Se tavaton tarina

Meistä jokaisella on paikkamme, jossa viihdymme. Yksi omistani sijaitsee otollisesti kotimatkan varrella. Siellä on hyödyllistä piipahtaa säännöllisesti. Viimeisimmällä kerralla opin, että tarina kannattaa aina kuunnella tai lukea loppuun ennen kuin muodostan oman vakaan mielipiteeni, jota julistan turuilla ja toreilla.
  Valoisa ja lämmin iltapäivä houkutteli minut jäämään hetkeksi Teatteriravintolan terassille. Työpäivä oli ohi ja virkistävä viikonloppu edessä. Selailin juuri ostamaani teosta huolimattomalla keveydellä, pysyttelin omissa aatoksissani ja siemailin kylmää olutta. Pakoputken paukahdus palautti minut todellisuuteen.
– Alkaako sinulla kesäloma huomisen jälkeen? kuulin kysymyksen naapuripöydästä.
Nostin katseeni ja ymmärsin, että se ei ollut tarkoitettu minulle. Lomaani oli vielä melkoisesti matkaa.
        – Sijaisuus päättyy Suvivirteen, mutta ei se lomaa tarkoita. Palkanmaksu katkeaa samalla, vastaus tuli nopeasti.
        – Aika erikoista.
        – Normaalia. Olihan tässä sentään kevätlukukausi töitä. Sijaisuus jatkuu ehkä syksyllä.
        Katsoin puhujia pikaisesti. Nuoria olivat, kenties vielä opiskelijoita. Molemmilla roikkuivat olkalaukut viereisillä tuoleilla. Ilta-aurinkoa vasten istuvalla keikkuivat aurinkolasit nenävarressa. Sijaisella oli huolellisesti parturoitu niska ja harmaa kevättakki yllään. Loput hänestä jäi piiloon.
        – No, minkälainen kokemus tästä keikasta jäi?
        – Raha tuli ainakin tarpeeseen. Olen jo lähettänyt joukon hakemuksia. Tahdon viran tai toimen niin pian kuin mahdollista. En jää tänne roikkumaan sijaisuuksien varaan.
        Aurinkolasimies kohensi sankojaan, ja heitti uuden kysymyksen.
        – Eikö työpaikka ollutkaan mieluisa?
        – Ihan tavallinen yläkoulu, mutta osa henkilökunnasta oli melko erikoista.
        Nostin tuopin huulilleni ja esitin, että en kuuntele. Tarina oli käymässä mielenkiintoiseksi.
        – No, kerro äkkiä lisää, aurinkolasimies vaati.
        – Annoin kolmelle ysiluokkalaiselle vitoset käytöksestä, ja sain heidän luokanvalvojansa käymään päälleni sanan voimalla. Hänen mukaansa koulun opinto-ohjaaja oli ohjeistanut opettajia, että vain todelliset kriminaalit ansaitsevat vitosia. Vastasin, että siinä tapauksessa näiden nuorten paikka ei olisi tavallisessa peruskoulussa, vaan jossakin kaidalle tielle ohjaavassa laitoksessa. Hän suuttui entisestään ja vaati muuttamaan arvosteluani.
        – Teitkö työtä käskettyä?
Sijainen kohotti kättään. Puolillaan ollut viskilasi tyhjeni. Käsi liikahti uudestaan. Hän huuhteli oluella väkevämmän juoman makua suustaan.
        – En tietenkään. Vastasin, että periaatteessa olisin voinut antaa neloset, mutta jossakin syvällä näiden oppilaiden pinnan alla oli jotakin sellaista, jota voi kutsua alkeelliseksi käyttäytymiseksi. He vastasivat tunneilla kysymyksiini, mutta kieli oli melko yksipuolista ja koostui lähinnä voimasanoista.
        – Vai niin, aurinkolasimies naurahti, – pojat ovat siis yhä poikia?
        – Saattavat olla, mutta nämä olivat tyttöjä, ja etunimet lastenkirjoista.


Loposen arkistosta: Irtolehti muistikirjan välissä vuodelta 2000

Punaisia langanpätkiä

Toisinaan asiat etenevät nopeasti ja pienet ilmiöt nousevat itseään suuremmiksi. Langanpätkistä saa aikaiseksi kuvan tai kokonaisen tarinan,

Toistakymmentä vuotta sitten istuin palaverissa, joka ei ollut kestoltaan pitkä. Suurin osa ajasta kului kahvitteluun ja kuulumisten vaihtoon. Tulevan tapahtuman ohjelma oli valmis alle puolessa tunnissa. Pankki lupasi kustantaa lehtimainokset ja julisteiden painattamisen. Tilaisuuteen osallistunut pienyrittäjä sai kinutuksi mukaan vielä mainoslehtiset. Pankinjohtajan ilmekään ei värähtänyt, kun hän lupasi hoitaa nämäkin kustannukset. Yksinkertainen ajatus kohosi mieleeni: joku roti pitäisi olla kerjätessäkin.

Kokenut työväenopiston rehtori kertoi usein saman tarinan, kuinka hän aina lukuvuoden opetusohjelmaa laatiessaan lisäsi tarjontaan kaksi kurssia: Sosialismin yleiset perusteet ja Kristinuskon maineteot. Johtokunta hyökkäsi joka syksy sekä oikealta että vasemmalta, ja molemmat kurssit poistettiin ennen oppaan painoluvan myöntämistä. Kukaan ei kuitenkaan huomannut, että tiedoissa mainittuja opettajia ei oikeasti ollut olemassa. Ajan myötä myös poliittisesti johdettu ennakkosensuuri katosi, vaikka se yhä nostaa päätään puheissa ja toiveissa.

Vuonna 2015 Isis valtasi historiallisesti arvokkaan Palmyran kaupungin ja tuhosi muutamassa tunnissa tuhansien vuosien aikana kertynyttä monikulttuurista perintöä. Persialaisten, roomalaisten, juutalaisten ja arabien luomukset päätyivät kivikasoiksi. Eläkkeellä ollut 81-vuotias entinen museonjohtaja Khaleed al-Asaad kieltäytyi paljastamasta, minne osa menneisyyden aarteista – joita valloittajat pitivät epäjumalankuvina – oli ehditty kätkeä. Barbaarit mestasivat hänet muinaisten roomalaisten rakentamassa amfiteatterissa. Hän menetti henkensä puolustautuessaan barbarismia, ja erityisesti yhtä ja ainoaa oikeaa tulkintaa vastaan.

Oulu-opisto keräsi hetki sitten paljon negatiivista mediahuomiota, koska se järjestää ja Energiahoito- ja Enkelit elämässämme -kurssin. Näin toimiessaan liikkuu opisto erittäin kaltevalla pinnalla, sillä vapaan sivistystyön perinteiset arvot ja kestävät eettiset periaatteet horjuvat, kun uskomushoidot valtaavat tilaa tieteelliset kriteerit täyttävään tutkimukseen perustuvalta tiedolta. Toisaalta opisto toteuttaa melko tarkasti kapitalistisen markkinatalouden henkeä: vastaa tarjonnalla kysyntään.

Historioitsija Yuval Noah Harari pohtii teoksessaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, miten ihmiset saadaan uskomaan kuvitteellisiin järjestelmiin, kuten kapitalismiin. Ensinnäkään järjestelmä ei saa myöntää olevansa kuvitteellinen ja toiseksi se pitää esittää objektiivisena todellisuutena. Vaikka esimerkkeinä olevien kurssien taustalla olevat periaatteet noudattavat pohjimmiltaan samaa uskomusjärjestelmien logiikkaa, täytyisi opetuksen suunnittelusta vastaavien hälytyskellojen soida ajoissa: parilla varmoja tuloja tuovalla kurssilla ei opiston tekemää tärkeää sivistystyötä ja hyvää mainetta kannata pilata. Rajallista tietoa etsivät voi ohjata kirjastoon, jonka valikoimista löytyy monentasoisia oppaita itsensä kehittämiseen.


Fintellektuaalinen manifesti XLV

Oikea aika ja paikka

Nuori suojattini vei isänsä teatteriin Helsingissä viime isänpäivänä.
Hän oli suunnitellut kaiken perusteellisesti: alkuillan näytös, kevyt hupailu, paljon televisiosta tuttuja näyttelijöitä ja paikat parvella. Päivänsankari pysyisi varmasti hereillä. Hän oli oppinut edellisestä kerrasta, jolloin isä oli nukahtanut kesken kreikkalaiseen tragediaan perustuvan amerikkalaisen draaman ja herännyt omaan ensikorahdukseensa. Se ei oikeastaan enää nolottanut, vaan nauratti lempeästi. Osa katsojista oli huomannut eturivissä nuokkujan, mutta onneksi moni muukin torkkui kuten muinaiset kreikkalaiset.
  Suunnitelma onnistui mainiosti. Terävät sketsit, vauhdikkaat musiikkinumerot ja taitavat näyttelijät pitivät isän hereillä ja pojan tyytyväisenä. Ilta oli erittäin onnistunut. Kaiken lisäksi he saivat oikeastaan kaksi näytöstä yhden hinnalla, ensimmäisen ennen varsinaista.

Paria minuuttia ennen näytöksen alkua ovella liput tarkastanut nuori nainen seisoi heidän rivinsä päässä. Hän pyysi kohteliaasti ne nähtäväksi uudelleen. Poika otti molemmat paitansa etutaskusta ja näytti kysyjälle. Tämä vilkaisi nopeasti, nyökkäsi hyväksyvästi ja toisti saman rivin kahden muun paikan osalta, jonka jälkeen kääntyi takanaan seisovaa pariskuntaa päin.
– Kaikkien liput ovat kunnossa. Nyt on valitettavasti tapahtunut tuplabuukkaus. Meillä tilaa ensimmäisessä rivissä.
– Me halusimme ja ostimme paikat parvelta, käytävällä seisova nainen vastasi.
– Olen pahoillani, mutta nyt näyttää siltä, että ainoastaan alhaalla on tilaa.
– No, haluaisiko joku heistä kenties vaihtaa paikkaa? nainen tivahti ja osoitti kapenevia rivejä edessään.
  Paikannäyttäjä kääntyi istujien puoleen ja esitti jokaiselle parille saman kysymyksen. Kukaan ei tietenkään halunnut vaihtaa omiansa huonompiin. Isä aikoi nousta ja myöntyä, mutta poika piti päänsä.
– Minä varasin meille paikat parvelta, koska halusimme nimenomaisesti nähdä tämän esityksen ylhäältä. Emme ole valmiita tinkimään toiveestamme.
Paikannäyttäjä käännähti ja teki tarjouksen.
– Minulla ei ole mitään muuta tarjottavana kuin paikat ensimmäiseltä riviltä. Saatte tietysti lippujen hinnasta erotuksen takaisin.
– Siirrymme alas, mikäli palautatte hinnan kokonaisuudessaan, nainen sanoi ärtyneenä.
– Valitettavasti se ei ole mahdollista.
  Katseita vaihdettiin puolin ja toisin. Istujat odottivat, miten tilanne etenisi. Nainen toisti vaatimuksensa, mies seisoi hiljaa ja paikannäyttäjä kieltäytyi toistamiseen. Salin valot sammuivat ja esirippu kohosi hitaasti.
        – Tämä ei ole oikea aika ja paikka käydä tätä keskustelua, paikannäyttäjä sanoi juuri ja juuri erottuvalla äänellä.
– Minusta tämä on juuri oikea aika ja paikka, nainen vastasi välittömästi ja erittäin kuuluvasti.
       Permannolla istuvien katseet kääntyivät kohti parven kulmaa, josta ääni oli kuulunut. Paikannäyttäjän hartiat laskivat.
– Hyvä on. Seuratkaa minua, hän huokaisi ja johdatti pariskunnan käytävältä ovelle. Ensimmäiset sävelet kajahtivat ja näytös alkoi. Alkusoiton aikana ensimmäisen rivin edessä näkyi hetken aikaa taskulampun himmeä ja kapea valokeila. Kahta ihmistä johdatettiin pikaisesti paikoilleen ja kolmas palasi välittömästi takaisin tehtäviinsä.
  Isä ja poika hymyilivät.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 1992

Robert Finley: Goin’ Platinum! (2017)

Tiedättehän vanhan sanonnan, että ikä on vain numeroita. Se ei aivan pidä paikkaansa, sillä aika tekee joka tapauksessa tehtävänsä, muuttaa arjen valintoja ja hankaloittaa asteittaan elämää, johon olet tottunut. Mutta toisaalta siinä on mukana myös ripaus totuutta. Robert Finley näyttää kuinka musiikki voi loiventaa tuskaa ja tehdä matkasta paljon miellyttävämmän. Jos haluat uskoa johonkin tärkeään, olkoon se hyvän esimerkin voima.

Robert Finley astui USA.n armeijan palvelukseen 17-vuotiaana  vuonna 1970. Hänet lähettiin Saksaan. Alkuperäisen tehtävän mukaan hänen piti olla helikopteriteknikko, mutta pian hän johti kitara kädessään yhtyettä ja kiersi viihdyttämässä amerikkalaisia sotilaita ympäri Eurooppaa. Palvelusajan päätyttyä musiikkiteollisuuden ovet eivät avautuneet kotimaassa, mutta jokapäiväinen leipä piti kantaa pöytään. Musiikki jäi taustalle ja puusepän taidot ratkaisivat ongelman. Muutamia vuosia sitten Finleylla todettiin pitkälle edennyt glaukooma. Näkökyky hävisi, hänestä tuli virallisesti sokea ja puusepän työt loppuivat. Apuun tuli hyväntekeväisyysjärjestö, joka mahdollisti ikääntyneille bluesmuusikoille mahdollisuuden muun muassa kiertueisiin. Pian ilmestyi erinomainen Age Don’t  Mean A Thing -albumi, ja musiikin jykevään historiateokseen kirjoitettiin samalla aivan uusi luku.

Black Keys -yhtyeen Dan Auerbach kiinnitti Finleyn omalle levymerkilleen. Aluksi syntyi musiikkia Murder Ballads -sarjakuvakirjan oheen, ja seuraavaksi omilla jaloillaan tukevasti seisova levy. Goin’ Platinum! on kokonaisuus, jonka kuka tahansa blues- tai soulmuusikko olisi todennäköisesti halunnut tehdä. Auerbachin kädenjälki näkyy kaikessa: viimevuotiselta soololevyltä tuttu äänimaisema on läsnä, ja hän on mukana tekijöiden joukossa albumin jokaisella kappaleella.

Levyn aloittava Get it while You Can on lähtölaukaus, joka onnistuu mainiosti avaamaan laulujen maailman. Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä. Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kappaleiden tunnelmat vievät mukanaan ja pian kuulija elää mukana kaikissa albumin nousuissa ja laskuissa. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Kesäkuun levy 2018)

Museon huojuvat kulissit

Alikartanon pihalla ei seisonut yhtään autoa lauantaiaamun varhaisena hetkenä muutamia vuosia sitten. Sisällä odotti kolme työntekijää. Ostaessamme lippuja kysyin voiko museo järjestää myös opastuksen. Yksi virkailijoista kertoi sen olevan mahdollista normaalisti, mutta neljänkymmenen minuutin kuluttua saapuisi ryhmä, joka oli varannut kierroksen ennalta. Tiedustelin mahdollisuutta vartin kevytversioon, jonka aikana opas voisi kertoa joitakin mielenkiintoisia tarinoita, jotka varmasti kiinnostaisivat seurueemme lapsia. Maksaisin opastuksesta tietysti mielelläni. Se ei onnistunut. 

Kiersimme omatoimisesti kartanon huoneissa ja saleissa. Aikuiset lukivat vuorotellen keskeisimpiä opastekstejä lapsille. Opastuksesta kieltäytynyt virkailija kiersi perässämme ja varoitteli koko ajan seurueen pienimpiä lähes kaikesta. Nuoret museovieraat oppivat kaksi tärkeää asiaa. Molemmat alkoivat sanalla ”ei”. Kun poistuimme kartanosta puolta tuntia myöhemmin pihan toiselle puolelle kahvilaan, oli hän ollut äänessä lähes puolet museossa käyttämästämme ajasta, oikonut sanojamme ja esittänyt joukon ehdottomia kieltoja.

Muutamaa viikkoa aiemmin vierailimme Tamminiemessä. Museon sulkemisaikaan oli vain jokunen hetki, mutta miellyttävä virkailija kysyi haluaisimmeko opastuksen. Hän tarjoutui pitämään lapsiystävällisen kierroksen, jota oli harjoitellut menestyksekkäästi oman jälkikasvunsa kanssa. Tartuimme tarjoukseen ja nautimme elävästä opastuksesta. Olen varma, että jossakin vaiheessa me kaikki näimme Urho Kekkosen kulkevan käytävillä aamutossuissaan ja kylpytakissaan.

Kansallismuseon yhden osaston ovat tällä hetkellä vallanneet Barbie-nuket. Näyttely on herättänyt sekä ihastusta että vastustusta. Osa kävijöistä palaa iloisia polkuja pitkin lapsuuteensa ja jakaa kokemuksensa lapsilleen, joille nuket ovat todennäköisesti osa sekä arkea että juhlaa. Paheksujat ovat puolestaan keskittyneet moittimaan yhden leluvalmistajan nostamista jalustalle, ja tämän saamaa ilmaista julkisuutta. Saleja kiertäessäni en voinut välttyä huomaamasta intoa, jolla uusi museokävijöiden sukupolvi puikkelehti vitriinien välissä. Äänet kohosivat korkeuksiin, mutta sen antoi helposti anteeksi. Ilo tarttui.

Museokortti on parhaita oivalluksia, joita viime vuosina Suomessa on luotu. Se antaa vierailijalle mahdollisuuden tutkia näyttelyä useampaan kertaan ja keskittyä jopa entistä enemmän yksittäisten asioiden pohtimiseen. Onneksi myös museoiden henkilökunta on pääsääntöiseti muuttanut otettaan näyttelyiden esillepanossa. Tunnetun ruokakauppaketjun mainoksessa esiintynyt ”Airo- ja äyskärimuseo” -mentaliteetti on toivottavasti katoamassa lopullisesti. Elämyksellisyys kantaa huomattavasti pidemmälle ja valaa uskoa elävän historian ymmärtämiselle.


Fintellektuaalinen manifesti XLIV

Enkeli ja muusa

Patkulin näköalatasanteelta Tallinnassa aukeaa hieno näkymä kaupungin länsilaidalle ja merelle. Kohtasin siellä Enkelin.
Olimme hetkeä aiemmin nauttineet lounaan Bosphorus-ravintolassa ja päiväkahvit ja palan kakkua Nunnekadun varrella sijaitsevassa kahvilassa. Päiväkävely ja erityisesti portaiden nouseminen näköalatasanteelle oli kuluttavaa, mutta tervetullut reippailu raskaiden ruokien jälkeen. Seurueemme hengähti ylös päästyään ja nautti kesäsistä maisemista. Kamerat lauloivat.
Ääni tuli kuin tyhjästä. Hän seisoi siinä rinnallamme, aloitti pyytämättä mielenkiintoisen kertomuksen erinomaisella suomen kielellä ja vei meidät pienelle kierrokselle lähikujille ja niiden unohdettuihin tarinoihin. Toinen uskalias seurueemme jäsen liittyi seuraani. Me saimme lyhyen opastuksen Viron historiaan: jollakin kujalla oli öisin pistetty ohikulkijoita miekoilla ja viety näiden rahapussit, ja leveämmillä kaduilla oli puolestaan vallasväki kulkenut näyttäytymässä kansalle upeissa asuissaan.
  Palasimme takaisin näköalatasanteelle ja oppaamme kertoi nimensä. Suomeksi se oli Enkeli. Hän pyysi pientä korvausta käyttämästään ajasta. Maksoimme sen mielellämme, enkä koskaan myöhemmin tarkistanut hänen tietojensa pitävyyttä. Hyvä tarina taitaa yhä voittaa kliinisen totuuden. Huuliaan lipova ja likaisiin kesävaatteisiin pukeutunut Enkeli katosi tasanteelta kujille, joilla juuri olimme kulkeneet ja kuulleet menneisyyden haamujen heikkoja kuiskauksia.

Kahta päivää myöhemmin tutustuimme Viron taidehistorian kansallisylpeyteen, Kumuun. Rakennus oli valmistunut paria vuotta aiemmin ja se kantoi sisällään vuosikymmenien tuottamia aarteita.
  Erityisesti 1920- ja 1930-luvun teosten edessä kolmannessa kerroksessa iski oivallus. Samat aatevirtaukset ja taidesuuntaukset olivat kulkeneet maasta toiseen: kansallinen taide on kansainvälistä. Ikkunat olivat olleet auki Eurooppaan samaan aikaan sekä Suomessa että Virossa. Peet Arenin Mare Leedi portree, Juhan Muksin Kompositsiooni, Aleksander Krimsin Kohvikus ja Johannes Greenbergin Istuv naine ja Naine maskidega kuljettivat suoraan kahviloihin ja salonkeihin, joissa suomalaiset Tulenkantajat – erityisesti Mika Waltari ja Olavi Paavolainen – olisivat voineet liikkua. Kokemus oli järisyttävä, mutta seuraavan kulman takana aivoni nyrjähtivät outoon asentoon.
  Keskellä salia seisoi nuori nainen, joka tutki teosten yksityiskohtia huolellisesti. Kun hän käänsi kasvonsa puoleeni, jäädyin niille sijoilleni. Hän oli astunut edellisen huoneen tauluista elämään. Kun hän kääntyi vanhemman seuralaisensa puoleen ja puhui levollisesti soljuvaa ranskaa, syntyi uusi yhteys toivon aikakauden taiteilijoihin ja virtauksiin.
      Seuraavissa kerroksissa pohdin näkemääni ja erittelin mielssäni oivallustani, jonka aikakaari ulottui jo kaemmas historiaan. Seurueemme hajosi ja palasi yhteen ala-aulassa. Kun poistuimme museosta, näin naisen istuvan ravintolassa ja nauttivan salaattia lounaaksi. Kerroin havaintoni seurueelleni. He katsoivat ikkunan takana istuvaa naista ja nyökyttelivät ymmärtävästi. Vanhin jäsenistä arveli, että saisin siitä vielä joskus aiheen kirjoituksiini.

       Vuotta myöhemmin kävin tarkastamassa, ettei yhdestäkään mieltäni kiehtoneesta teoksesta puuttunut keskeistä mallia tai taiteilijalta muusaansa. Enkelin kohtaamisesta on kulunut kymmenen vuotta, enkä ole enää kuullut hänen tunnistettavaa ääntään kujilla tai kapeilla kaduilla, vaikka kuinka olen yrittänyt. Muusa on pysynyt maalauksessaan.

Kaupungin sielua etsimässä

Yksinkertainen ajatus syntyi Ronald Reaganin patsaan edessä Budapestissa. Voiko kaupungilla oli sielu? Onko olemassa jotakin sellaista, joka kuvaa yksinkertaisesti ja selkeästi kaupungin olemusta, kohdetta sinänsä? Patsas herätti erikoisia tunteita, sillä minulla on ristiriitainen suhde Reaganiin. Hänen vastapuolellaan seisoi vuorollaan joku monista Neuvostoliiton johtajista. Yhdessä he tunkivat tiedotusvälineiden välittämistä uutisista uniini, joissa käynnistivät aina ydinsodan. Nykyisin tiedän, että en ollut yksin unieni kanssa. Ystäväni näkivät samanlaisia painajasia, ja ainakin yhden kanssaihmisen näyt päätyivät laulun sanoihin.

Joka tapauksessa, siinä edessäni Reagan näytti kävelevän ja virnuilevan. Patsaan selän takana kohoaa Unkarin parlamenttitalo ja edessä Neuvostoliiton pystyttämä mahtipontinen muistomerkki, joka muistuttaa Puna-armeijan vapauttaneen Unkarin fasismin ikeestä. Reaganin hymy kertoo toisesta vuosikymmeniä myöhemmästä vapautuksesta, siirtymisestä yksinvaltaisesta kansandemokratiasta hapuilevaan demokratiaan. Sekään tie ei ole ollut helppo eikä yksiselitteinen ja on yhä kesken. Paria päivää myöhemmin eksyin mielenkiintoiseen pieneen puotiin. Keskustelin hetken kauppiaan kanssa ja kerroin käyneeni muutamaa kuukautta aiemmin Prahassa, joka muistutti olemukseltaan hyvin paljon Budapestia. Hän huokasi ja sanoi tahtovansa muuttaa välittömästi Prahaan.

Kummankin kaupungin halkaisee joki. Toinen puoli kaupungista on melko tasaista ja vastarannalla kohoaa korkeita kukkuloita ja mahtavia rakennuksia. Budapest katsoo ylpeänä vuosisatojen takaista historiaansa ja Prahan matkamuistokauppiaat hyödyntävät sekä kirjailija Franz Kafkan että vanhan juutalaisen Golem-tarinan perintöä. Historia ja myytit kulkevat rinnakkain ja luovat kaupungeille omanlaisensa menneisyyden ristivalon, joka paljastaa osan henkisestä tukirakenteesta. Kolmenkymmenen vuoden takainen historia oli minulle todellisuutta, jossa elin. Koulun historiankirjat kertoivat Unkarin ja Tšekkoslovakian kuuluvan Varsovan liittoon ja itäblokkiin. Kävelyt kummassakin kaupungissa osoittivat, että ne ovat osa Keski-Eurooppaa, enemmän länttä kuin itää. Neljän vuosikymmenen pakkoavioliitto ei muuttanut perusteita eikä murtanut kummankaan sielua, vaikka nyt ne ovat vaarassa liukua pimeälle puolelle.

Itä ja länsi kohtaavat erikoisella tavalla Berliinissä, joka on erikoinen eurooppalainen pääkaupunki: jyrätty, jaettu ja uudelleen yhdistetty. Historia on säilynyt muutamissa toisesta maailmansodasta säilyneissä muistomerkeissä ja uudelleen pystytetyissä rakennuksissa. Kaupunki herätti ristiriitaisia tunteita: kaikki vanha ei ollut todellista menneisyyttä ja osa uudesta oli jo kadonnut tai katoamassa entistä ehomman ja uudemman tieltä. Kaiken tämän matkailijan kokeman henkisen kaaoksen keskellä seisoi sympaattinen itäberliiniläinen hahmo, Ampelmann, joka kertoi liikennevaloissa milloin tie oli turvallista ylittää tai milloin oli syytä pysähtyä odottamaan omaa vuoroa. Se on astunut työpaikaltaan nimeään kantavien kauppojen hyllyille ja päätynyt muun muassa heijastimiin, paitoihin ja karamelleihin. Hyväntahtoinen symboli muistuttaa, että me kaikki olemme oikeutettuja historiaamme sekä valoisiin että pimeämpiin hetkiin. Kätkemällä tai vääristelemällä menneisyyttämme, kiellämme uusilta sukupolvilta saman oikeuden. Se särkee varmasti sielun.


Fintellektuaalinen manifesti XLIII