa meidät tyyneyden lähteille.

James Vincent McMorrow: We Move
McMorrow’n ensimmäinen albumi esitteli täydellisen laulaja-lauluntekijän ja toinen hylki akustisia sävyjä liukuen kohti modernimpaa ilmaisua. Tällä kolmannella levyllään artisti yhdistää perinteiset elementit inhimillisesti käytettyihin koneisiin eikä tuhlaa maalipaikkoja.

Viattomuuden vuosikymmenet 


The James Hunter Six: Hold on!
Maailmamme ei muutu mustavalkoiseksi, vaikka albumin monoäänitys heittää mielemme viattomuuden vuosikymmenille. James Hunter Six tekee tyylitietoista jälkeä, jolloin meidän ainoaksemme tehtäväksemme jää nauttia tunnelmasta ja pyyhkiä pölyt tanssikengistä.

Weeping Willows: Tomorrow Became Today
Ruotsalaisen yhtyeen albumi kuulostaa toisinaan unettavan seesteiseltä, mutta se on vain pintaa. Soittajat ovat jalostaneet äänimaailmansa niin viileäksi, että toisinaan kuuntelijalle tulee hiki.

Amerikkalaisen laulukirjan uudet sivut


The Lumineers: Cleopatra
Tahdotko astua aikakoneeseen ja matkata kaudelle, joka lepää mielikuvituksessasi? The Lumineers vie sinut orgaanisesti tuotetun musiikin äärelle, jossa ääni ja soundit ratkaisevat. He tuovat ajattomat tarinansa käsiemme ulottuville yksinkertaisesti ja taitavasti. Musiikin ystävä kiittää, sillä Cleopatra on hieno albumi erinomaiselta yhtyeeltä.

Sturgill Simpson: A Sailor’s Guide To Earth
Countrymusiikin tulevaisuus on tässä: Sturgill Simpson räjäyttää luutuneet käsitykset staattisesta genrestä. Albumin avausraita käynnistyy perinteisen balladin tavoin, mutta lopussa olemme jo E Street Band -tunnelmissa. Levy tarjoilee tyylikästä tunnelmointia ja taitavaa svengiä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2017)

torstai 29. joulukuuta 2016

Henkinen ryhtivika

On maanantaipäivä huhtikuussa 2011. Koululainen juoksee käytävällä ja huutaa ilosanomaa: ruotsinopettaja saa potkut. Sieltä täältä kuuluu vaimeita taputuksia ja vastauksia. Kuutta vuotta ja seuraavia eduskuntavaaleja myöhemmin pitää opettaja yhä kiinni työpaikastaan ja koululainen jatkaa ruotsin kielen opiskelua toisen asteen oppilaitoksessa.  Hän saattoi kokea kohtalonsa epäoikeudenmukaiseksi, koska Perussuomalaisten vaalilupaukset eivät muuttaneet mitään yhdessä yössä.

Oikeudenmukaisuus on käsite, joka ei ole yksiselitteinen eikä millään eturyhmällä ole sen käyttöön etuoikeutta. Meidän jokaisen oikeudentajua koetellaan jatkuvasti: törmäämme tilanteisiin, joissa meiltä vaaditaan mielipidettä ja kuulemme tarinoita, joihin meidän odotetaan reagoivan kertojan odottamalla tavalla. Päivittelemme yhdessä tilannetta ja vaadimme kaikkeen oikeudenmukaista ratkaisua. Mutta missä ja miten oikeudenmukaisuus kukkii?

Don Corleonen tytär astuu avioliittoon. Juhlan kunniaksi isältä pyydetään palveluksia, joita kukaan muu ei pysty tarjoamaan. Hän kuuntelee ja lupaa hoitaa asiat kuntoon, mutta saattaa jonakin päivänä kysyä vastapalvelusta tai tehdä tarjouksen, josta kuulija ei voi kieltäytyä. Hän toimii oikeusjärjestelmän ulkopuolella ja jakaa oikeudenmukaisuutta. Sitä pyytäjät ovat tulleet vaatimaan.

Samalla tavalla yhteisen uskon jakavat tietävät, etteivät he tarvitse tuomareita kertomaan, mikä on oikein eikä loukkaa luotua järjestystä. He kuuluvat etuoikeutettujen joukkoon, pitävät aina omiensa puolta, ostavat tuotteensa uskonveljiltään ja asettavat perheensä ja sukunsa kaiken muun edelle. He loukkaantuvat herkästi, jos tämän yhteyden pyhyyden kyseenalaistaa jokin epäolennainen tekijä, kuten laki tai asetus. Kaikki on selitetty sanassa, ja he kykenevät itse huolehtimaan oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Kun uskomme oikeusjärjestelmämme tasapuolisuuteen horjuu ja tieto korvautuu ajankohtaan sopivilla mielipiteillä, kääntyy oikean etsiminen helposti oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseksi. Helpoimman vastauksen tarjoavat rikollisjärjestöt, ääriliikkeet, omiensa asiaa yksipuolisesti ajavat puolueet ja kiinteät uskonnolliset yhteisöt. Ne ratkaisevat monimutkaisia ongelmia yksinkertaisesti ja unohtavat armon ja kohtuuden käsitteet, jotka olennaisesti kuuluvat normaalin oikeudenkäytön periaatteisiin.

Saatamme unohtaa kaiken kohinan keskellä, että useat normit määrittävät merkittävästi toimintaamme, oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme. Niiden takana vaikuttaa suurempi voima, jota ei voi ohittaa tai muuttaa hetkeen sidottujen poliittisten intohimojen tai mielihalujen mukaan: perustuslaki.

Vuosi 2016 opetti meille, että kiusallisiin kysymyksiin voi joko jättää vastaamatta tai todeta, että ”näin nämä asiat koetaan”. Henkisen ryhtivian korjaaminen vaatii aikaa ja jatkuvaa harjoittelua, ja vastuunsa tuntevan ajattelevan ihmisen täytyy pysyä jatkuvasti valppaana.


Fintellektuaalinen manifesti XXV

torstai 22. joulukuuta 2016

Joulun henki palaa kotiin

Ovikello soi loppiaisaattona. Kerrosta ylempänä asuva taksiautoilija Max seisoi rappukäytävässä konjakkipullo kädessään. Hän seurasi minua olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Hain kaksi lasia, ja hän kiersi korkin auki. Lämmin henkäys levisi huoneistoon. Hän katsoi eteensä ja kertoi minulle tarinan:

”Palailin jouluaattona ajosta kotiin ja kuuntelin radiosta yhdentekeviä joululauluja. Kodeissa loistivat kyntteliköt ja ihmiset kokoontuivat jouluaterioiden äärelle. Taloyhtiömme ikkunoista ainoastaan kahdet olivat pimeinä: omani ja naapurini. Minua ei kukaan odottanut kotiin.  

Sytytin rappukäytävään valot ja säikähdin perusteellisesti. Naapurin leskirouva seisoi alimmalla askelmalla ja nojasi kävelykeppiinsä. Hän toivotti hyvää joulua ja laskeutui varovasti lattialle. Ilmeisesti pimeys oli yllättänyt hänet kesken kaiken. Kysyin, minne hän oli matkalla. Hautausmaalle, rouva vastasi.


Katsoin hetken hänen hauraita kasvojaan. Sanoin, että voisin heittää vielä yhden keikan. Hän hymyili, ja pyysi minua hakemaan varastostaan muovipussin, jossa oli kaksi kynttilää ja tulitikut. Komerossa ei ollut lukkoa, koska se oli muuten täysin tyhjä. Hän kertoi antaneensa kaiken ylimääräisen sukulaisilleen ja hyväntekeväisyyteen. Ymmärsin naista täydellisesti, sillä olin itsekin luopunut vähitellen kaikesta turhasta rojusta.


Matka hautausmaalle ei ollut pitkä, mutta se olisi saattanut olla raskas naisen vanhoille luille. Vuosikymmeniä kestänyt liitto oli päättynyt puolison kuolemaan vain kymmentä kuukautta aiemmin. Lesken suru oli yhä rajaton ja kyyneleet suuria. Minä kuuntelin naisen rauhallista puhetta ja sanailin harvakseltaan. Päästyämme haudalle sytytin kynttilät ja laskin ne hellästi hautakiven eteen. Nainen kuiski hiljaisia sanoja puolisolleen.


Kohotin hetkeksi katseeni ja jäin kiinni hetkeen. Hautausmaa oli kaunis. Lumi hehkui mäntyjen oksilla kuulaana ja valkoisena. Sadat kynttilät saivat hangen aaltoilemaan. Rauha laskeutui maailmaan, joka pysähtyi kunnioittamaan kaikkia poisnukkuneita. Hätkähdin takaisin todellisuuteen, kun huomasin naisen tyhjän katseen. Hän toivoi, ettei minun tarvitsisi kulkea yksin, sillä elämä oli aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen.


Sen sanottuaan hän kääntyi ympäri, ja palasimme autolle. Ajoin kiertotietä kotiin. Ihastelimme yhdessä joulun valoja ja tyhjiä katuja, jotka vähitellen kietoutuivat valkoiseen peittoon. Harvat lumihiutaleet kantoivat mukanaan lohdutuksen siemeniä. Hän hymyili levollisesti ja vaipui täydellisesti omiin ajatuksiinsa.


Kotiovellaan hän pyysi vielä yhtä pientä palvelusta: noukkiman asunnon avaimen maton alta ja avaamaan lukon. Hän tiedusteli, paljonko oli velkaa taksikyydistä. Sanoin, että unohdin laittaa mittarin päälle. Nainen hymyili ja pyysi ottamaan konjakkipullon keittiön pöydältä. Vastustelin aluksi, mutta hän oli päättäväinen.


Seuraavana aamuna menin aamusavukkeelle parvekkeelle ja näin lumessa vain omat jalanjälkeni.”


Max vaikeni ja minä käväisin pikaisesti keittiössä. Laskin olohuoneen pöydälle toisen konjakkipullon. Se oli samaa merkkiä ja lahja leskirouvalta. Max nousi, veti tupakka-askin povitaskustaan ja meni parvekkeelle. Otin lasimme pöydältä ja liityin hänen seuraansa.

Rappukäytävän ulko-ovi naksahti auki ja pihalle asteli tummiin pukeutuneita ihmisiä. Tunnistin leskirouvan tyttären ja pojan, sekä muutaman lapsenlapsen. Heidän askeleensa olivat hartaita ja hitaita. He nousivat kahteen tila-autoon ja poistuivat tielle. Hetken kuluttua leskirouva käveli pihalla keppiinsä tukeutuen. Hän kohotti katseensa meihin ja vilkutti. Katsoimme Maxin kanssa toisiamme, ja sillä välin nainen katosi. Kulautimme lasimme tyhjiksi ja palasimme olohuoneeseen. Istuimme tovin sanomatta sanaakaan.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä tammikuulta 2000