– Nousit kiskoilta, sanoin.
– Junat kulkevat ajallaan ja lomalle ehtii aina, hän naurahti.
– Ehtii, ken tahtoo, vastasin ja sulkeuduin lämpöön.
Kuuden vuosikymmen aikana olen oppinut, että yleensä vastaukset monimutkaisiin kysymyksiin ovat hyvin yksinkertaisia. Joskus pelkkä rohkeus kysyä riittää. Minua vaivasi jälleen jokatalvinen riesa, ja riittävä vastaus puuttui. Kylmä kihelmöi yhä iholla, erityisesti jalkapohjissa, ja se sai veren kiertämään viimein aivoihin.
– Kerrohan Ari, miksi ensilumi yllättää aina VR:n? Se tulee joka vuosi, ja säätiedotukset kertovat melko tarkasti päivän. Siitä huolimatta junat eivät nytkähdä Helsingistä aikataulun mukaisesti liikkeelle. Miksi tämä tulee teille aina yhtä suurena yllätyksenä?
Ari huokaisi ja pohti luonnottoman lyhyen tovin vastaustaan.
– Syy on lumi, hän sanoi monotonisesti.
Oletteko koskaan tunteneet itseänne tyhmäksi? Minä olen, ja riittävän usein. Kun kuulin Arin vastauksen, halusin vajota lauteiden läpi lattialle ja huutaa kuin pieni lapsi kaupassa. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan pakenin yhä syvemmälle itseeni ja muistelin nuoren filosofiaa opiskelleen kesätoimittajan sanoja: ”Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, ainoastaan huonoja vastauksia”. Nyt se hetki oli ilmeisesti koittanut: tyhmä kysymys kohtasi huonon vastauksen. Katsoin ilmeetöntä Aria, enkä keksinyt mitään järjellistä sanottavaa. Hän oli yllättänyt minut täysin.
– Katsohan Loponen, tämä asia on hyvin yksinkertainen, hän sanoi ja jatkoi: – Sinä ja minä tiedämme, että ensilumi sataa joka vuosi. Kaikki sen tietävät, jopa Valtionrautateiden pääkonttori. Tieto ei ole kuitenkaan ongelman ydin.
En saanut vieläkään otetta hänen aivoituksista. ”Ensilumen aiheuttamiin ongelmiin suurin syy on lumi” oli aivan liian tautologinen vastaus, jotta se olisi rauhoittanut kriittisenä laukkaavaa mieltäni. En oikeastaan halunnut jatkaa keskustelua yhtään sen pidemmälle. Olin pettynyt ja tuskastunut. Ari tulkitsi hiljaisuuteni toisin. Kenties hän kuvitteli, että tahdoin kuulla lisää.
– Vaihteiden pitää olla puhtaita, jotta ne toimisivat halutulla tavalla, myös lumisateella ja…, Ari aloitti, mutta keskeytin selostuksen heti alkuunsa:
– Eikö se hoidu automaattisesti? Onhan teillä koneita.
– Automatisointi kehittyy koko ajan, mutta se ei silti poista suurinta ongelmaa: lunta.
Olimme palanneet uudestaan lähtöruutuun. Ari ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sinnikkäästi valistamistani.
– Kaikki kehittyy, teknistyy ja yksinkertaistuu, ainakin teoriassa. Sään vaihteluille laitteet eivät kuitenkaan voi mitään. Ne voivat sulattaa lunta ja ohjata sulamisvedet sivuun. Niiden ympärillä on kaiken lisäksi suojat tuiskua vastaan. Hyvästä tahdosta ja viisaista insinööreistä huolimatta lumi kasaantuu aina jonnekin, ja se pitää puolestaan harjata.
– Mikä sen merkitys on, kysyin.
– Harjaus tapahtuu manuaalisesti, siis perinteisesti käsipelillä. Mitä vähemmän henkilökuntaa on, sitä enemmän aikaa kuluu vaihteiden puhdistamiseen. Kun miehet saavat kierroksen päätökseen, pitää kaikki aloittaa jälleen alusta. Lumi on ongelmista suurin silloin, kun henkilökuntaa on vähän. Ryhmästä ei saa joukkuetta eikä joukkueesta komppaniaa.
Olin saanut viimein vastauksen.
Kun aloitin avantouintiharrastuksen marraskuussa 1998, löivät työkaverini vetoa sen kestosta, ja valistuneet arvaukset vaihtelevat yhden käyntikerran ja vuoden välillä. Vedessä pulikointi on jatkunut jo toista vuotta. Arin kaltaisten mielenkiintoisten ihmisten ja heidän tarinoidensa ansiosta palkintokonjakki päätyi lopulta minulle. Se lämmitti oman aikansa oikein mukavasti saunareissujen päälle ja kertaalleen vielä muistona Helsingin rautatieasemalla junan lähtöä odotellessa, sankassa lumisateessa.
Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2000
