Train: 50 Ways To Say Goodbye (2012)

Tiedäthän sen tavallisen tarinan? Poika kohtaa tytön, he rakastuvat toisiinsa ja koko maailma on luotu vain heitä varten. Jokainen pieni asia on täsmälleen omalla paikallaan eikä kokonaiskuvassa ole minkäänlaisia säröjä. Päivät soljuvat kuin keväinen virta kosken kiven lomassa ja vesi vaahtoaa kuin raikas kuohuviini lasissa. Kaikki elämän maut ja tuoksut ovat läsnä. Tämä ei ole sellainen laulu.

Tunnetko tarinan kääntöpuolen? Kun romanssi joskus päättyy, ja tyttö hylkää pojan tai päinvastoin, kirjoittaa hyvä lauluntekijä kaikkien aikojen erolaulun, joka nousee tietenkin listaykköseksi. Lienee turha listata laulajia, miehiä tai naisia, jotka ovat antaneet äänensä tarinalle, joka repii ja raastaa paatuneimmankin sielun vereslihalle. He osaavat tuoda surun ja menetyksen kuulijan iholle tavalla, joka satuttaa. Tuska luo äärimmäisen koskettavaa taidetta. Tämä ei ole sellainen laulu.

California 37 on Train-yhtyeen kuudes studioalbumi. Se on täydellinen kokoelma lauluja, joista oikeastaan jokaisen olisi voinut julkaista singlenä. Tasapainoinen tuotanto, tarttuvat melodiat ja toisinaan erinomaisesti keinuttavat rytmit luovat kuvan artisteista, jotka ovat tienneet, mitä ovat tekemässä. Tämä täydellisyys saattaa estää toisia suitsuttamasta levyn ansioita, mutta toisinaan sisäinen analyytikko täytyy nostaa hyllylle. On aika heittäytyä sävelten vietäväksi ja nauttia. Tämä on loistava albumi juuri siihen, ja 50 Ways To Say Goodbye kantaa kokonaisuuden ainakin yhden askeleen pidemmälle.

Surumieliset meksikolaiset mariachi-trumpetit johdattavat kuulijan sanan äärelle. Tyttö on jättänyt pojan. Eikö kuulostakin juuri siltä tavalliselta tarinalta? Odota pieni hetki. Lyhyt kitaralla soitettu espanjalainen sävelkulku kesken ensimmäisen säkeistön vie yhä syvemmälle luopumisen tuskan kuvastoon. Älä luovuta vielä, anna tarinalle aikaa kehittyä! Ehdimme kuulla jättäneen osapuolen tyypillisen selityksen, tämä ei johdu sinusta, vaan minusta, ennen kuin kertosäe kääntää odotusarvot ympäri. Kertoja ei jää painimaan tyypillisten ”miksi"-kysymysten äärelle, vaan lisää kierroksia ja kiihdyttää kohti maaliviivaa. Saamme seuraavaksi kymmenkunta vastausta, mitä entiselle tyttöystävälle tapahtui eikä yksikään niistä mairittele kohdettaan.

Saako riipivälle erolle nauraa? Hyvät kuulijat, kyllä saa ja oikeastaan pitää, sillä jossakin vaiheessa kaikki tragediat muuttuvat komedioiksi, ja on ainakin 50 tapaa jättää hyvästit.  


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2014)

Nürnbergin opetus

Oletko koskaan ajatellut, että huumori on oikeastaan vakava asia? Amerikkalaiset komediasarjat ovat vuosikymmenten ajan opettaneet meitä nauramaan juuri oikeissa paikoissa. Vitsien alleviivauksesta huolimatta, saatamme silti nauraa väärissä kohdissa. Pitäisikö meidän tällöin tuntea pistos sisällämme? Ei tietenkään, sillä myös tahottomalle komiikalle saa ja täytyy nauraa. Osa oivaltamisen ilosta täytyy jättää valistuneelle katsojalle.

Mille on sopivaa nauraa, ja mistä ei saa tehdä huumoria? Tämä kysymys erottaa ihmiset toisistaan. Kun huumori tulee liki, saattavat ilmeet vakavoitua, sillä joillekin asioille on sopivampaa nauraa kuin toisille. Jos huumoria ammatikseen tekevät seuraisivat sovinnaisuussääntöjä, loppuisivat naurun aiheet nopeasti. Periaatteessa kaikki perustuu erilaisuuden, erojen ja toiseuden havaitsemiseen sekä kaikenlaisten ennakkoluulojen hyödyntämiseen, erityisesti viimeksi mainitulle nauramiseen.

Jantso Jokelin kysyi kolumnissaan isältään, miksi tämä oli estänyt Kummeli-huumorisarjan ja Uuno Turhapuro –elokuvien katselun. Poika koki jääneensä ulkopuolelle, kielitaidottomaksi ja jopa sivistymättömäksi. Ohjaaja Rauli Jokelin perusteli valintaansa yhdellä sanalla: laatu. Hänen mukaansa hutilointi ja kiire pilaavat hyvän idean myös huumorissa. Hän ei kuitenkaan huomioinut, että kasvaminen laadullisesti vaatimattoman huumorin keskellä saattaa ajan myötä auttaa ymmärtämään laadukasta ja hyvin käsikirjoitettua vaihtoehtoa. Huumorintajua pitää kastella ja ravita kuten kasveja.

Edesmennyt Napakymppi-ohjelma opetti, että lähes kaikki ohjelmaan osallistuneet herrat ja rouvat olivat huumorintajuisia. Meillä suomalaisilla ei ole siis mitään hätää, sillä tosikot asuvat toisaalla. Me osaamme nauraa itsellemme, mutta kykenemmekö aina siihen? Pystyykö siihen yksikään kansa? Voiko kansakuntien välillä olla eroja?

Kiinalaista kulttuuria länsimaalaisille opettanut Lin Jutang (1895–1976) esitti teoksessaan Maallinen onni kvasitieteellinen kaavan, jolla kansakuntien historiallista muutosta ja yksilöiden inhimillisen kehitystä voidaan kuvata. Neljä tärkeää elementtiä olivat realismi, unelmat, huumori ja todellisuudentaju. Realismi ja idealismi (unelmat) ovat jatkuvasti törmäyskurssilla, ja oikeastaan kumpaakin pitää sekä hillitä että sekoittaa sopivassa suhteessa tosiinsa. Tiukasti todellisuudentajuun nojaava lähestymistapa, jossa ei ole sijaa unelmille vastaa eläimellistä olotilaa. Inhorealistit eivät kenties osaa nähdä nykyistä parempaa tulevaisuutta. Todellisuudentajun ja unelmien yhdistelmä luo sydänkipuja, joita Lin Jutang kutsuu idealismiksi. Todellisuudentajun ja huumorin yhdistelmä luo ihmisistä realisteja, jotka voidaan määritellä myös konservatiiveiksi. Unelmien ja huumorin yhdistelmä ruokkii puolestaan mielikuvitusta.

Vaarallisinta on idealismi ilman huumoria, sillä se johtaa fanatismiin. Kuinka monta kertaa ihmiskunta onkaan todistanut huumoritajuttomien diktaattorien hirmutekoja tai työntekijät joutuneet fanaattisesti asiaansa uskovien johtajien hampaisiin kyseenalaistaessaan vallitsevat olosuhteet komiikan keinoin. Huumori on läheisissä tekemisissä todellisuudentajun kanssa. Sen avulla pilantekijä saattaa itse asiassa tehdä palveluksen idealistille, ja estää tätä loukkaamasta itseään entistä pahemmin.

Kun idealismia hillitään huumorilla, joka nojaa tukevasti todellisuuteen, syntyy ajattelemisen korkein muoto, viisaus. Todellisuudentajun omaava ihminen saattaa huumorin avulla kertoa jotakin olennaista julmasta maailmastamme, mutta se ei tee häntä itseään julmaksi. Hän vain pehmentää lopullista iskua. Valitettavasti huumorinviljelijät joutuvat toisinaan fanaatikkojen uhreiksi, koska nämä eivät osaa nähdä oman idealisminsa lävitse. Vuonna 1937 kirjoitettu teos ei valitettavasti ole menettänyt yhtään ajankohtaisuudestaan.

Lin Jutang tunsi oman järjestelmänsä heikkoudet, ja käytti sitä lähinnä selventämään sanomaansa eikä suinkaan tieteellisenä instrumenttina. Kuvatessaan muun muassa 1930-luvun saksalaista kansanluonnetta, osui hän melko tarkasti kohteeseensa. Realismi ja erityisesti unelmat (idealismi) korostuivat huumorin ja tunneherkkyyden sijasta. Me kaikki tiedämme, mihin se puolestaan johti.

Vuonna 1936 saksalaiset unelmoivat Nürnbergissä uudesta ja nousevasta valtakunnasta. Myös toisen maailmansodan jälkinäytös – sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – esitettiin saman kaupungin raunioilla. Tapahtuivatko kaikki kauheudet vain sen takia, että unelmissa ei ollut sijaa huumorille tai tunneherkkyydelle? Kuinka monta tuhoisaa päätöstä oman aikamme johtajat vielä luovatkaan, elleivät totuudenpuhujat (humoristit) osoita keisarin kulkevan ilman vaatteita?

Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) Tracatatus logico-philosophicus -teoksen sisältö tiivistyy yhteen keskeiseen lauseeseen: "Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Tällä havainnolla itävaltalainen filosofi yritti vähentää kaikenlaisten inhimillisten väärinkäsitysten merkitystä tieteellisessä keskustelussa ja rajasi samalla myös inhimillisen tulkinnan määrää. Erno Paasilinna (1935-200) puolestaan totesi: "kun asia sanotaan, niin kuin se on, se ei juuri koskaan ole niin". Toisin sanoen, mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä huumoria, laskettava leikkiä. Tästä syystä huumori on oikeastaan kuolemanvakava asia.


Fintellektuaalinen manifesti VII

Mielen vallassa

Poliisi pysäyttää maantiellä kulkevan auton ja kirjoittaa kuljettajalle ylinopeussakon. Sakotettu lausuu ne kuuluisat sanat, jotka monelta meistä saatavat vastaavassa tilanteessa päästä ilmoille: "Eikö teillä ole parempaa tekemistä kuin sakottaa tiellä liikkuvia, vaikka maa on täynnä kaikenlaisia rikollisia, jotka pitäisi ottaa kiinni". Kaiken kiukkumme keskellä unohdamme, että poliisi on juuri hoitanut niitä tehtäviä, jotka sille kuuluvat. Ylinopeuteen syyllistynyt on sakkonsa ansainnut eikä oman rikkeen vähättely tai virkavallan tehtävien arvosteleminen peitä sitä tosiasiaa.


Suomalaisen jääkiekkoilun ikoni Teemu Selänne ihmetteli apulaisoikeusasiamies Maija Sakslinin puuttumista huippu-urheilijoiden varusmiespalveluksen kestoon. Aluksi Selänne kyseli, mitä henkilö oikeastaan tekee ja kirjoitti jo seuraavaksi: "Eiköhän tällä tittelillä olisi kaikkien edunmukaista keskittyä ihan muihin juttuihin…" Selänne koki urheilijoiden joutuvan epäoikeudenmukaiseen asemaan, koska Puolustusvoimat muutti omia toimintatapojaan apulaisoikeusasiamiehen vaatimuksesta. Selänne harjoitti meille kaikille yhtäläistä oikeutta sananvapauteen, mutta jääkiekkokaukalossa vastaavanalaiset ilmaisut saattaisivat johtaa käytösrangaistukseen.

Mitä apulaisoikeusasiamies oikeastaan teki, jotta hän ansaitsi joutua Selänteen, toisten urheilijoiden ja journalistien tulilinjalle. Vastaus on yksinkertainen: työtään. Sakslin havaitsi huippu-urheilijoiden saavan erivapauksia, jotka ovat ristiriidassa varusmiesten yhdenvertaisen kohtelun kanssa. Pääesikunta joutui korjaamaan ohjeitaan ja yhdenmukaistamaan käytäntöjään Sakslinin kirjelmän perusteella, vaikka järjestelmä Selänteen sanojen mukaan "on toiminut kaikkien osapuolien kesken erinomaisen hyvin jo puolisataa vuotta".

Huippu-urheilijoiden erityiskohtelua perusteltiin muuan muassa heidän asemallaan nuorison esikuvina. Kenties asevelvollisuuden suorittaminen täysimääräisenä kasvattaa ryhmän arvostusta entisestään? Tähän voivat vaikuttaa vain huippu-urheilijat itse.

Kun muinaisessa kreikkalaisessa draamassa roolihahmo joutui hybriksen valtaan, sokaistui omasta suosiostaan ja tunsi kykenevänsä toimimaan täysin rajoituksitta oman tahtonsa mukaisesti, kostivat jumalat moisen ylimielisyyden ja pudottavat tämän korkeuksista takaisin maan pinnalle muiden kuolevaisten joukkoon. Myös Alexander Stubbin ura uudessa hallituksessa käynnistyi onnettomien tähtien alla.Hän esitteli hallitusohjelmaan kirjattua vaatimusta yliopistojen kolmannesta lukukaudesta ja onnistui samalla suututtamaan Professoriliiton, koska kertoi pitävänsä professoreita laiskoina ja nosti esiin heidän ammattinsa kolme hyvää puolta: kesä-, heinä- ja elokuun. Suurta yleisöä kosiskeleva sanailu oli sisällöltään harkitsematon eikä mairea hymy ainakaan vahvistanut viestin sanomaa.

Seuraavana päivänä hän selitti lausuntoaan, ja se oikeastaan pahensi tilannetta entisestään. Stubb kertoi viitanneensa Yhdysvaltalaisiin professoreihin, joiden toimia hän opiskeluaikanaan oli seurannut. Vastaus kelpaisi siinä tapauksessa, jos hallitus olisi korjaamassa Yhdysvaltojen yliopistojärjestelmää, mutta sinne asti heidän valtansa ei kuitenkaan yllä. Hallitusohjelmalla ei sinänsä voida muuttaa myöskään kotoisten yliopistojemme opetusjärjestelyjä. Sen voivat tehdä vain yliopistot itse, sillä laki niiden autonomiasta turvaa sivistyksen linnakkeet äkillisiltä poliittisilta hyökkäyksiltä.

Professorien osalta syyllistäminen epäonnistui täydellisesti, mutta suuremmissa kaupungeissa työskentelevien opettajien selviytymiskamppailu on jo käynnistynyt. Ensi keväänä yhä suurempi joukko opettajia jää ilman kesäajan palkkaa: Eiväthän opettajat tunnetusti tee töitä kesäkeskeytyksen aikana, ja miksi heille siis pitäisi maksaa hyödyttömistä kuukausista. Missä vaiheessa unohdimme sekä historiamme että todellisen vuosityöajan? Vuosikymmenten saatossa on opettajien työvelvollisuus kohdentunut noin kymmenelle kuukaudelle, ja suorituksista maksettu palkka vastaavasti jaettu tasaisesti vuoden jokaiselle kuukaudelle.

Kansalaisten oikeustajua on viime viikkoina koetellut myös entisten kansanedustajien sopeutumiseläke. Heillä on siihen täysi oikeus pakasteviroista tai merkittävistä pääomatuloista huolimatta. Uusi hallitus aikoo puuttua moniin etuisuuksiin kuten ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, joka on monelle työttömälle suurempi asia kuin sopeutumiseläke entiselle kansanedustajalle. Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole ihme, että tunne samankaltaisessa asemassa olevien kansalaisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta vahvistuu entisestään.

Meillä jokaisella on varmasti mielipiteemme huippu-urheilijoiden varusmiespalveluksen kestosta, yliopistojen kolmesta lukukaudesta, opettajien oikeudesta kesäajan palkkaan, kansanedustajien sopeutumiseläkkeestä tai työttömyysturvasta. Vaikka oma käsityksemme oikeudenmukaisuudesta saattaa joutua koetukselle, löytyy lähes jokaiseen ongelmaan vastaus lakikirjasta tai ainakin sen tulkinnasta. Kansalaisten valitsema eduskunta pyrkii säätämään lait parhaan tietämyksensä mukaan ja käyttää tässä työssä asiantuntijoita apunaan. Lakien käytäntöön soveltamisesta vastaavat puolestaan poliittisesti riippumattomat tuomioistuimet, unohtamatta tietenkään apulaisoikeusasiamiehen tulkintoja.

Mikäli laki ei suojaa riittävästi kansalaisiaan, on joissakin maissa mahdollista hakea apua järjestöiltä, jotka noudattavat toisinaan erittäin epämääräisiä oikeudenmukaisuuden periaatteita. Tätä tapaa, jossa laki sivuutetaan ja asiat oikaistaan omin toimin, noudattaa muun muassa Kummisetä-elokuvista tuttu mafia. Oikeudenmukaisuuden nimissä tehdyt teot, joilla ei ole lain antamaa oikeutta, perustuvat kuitenkin aina mielivaltaan, olipa suorittajana kuka tahansa. On sinänsä erittäin mielenkiintoista, että maamme uusi hallitus on luvannut tehdä ammattiyhdistysliikkeelle yhteiskuntasopimustarjouksen, "josta ei kannata kieltäytyä".


Fintellektuaalinen manifesti VI

The Coral: Rebecca You (2007)

Toisinaan kuulen kappaleen, joka ui ihon alle ennen kuin oikeastaan huomaankaan. Tämä melodia liukui lähelle kevyesti kuin kesäinen päivä: vähäiset poutapilvet vaelsivat hitaasti taivaankannella, tuuli hyväili kevyesti kasvoja ja veden pinnalla välkehti timantteja. Se oli osa minua ensimmäisistä soinnuista alkaen ja tunnelma muuttui heti oikeaksi. Oli noustava, pyyhittävä hiekka iholta ja tanssittava iltaan kunnes kynttilänvalo lankesi helmeilevälle viinille. Laulu maalasi eteeni silmät, joista huokui kaipuuta ja aavistus tuskaa. Kauneus kuvastui eteerisenä, mutta kiinnittyi tiukasti jokaiseen nuottiin kuin vihreys elävään maisemaan ympärilläni. Sävelillä oli tilaa sekä elää että hengittää.

Roots & Echoes on The Coral -yhtyeen viides albumi. Matka yhdentoista sävelmän mukana on kevyt, mutta ei yksitoikkoinen. Yhtye on onnistunut punomaan hienon kokonaisuuden, jossa jokainen osuus vaikuttaa merkittävältä siirtymältä seuraavaan. Laulut kuulostavat tutuilta ja turvallisilta, heijastuksilta 1960-luvun poprockin viattomuudesta, mutta silti äänimaiseman kokonaiskuva hehkuu tuoreutta, johon osuvat sanoitukset tuovat emotionaalista syvyyttä. Rebecca You on levyn kirkkain helmi, ehdoton mestariteos, jälkiruoka, joka kruunaa täydellisen aterian.

Ensimmäiset tahdit paljastavat tyylilajin ja pysäyttävät kuuntelemaan. Vaikka iskut ovat aluksi kevyitä, eivät ne kuitenkaan ole yhdentekeviä. Syntyy välittömästi lataus, jota ilmaan sinkoutuvat sävelet virittävät entisestään. Vauhti ei ole huima, mutta virvelirummun kanttiin iskevä kapula pitää temmon kohdallaan ja luo otollisen maaperän odotuksille. Yhtye soittaa ilmavasti, ja mukaan liittyvät jouset sekä oboe maalaavat kankaalle hienovaraisia säveliä: orkestrointi on omassa lajissaan täydellinen. Pian kuulas oboe soi yhä kaihoisammin, ja piano kilkattaa säkeistöjen välissä hiljaisen harkitusti. Kauniit säkeistöt johtavat aina lopulta kertosäkeen tärkeisiin kysymyksiin. Viimeisten tahtien aikana yhtye lisää hieman kierroksia ja esittää perinteistä pelimannihenkeä, mutta kappale ei  lähde kuitenkaan laukalle. Meno kiihtyy, mutta säilyy tyylikkäänä ja sopivan hillittynä.

Hyvät kuulijat, Rebecca on laulunsa ansainnut, ja me saamme puolestamme luvan tanssia sekä heittäytyä kuudennen tai kymmenennen kuuntelukerran jälkeen väsyneenä tuolille ja nostaa lasin vilvoittavaa viiniä huulillemme. Näiden sävelten myötä koittaa kesä.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuu 2008)

Tila kansan keskellä

Kuulin viime kesänä keskustelun, joka jäi vaivaamaan pitkäksi aikaa. Nyt, kuukausia myöhemmin ovat eduskuntavaalit ohi, tulokset julistettu ja ankarat jälkipyykkipäivät koittaneet. Voittajat kehuvat kilvan omia joukkojaan ja häviäjät yrittävät selittää tappionsa vähintään torjuntavoitoksi.

Olen seurannut vaaleja usealla vuosikymmenellä eikä mikään oikeastaan enää yllätä, ole uutta tai vähennä merkittävästi elämäni laatua. Aurinko nousee aamulla ja laskee illalla. Siihen ei yksikään hallitus voi omilla toimillaan vaikuttaa. Vielä joitakin vuosia sitten kaikkien tunteman valtiomiehen sanat "Kansa on puhunut, pulinat pois", huokuivat viisautta, mutta tänään ne eivät lohduta sen enempää minua kuin rannalle jääneitä ehdokkaita. Taitaa oikeastaan käydä päinvastoin, sillä nyt se pulina vasta alkaa. Syypää kehnoon tulokseen on tietenkin kansa, joka jälleen kerran petti odotukset ja äänesti väärin. Kuulemani keskustelun perusteella en silti ole täysin vakuuttunut, että oikea syyllinen on löytynyt.

Markkinapäivänä tori kuhisi iloisia ja hymyileviä ihmisiä. Kaupunki eli ja hengitti kesän tahtiin ja kadut puristivat kulkijan tiukasti itseään vasten. Kiersin kojuja, puntaroin juttuja ja punnitsin myyntipuheita. Sillä välin kuvaaja ehti tavoilleen uskollisesti kadota omille teilleen. Lehtiöni täyttyi vähitellen turhanpäiväisistä puheista. Päätin nauttia hetken omasta seurastani, koska paluu toimitukseen ei vielä innostanut.

Kahvi oli tuoretta eikä leipuri ollut säästänyt munkin sokerissa. Pyyhin valkoisia kiteitä rinnuksilta, kun huomasin viereisessä pöydässä istuvan poliitikon, joka oli kolmatta kertaa ehdolla eduskuntaan. Hän keskusteli sievän sairaanhoitajavaimonsa ja isokokoisen puolueaktiivin kanssa.
    – Oletko miettinyt kampanjan avausta? isokokoinen mies kysyi.
    – Onhan maaliskuuhun vielä runsaasti aikaa, ehdokas naurahti.
    – Päivät vähenevät, ja sinun olisi pitänyt jo olla enemmän esillä.
    Nauru kuoli saman tien, ja ehdokas vaikeni. Hänen vaimonsa tuhahti ja tuijotti isokokoista miestä, jonka kasvojen ilme säilyi ennallaan, arvioivana.
    – Miksi? Kaikkihan minut tuntevat, ehdokas vastasi äkäisesti, mutta ilme suli heti hymyksi, kun häntä tervehdittiin naapuripöydästä.
    – Se ei riitä, että sinut tunnetaan täällä. Vaalipiiri on laaja, tarvitset ison kasan ääniä kaupungin ulkopuolelta, jotta pääset läpi, isokokoinen mies vastasi rauhallisesti.
    Ehdokas katsoi anovasti ympärilleen, mutta uusia tervehdyksiä ei sadellut. Nojauduin taaksepäin, jotta kuulisin paremmin.
    – En ole yhtään huolissani, sain viimeksi enemmän ääniä kuin ensimmäisellä kerralla, ehdokas sanoi.
    – Vaikka saisit keväällä vielä enemmän, ei sekään välttämättä riitä, isokokoinen mies vastasi nopeasti.
    Ehdokas hiljeni täydellisesti, ja syvä kalpeus hiipi kasvoille auringonvalosta ja lämmöstä huolimatta.
    – Mitä ehdotat? hän viimein kysyi.
    Isokokoinen mies hymyili ja nojautui hitaasti tuolinsa selkänojaa vasten.
    – Ensinnäkin, sinun pitää julkaista maakunnan ykköslehden mielipidepalstalla muutama kirjoitus itsellesi tärkeistä asioista, vaaliteemoista toisin sanoen…
   – Miksi jo nyt?
   – Siitä yksinkertaisesta syystä, että kevättalvella ne hukkuvat muiden samankaltaisten joukkoon. Ja toiseksi, sinun pitää perustaa omat nettisivut, joissa kommentoit säännöllisesti sekä maamme että politiikan tilaa…
    – Nettiin… älä naurata… ei kukaan sieltä mitään lue…
    Isokokoisen miehen otsalle kohosi ryppyjä.
    – Se on tulevaisuutta. Uudet äänestäjäsukupolvet mullistavat viimeistään seuraavan vuosikymmenen aikana tavan käydä poliittista keskustelua ja tuovat tuoreet ajatukset nopeasti julkisuuteen. Otan sinusta muutaman edustavan valokuvan ja…
    – Etkä ota! Edelliset olivat todella omituisia, rikospoliisin asia oikeastaan, ehdokas tiuski.
    Isokokoinen mies ei hämääntynyt, vaan jatkoi välittömästi:
    – Ja kolmanneksi, sinun pitää näyttäytyä tarkoin valituissa tilaisuuksissa, liikkua kansan keskellä…
    – Mehän menemme jo ensi viikolla Savonlinnan oopperajuhlille, ehdokkaan vaimo osallistui viimein keskusteluun.
    Isokokoinen mies vaikeni, nousi paikaltaan, kiitti pariskuntaa erittäin valaisevasta tuokiosta ja katosi torin väkijoukkoon.

Ehdokas sai kevään vaaleissa vähemmän ääniä kuin kertaakaan aiemmin, enkä usko puolueen antavan hänelle neljättä mahdollisuutta.


Loposen arkistosta: päiväkirjamerkintä vuodelta 1999

Rohkeuden rajavartijat

Tapahtui kerran kertausharjoituksessa, siellä jossakin:

Kutsu kävi ja tarjosin hyvälle ystävälleni kyydin harjoitukseen. Keskustelimme koko ajomatkan mielenkiintoisista historian tapahtumista ja vaihtuvista tulkinnoista. Siirtymä ei tuntunut pitkältä, ja pian kulkuneuvomme liittyi jonon jatkoksi. Paperimme tarkastettiin portilla ja kuljimme siviilielämän rajan yli päästäksemme seuraavaan jonoon. Siirryimme vuorollamme parkkialueelle, jossa jokaiselle autolle oli varattu lokeronsa. Meidät ohjattiin omaamme. Edellämme kulkeneesta autosta nousi ruskeisiin saappaisiin ja pitkään harmaaseen takkiin pukeutunut nainen. Hän nappasi takakontista laukkunsa ja askelsi nopeasti kohti ilmoittautumispistettä. Katsoimme ystäväni kanssa toisiamme ja ajattelimme todennäköisesti samalla tavalla: "Olihan tuo jo aikakin".

Ilmoittautumispisteellä odotti tietenkin seuraava jono. Edellämme kävellyt nainen odotti rauhallisesti omaa vuoroaan. Lähes katkeamattomana jatkuneen keskustelumme lomassa meillä oli hieman aikaa katsella ympärillemme ja etsiä vuosien varrella tutuiksi tulleita ihmisiä. Kasvoille leviävä hymy paljasti oikeat henkilöt. Vaihdoimme kuulumisia ja viljelimme perinteisiä tervetuliaisherjoja. Ilmapiiri vapautui tyypillisellä tavalla. Kesken kaiken riemun ystäväni tönäisi minua kevyesti kyynärpäällään ja kuiskasi: "Se on jätkä".

Vei hetken ennen kuin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Katsoin edessäni seisovaa naista. Tuuheiden niskahiusten takaa kuului ääni, joka ei ollut naisellinen. Tuijotin ystävääni ja hiljaisuus ympäröi meidät. Emme osanneet sanoa vähään aikaan mitään tosillemme tai takanamme jonottaville tutuille. Sain ääneni takaisin vasta oman ilmoittautumisvuoroni koittaessa. Tutut rutiinit ja paperityöt katkaisivat turhat pohdiskelut.

Seuraavan viidentoista minuutin ja seuraavien päivien välisenä aikana kuva täydentyi olennaisesti. Naiseksi pukeutunut mies osoittautui sosiaaliseksi, omasi hyvän huumorintajun, keskusteli kansamme ruokailujen ja muiden taukojen aikana ja kertoi avoimesti perheestään sekä harrastuksistaan. Hän ei ollut ensimmäinen taitoluistelija, jonka olin tavannut eikä ainoa reserviläinen, jolla olin nähnyt korvakoruja. Silmälasit olivat naiselliset, mutta armeijan kuosit tekivät meistä kaikista ulkoisesti melko samankaltaisia.

Olen käynyt kertausharjoituksissa neljällä vuosikymmenellä, ja monet asiat ovat muuttuneet pääsääntöisesti parempaan suuntaan. Puolustusvoimat on kehittänyt johtamisoppejaan, ja on joissakin käytännöissä valovuosia edellä siviilimaailmaa, jossa menneen maailman korpraalit ja kersantit suosivat yhä äksiisiä. Näiden jakamat tiukat käskyt kaikuvat täysin turhaan niin yritysten kuin toimistojen ja virastojen ontoilla käytävillä.

Kaikki kouluttajamme kohtelivat häntä kuten kaikkia muita: toivottivat tervetulleeksi kättelemällä ja osoittivat joka käänteessä, että hän oli oikeassa paikassa. En kuullut yhdenkään kantahenkilökuntaan kuuluvan tai reserviläisen laskevan leikkiä miehen habituksesta julkisesti. Vuosikymmeniä aiemmin asiat olivat kuitenkin vielä toisin. Muistan saaneeni useammalta huumorimieheltä neuvon, jonka avulla olisin halutessani voinut saada viime hetkellä vapautuksen kertausharjoituksesta: "Pukeudu naiseksi".

Hänen kohdallaan vanha neuvo ei olisi auttanut, sillä hän kulki jo omalla tiellään. Takana oli joukko vapaaehtoisia koulutustilaisuuksia, eikä hän ollut hakemassa vapautusta kyseisestä harjoituksesta. Hän oli mielestään täysin oikeassa paikassa, eikä kukaan voinut sitä kiistää tai kieltää osallistumista. Useat tuttavani sanoivat kunnioittavansa miehen rohkeutta saapua harjoitukseen omana itsenään. Viimeisenä harjoituspäivänä matkakumppanini muokkasi Tuntemattoman sotilaan luutnantti Koskelan legendaariset sanat tilanteeseen sopiviksi: "Minulle on aivan sama, miten ihmiset pukeutuvat, kunhan he vain hoitavat asialliset hommansa". Olen samaa mieltä, sillä jokainen meistä on Ellun kana omalla tavallaan.

Olen kiitollinen hetkistä, jolloin olen joutunut tarkastelemaan omaa asennettani uudesta näkökulmasta. Kenties ymmärrän, että valmiina annettujen totuuksien taakse linnoittautuminen ei oikeastaan lisää tietoa, vaan luo tuskaa. Olen kenties jo liian vanha nostamaan ketään sankarikseni, mutta naiseksi pukeutuneen miehen rohkeutta kunnioitan, sillä vain itsessään vahva ihminen uskaltaa toimia kuten hän.

Toisin kuin välillä luulemme, ei rohkeus elä heissä, jotka tekevät heikommassa asemassa olevien elämää tai olosuhteita kurjistavia ratkaisuja tai kääntävät syyttävän sormen puolustuskyvyttömiä kohti. He ainoastaan pukevat ahneuden, kateuden tai röyhkeyden aivan liian kevyesti rohkeuden valepukuun. Oikeasti rohkeat eivät välitä yleisestä vastustuksesta, häpeän pelosta tai toimiensa kohtaamasta vähättelystä. He tietävät toimivansa inhimillisesti oikein. Jos eettiset perusteet murtuvat kovien arvojen alle, olemme ihmisinä hukassa. Emme saa koskaan unohtaa, että vaatteiden alla asuu ensisijaisesti ihminen.

Nähdessäni miehen naisen vaatteissa, ei minun olisi pitänyt yllättyä. Se oli oikeastaan vain kolikon toinen puoli. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1995 saivat naiset laillisen oikeuden pukeutua miesten vaatteisiin, samaan armeijan kuosiin.


Fintellektuaalinen manifesti V

The Brandos: Gettysburg (1987)

Jonakin päivänä Dave Kincaid on kaikkien tuntema tähti ja aateloitu lauluntekijä, mikäli maailma osoittautuu oikeudenmukaiseksi paikaksi. The Brandos -yhtyeen vuonna 1987 julkaistu esikoisalbumi  Honor Among Thieves on vahva näyttö rockkaanonin ja laulunkirjoittamistaidon erinomaisesta hallinnasta. Perusteiltaan vahvat kappaleet elävät yhtyeen käsissä, hengittävät jokaisessa huokauksessa ja tukevat kaikkia huudahduksia. Niiden äänimaisemiin on kätketty sekä Yhdysvaltojen historiaa ja lännentarinoiden mytologiaa että sävyjä ja hämäriä hahmoja. Menneisyyden sielut kuiskivat huuliharpun vaimeissa sävelissä, kosketinsoittimien kutomissa äänimatoissa ja sanoja painottavissa kitaran vingahduksissa ja viimeisissä vibratosoinnuissa.

Albumin yhdeksästä raidasta seitsemän on Kincaidin ja kumppaneiden omaa tuotantoa, ja niistä voisi nostaa minkä tahansa viikonlopun säveleksi. Kaikkein ilmeisin valinta on tietenkin levyn aloittava Gettysburg. Sen ensimmäiset voimakkaat soinnut johdattavat meidät raskaaseen teemaan, taisteluun, joka vaati kymmenien tuhansien sotilaiden hengen. Yhtye syöksyy eteenpäin sopivan rennolla, mutta terävällä otteella. Soitto tukee koko ajan sanomaa. Rumpali saa hetkensä toisen kertosäkeen jälkeen, aivan kuin yhden tahdin aikana kaikuisi menneisyydestä vaimea tykkituli.

Muistolaatta ja kummitteleva taistelukenttä rakentavat miljöön aikamatkalle, jonne laulaja meidät askel askeleelta johdattaa. Hän tekee sen pienin elein ja tekstillä, jota meidän on helppo seurata. Laulun kolmeen säkeistöön, kertosäkeisiin ja väliosaan on onnistuttu siirtämään kokonainen historiallinen kertomus: taistelu, ihmiskohtalot ja kertojan suvun oma historia. Rivejä ei ole paljon, mutta valistunut kuulija osaa täyttää aukot. Tunnemme ihollamme viileän kosketuksen, kun valkoinen kuu loistaa sotilaiden hautojen yllä ja juuri silloin sekä harmaat että siniset rivit marssivat ikuisesti toisiaan kohti.

Gettysburg kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan merkittävästä taistelusta. Se voisi toisaalta kuvata mitä tahansa taistelua tai sotaa. Kuvasto on tuttu ja sanoista huokuu historian läsnäolo. Kaikesta huolimatta, se ei ole ylistyslaulu kummallekaan sodan osapuolelle, vaan kertomus tappioista ja menetyksistä, taistelukentälle kadotetuista elämistä ja äitien kyynelistä. Se yhdistää menneet ja nykyiset sukupolvet.

Hyvät kuulijat, toivottavasti maailma on hetkittäin edes hyvä, sillä The Brandos ansaitsee meidän huomiomme, ja me heidän musiikkinsa.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuu 1988)