Arvottomat työkalut

Suuresti kunnioittamani kasvatustieteen professori piti luentoa ja asetti uuden kalvon piirtoheittimeen. Siinä oli yksinkertainen kuva, kolmio, ja vain muutamia sanoja. Hän puhui oppimiseen vaadittavasta ajasta. Seuraavan viidentoista minuutin aikana aiemmat filosofian opinnot saivat uutta sisältöä.

Muistin professorini kalvon muutama vuosi sitten, kun kuulin hyvin erikoisessa tilaisuudessa, että arvoja pitäisi pystyä vaihtamaan vuosittain. Puhuja perusteli, etteivät ne suinkaan ole kiveen hakattuja totuuksia, vaan sanoja, jotka kuvaavat organisaation toiminnan perusteita. Vedin hihastani jokerikortin ja muistutin kolmesta klassisesta perusarvosta, jotka mielessään ihmiset ovat rakentaneet yhteistä tulevaisuuttaan vuosituhansien ajan. Aivan turhaan, sillä teknokraatti löysi oikean instrumentin, jolla vaiensi idealistin. Totuus, hyvyys ja kauneus korvautuivat näppärillä ja ketterillä strategioilla, joissa ne korvattiin tekemistä tai ominaisuuksia kuvaavilla käsiteillä. Puhtaiden ideoiden sijasta meille tarjottiin lapioita ja vasaroita.

Professorini opetti, että yksilö oppii muutetavan asian kuukaudessa ja muutos näkyy mielipiteenä. Jokainen työyhteisössä tai parisuhteessa elävä tietää, etteivät vastakkaiset ajatukset muutu helposti. Prosessi vaatii aikaa ja energiaa. Toiselle voi syöttää tietoa ja informaatiota pieninä, lähes huomaamattomina, annoksina. Kun hän kuukauden kuluttua esittää idean omanaan, on oppiminen kantanut hedelmää ja mielipide muuttunut.

Organisaatiolta oppiminen vie vähintään vuoden, ja silloin muuttuu ainoastaan asenne. On todella turhaa kuvitella, että muutos tapahtuu muistiolla tai yhden tiedotustilaisuuden kalvosarjalla. Pahimmillaan aikaa ja energiaa hukataan tyhjiin puheisiin. Kuinka monta kertaa olet kuullut termin Strategian jalkauttaminen. Oletko koskaan kokenut, että sen toteuttamiseen on annettu riittävästi resursseja, opetukseen panostettu ja oppimista ohjattu?

Itsessään tärkeää ja tavoittelemisen arvoista asiaa kutsutaan varsinaiseksi arvoksi. Meistä jokainen perustaa toimintansa oppimilleen ja omaksumilleen arvoille. Niiden muuttaminen on pitkäkestoinen prosessi, ja oppiminen kestää sukupolven ajan, sillä muutoksen yksikkönä on tällöin kokonainen kulttuuri. Jos mietit miksi naispappeutta yhä vastustetaan tai osa kanssaihmisistämme ei hyväksy tasa-arvoista avioliittolakia, on vastaus jälleen yksinkertainen: oppimisprosessi on yhä kesken. Seuraaville sukupolville nämä kysymykset ovat jo arkipäivää ja kuvastavat vallitsevaa olotilaa, mutta prosessin keskellä eläviltä ne vaativat paljon enemmän kuin pelkän mielipiteen tai asenteen muuttamista. Edessä seisoo perusteellinen omien arvojen tarkastelu.

Voimme tehdä valintoja ajattelemalla päämäärää sinänsä ja todellisia arvoja, aiemmin mainittuja totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Toiset meistä perustavat toimintansa liikkeelle, jatkuvalle muutokselle, joka joskus saattaa lähestyä tavoittelemisen arvoista tilaa. Valitettavan usein keskeinen tekijä vaikuttaa kuitenkin olevan vauhti, jota perustellaan toimintojen kehittämisellä. Pahimmillaan organisaatiouudistukset seuraavat toisiaan muutaman vuoden välein. Organisaatio oppii uuden asenteen vuodessa, ja vie vielä toisen ja kenties kolmannen ennen kuin tärkeimmät sidosryhmät omaksuvat saman. Ja juuri silloin myllerrys alkaa uudestaan. Näppäryys ja ketteryys hukuttavat kaikki siltaa ylittävät aasit, ja sananhelinä kääntyy lopulta itseään vastaan.

Elämmekö todellakin aikaa, jossa mielipide voi korvata faktan ja asenne todellisen arvon? Pelkät välineelliset arvot ovat kuin rikkinäisiä työkaluja: varrettomia lapioita ja vasaroita. Niillä satuttaa ensin itseään.


Fintellektuaalinen manifesti XXIII

Ajatus orjien kuorossa

– Ei!
Voimakas sana paiskautui ensimmäisen kerroksen avoimesta ikkunasta kävelytielle ja pysäytti liikkeeni. Nojasin aluksi ilmoitustauluun, mutta siirryin varjon puolelle, jotta keskustelijat, joita arvelin olevan kaksi, eivät huomaisi minua, mikäli sattuisivat katsomaan ikkunasta.
    – Miksi? jyrähti toinen ääni.
Seurasi hetken hiljaisuus. Näin mielessäni kuinka ensimmäinen puhuja antoi hengityksensä tasaantua ennen kuin vastaisi.
    – Sinä olet kuin kolmea apinaa esittävä veistos. Et kuule, näe tai sano yhtään sellaista ajatusta, joka ei olisi syntynyt sinun päässäsi. Ja ne eivät ole – luvalla sanoen – erityisen innovatiivisia. Sinä osaat käsitellä saksia. Se on kyllä tullut selväksi. Mutta leikkaat impulsiivisesti ja se puolestaan saa ainoastaan vahinkoa aikaan…
    – Nyt saa riittää! toinen mies pauhasi ja jatkoi: – Asia on näin eikä muita vaihtoehtoja ole. Se riittää. Sinä teet, mitä sinulta vaadin! Jos kieltäydyt, on minulla aina mahdollisuus kurinpidollisiin toimiin.
   Tunnistin viimein äänen. Huutaja oli kaupunkimme johtavia virkamiehiä. Olin haastatellut häntä useampaan kertaan palvelurakenteiden uudistuksista ja kirjoittanut muutaman jutun. Niiden jälkeen hän ei ollut suostunut antamaan minulle haastattelua kuin pakon edessä. Toinen miehistä oli sen sijaan yhä arvoitus, enkä tunnistanut ääntä, vaikka kuinka pinnistelin.
    – Kuuletko sinä itseäsi? Ymmärrätkö oikeasti, mitä sanot? Et voi kävellä ihmisten oikeuksien yli, vaatia sokeaa kuuliaisuutta tai vedota epämääräisiin tuomioistuimiin. Merirosvolaivan kapteeni voi pakottaa alaisensa lankulle tai umpifasistinen järjestelmä langettaa tuomion ilman rehellistä oikeudenkäyntiä, mutta kaikissa työyhteisöissä on sääntönsä, jotka lait ja asetukset vahvistavat.
    – Minä kiellän sinua poistumasta!
    – Etkö huomaa, missä jo olemme? Tämä on käytävä. Juokset todennäköisesti perässäni puiston halki aina torille saakka. Pysähdy ja palaa huoneeseesi. Mieti siellä asiaa uudestaan.
    – Päätökseni pitää. Minä teen näin, koska voin!
    – Eiköhän tämä siinä tapauksessa ollut lopullisesti tässä: kiitos ja näkemiin!
    Kuulin askelten kaiun ja lasioven kolahtavan kiinni. Huutaja työnsi päänsä ikkunasta ja katsoi kaupungintalon portaisiin. Hän tärisi kauttaaltaan ja kasvot hehkuivat tulipunaisina. Tuuli värisytti päälaen peitoksi kammattuja hiuksia. Hän odotti keskustelukumppaninsa astuvan ovesta, mutta sen sijaan näki minut alapuolellaan. Hän jäykistyi ja kasvot värähtivät ilmeettömiksi. Hän veti vihaisesti ikkunan kiinni. Kukaan ei kuitenkaan astunut pääovesta kadulle.

Kahta päivää myöhemmin toinenkin mies sai kasvot. Ne katsoivat haikeasti kaukaisuuteen lehtikuvassa. Ajan hermolla liikkuva nuori toimittajakollegani oli kirjoittanut jutun, jonka lopussa hän tiukkasi keskeisen yksikön päälliköltä, miksi tämän johtaman laitoksen palveluaikoja oli kavennettu, palvelumaksuja jälleen korotettu ja toimitiloja sekä henkilökuntaa entisestään vähennetty. Haastateltava oli ottanut povitaskustaan paperin, taitellut sen auki ja lukenut vastauksen:
    – On täysin edesvastuutonta väittää, että nämä toimenpiteet heikentäisivät millään tavalla yksikkömme tarjoamien palveluiden laatua. Kaikki muutokset perustuvat tarkoin punnittuun tilastotietoon. Näiden välttämättömien kehitystoimien ansiosta palvelut paranevat ja toimintamme kehittyy entistä paremmaksi.
    Toimittaja kuvaili kuinka mies oli hymyillyt ja taitellut paperin takaisin taskuunsa kuin hauraan aarteen. Artikkeli päättyi erittäin kuvaaviin sanoihin: Meillä jokaisella lienee oma päiväkäskymme, jota täytyy orjallisesti seurata. Se pitää miekkamme tupessa ja kaitselmuksen kaukana. Se leikkaa ajatustemme kultaiset siivet.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1995

Persoonallinen tyyppivika

Olipa kerran ravintola ja hääpäiväänsä viettävä pariskunta. Ravintola sijaitsi hyvällä ja vetävällä paikalla, ja siksi vapaata pöytää joutui usein jonottamaan. Palvelu oli kohteliasta eikä odotusaika baarin puolella käynyt kohtuuttomaksi. Puolen tunnin kuluttua hovimestari ohjasi pariskunnan paikalleen. He tilaisivat kesäisen menun, kolmen ruokalajin aterian, ja merkkipäivän kunniaksi myös shampanjaa. Pian kuului poksahdus ja juoma kuohui levottomasti lasissa. Asiakkaat epäilivät, että se oli liian lämmintä. Tarjoilija kohautti olkapäitään, kaatoi lisää vaahtoa laseihin, laski pullon jäähdytysastiaan ja poistui. Mies ja nainen katsoivat epäuskoisena toisiaan. He kohottivat lasinsa ja maistoivat. Tuomio oli yksiselitteinen: shampanja oli lämmintä.

Tarjoilija toi alkuruuan ja mies huomautti juomasta. Tarjoilija kertoi hakeneensa pullon varastosta, koska kylmäkaappi oli ehtinyt tyhjentyä illan aikana. Mies uteli, miksei heille siinä tapauksessa tarjottu vaihtoehtoista tuotetta. Tarjoilija ei vastannut, vaan tarttui pulloon ja sanoi vievänsä sen hetkeksi jäähtymään. Hän palasi myöhemmin pääruokien ja shampanjan kanssa, joka kuohui yhä edelleen valtoimenaan, mutta se ei tarjoilijaa haitannut. Hän iski pullon metallikulhoon ja poistui. Vasta jälkiruuan aikana juoma saavutti oikean lämpötilan, ja silloin tarjoilija katosi kokonaan salista. Mies viittasi hovimestarin luokseen ja antoi palautetta. Hovimestari pahoitteli tapahtunutta ja poisti shampanjan loppulaskusta.

Olipa kerran automerkki, myyjä, autokauppaketju, merkkihuoltamo, maahantuoja ja asiakas, joka halusi ostaa auton. Hän ei perustanut autokauppiaista, jotka myivät kaikkia herkkuja, vaan tahtoi ainoastaan kestävän ja toimivan ajoneuvon. Myyjä löysi sopivan ja vei entisen pois. Asiakkaan ystävä kuuli ostoksesta ja varoitti automerkin tyyppiviasta. Myyjä vakuutti, että sellaista ei ole. Moottori piti erikoista ääntä aina käynnistämisen yhteydessä, mutta se ei ollut vika, vaan ominaisuus. Ääni paheni ajan myötä, mutta merkkihuollossa käskettiin käyttämään maalaisjärkeä: autoa ei kannattanut tuoda mokoman asian takia näytille.

Vuoden kuluttua autoon tuli ongelma. Merkkihuoltamo ei ehtinyt ottamaan asiakasta vastaan, mutta onneksi toinen yritys korjasi vian. Siellä häntä kehotettiin selvittämään, miksi moottorista kuuluu outo ääni. Merkkihuolto ja myyjä vakuuttivat yhä, ettei syytä huoleen ole. Kului muutama kuukausi ja määräaikaishuollon hetki lähestyi. Asiakas soitti jälleen merkkihuoltoon. Aikaa ei valitettavasti löytyisi kuin vasta viikkojen päästä, mutta onneksi lähellä sijaitsi luotettava öljynvaihtoihin erikoistunut liike, joka voisi antaa ensiavun ja ehtisihän vastikään korjatun huoltaa myöhemmin. Asiakas toimi saamiensa ohjeiden mukaan ja vaihdatti öljyt. Mittariin kertyi muutamana kesäisenä viikkona tuhansia kilometrejä. Ja sitten moottori päästi viimeisen yskäisyn. Tyyppivika, jota ei pitänyt olla olemassa, ilmoitti tulleensa kylään.

Alkoi neuvottelujen ja reklamaatioiden kierre, joka vei asiakkaan kafkalaiseen todellisuuteen. Autoliike pallotteli asiaa itsensä ja maahantuojan välillä. Myyjän esimies oli valmis siirtämään kaiken vastuun asiakkaalle, mutta kävi ilmi, että pöytälaatikosta löytyi tulostettu sähköpostiviesti, jossa autoliike ja maahantuoja olivat jo ilmoittaneet kantavansa osan vastuusta. Myöhemmin maahantuoja lisäsi osuuttaan entisestään, koska oli unohtanut vastata asiakkaan alkuperäiseen reklamaatioon. Prosessin aikana myyjä, autokauppa, merkkihuolto tai maahantuoja ei myöntänyt tyyppivian olemassaoloa. Koko ketju pysyi yhteisessä kertomuksessa. Yksittäinen lenkki saattoi tuntea pistoksen sisällään, kun asioiden oikea laita selvisi, mutta tietoa ja totuutta annosteltiin yhä ylhäältä alaspäin, ja jokainen myyjä toteutti vain annettuja käskyjä.

Kelvottoman juoman voi helposti korvata kelvollisella. Toisin kuin viini, eivät autot välttämättä parane vanhetessaan. Asiakas pettyi koko ketjuun eikä aio enää koskaan tehdä autokauppaa, jossa osapuolena on yksikään sen lenkeistä. Hän toivoo kaikkien muiden puolesta, että persoonallinen tyyppivika rajoittuu ainoastaan tuotteisiin.


Fintellektuaalinen manifesti XXII

Michael Kiwanuka: Cold Little Heart (2016)

Voiko mikään hivellä musiikkimiehen sielua paremmin kuin uuden artistin tuotannon löytäminen? Kuukausien, vuosien tai vuosikymmenten mittainen vaellus musiikin erämaassa tarjoaa virvoittavia lähteitä, mutta silmä hamuaa jatkuvasti kangastusten keskeltä keidasta, jossa voisi hetkeksi unohtaa kaikki arjen huolet. Iän myötä lepopaikkoja on yhä vaikeampi havaita, mutta todelliset löydöt palkitsevat moninkertaisesti. Michael Kiwanukan ensimmäinen albumi Home Again tarjosi hyvin perinnetietoista soulia, jonka kyljessä kulkivat niin leppoisan jazzin kuin viattomalta kuulostavan rockin sävyt. Se kaikuu yhä pimenevissä syysilloissa kuin viettelevä viini, jonka henkäyksissä Marvin Gaye, Curtis Mayfield, Otis Redding, Bill Withers ja Van Morrison elävät vahvasti mukana.

Kiwanukan tuore levy Love & Hate soi esikoista suureellisemmin, ja se on pääasiassa tuottaja Danger Mousen, Brian Burtonin ansiota. Levyn aloittava Cold Little Heart palauttaa mieleen The Black Keysin erinomaisen Weight of Your love -kappaleen tunnelman ja äänimaailman. Aivan kuin Danger Mouse jatkaisi siitä, mihin aiemmin jäi, mutta tekee sen nyt paria pykälää tyylikkäämmin. Saimme aikoinaan odottaa Dan Auerbachin ääntä kaksi minuuttia, mutta Michael Kiwanuka laulaa vasta viiden minuutin rajapyykin jälkeen, ja mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua ennen sitä.

Alussa on yksinäisiä säveliä, piano ja väreilevät jouset. Seuraavaksi kuorosta irtoaa pakottomalta kuulostavia ja sopivasti kaiutettuja ääniä. Eikä muuta tarvita, sillä kaikki on pedattu yhtä valmiiksi kuin kaksintaistelukohtaus elokuvassa. Kitaran puhutteleva melodiakulku liittyy mukaan. Kaukaisuudesta kaikuvat merkitsevät rummuniskut ja kitarointi muuttuu tyylittelyksi, josta David Gilmour olisi ylpeä. Kuoro vastaa tähän sävelillä, jotka kantavat muistoja Ennio Morriconen lännenelokuvamusiikista. Pian tunnelma vaihtuu ja odotus tulevasta kasvaa edelleen. Rytmi siirtyy avarilta mailta kaupungin ahtaille kaduille. Viisi minuuttia myöhemmin huomaamme, että Michael Kiwanuka osasi kuljettaa kymmenminuuttisen kappaleen askel kerrallaan maaliin erittäin taitavasti.

Hyvät kuulijat, 2010-luvulla sielumme saavat soida hellästi. Michael Kiwanukan Cold Little Heart on jo toinen soul-sävelmä, joka omaa kaikki klassikon ainekset. Tyylikäs kompositio, tarkkaan harkittu orkestrointi ja sydäntä raastava ääni jättävät jäljen, joka ei huuhtoudu pesuveden mukana. Se toinen sävel puolestaan…


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (heinäkuu 2016)

Luovuuden ja mielikuvituksen lihakset

Minulla on älykäs serkku, joka rakastaa matemaattisia haasteita ja shakkia, tilastoja ja insinööritieteitä. Joitakin vuosia sitten hän kyseenalaisti osan vanhoista käsityksistään ja ryhtyi korostamaan luovuuden ja mielikuvituksen merkitystä, sillä toisinaan matemaattisen yhtälön antama tulos ei ollut ainoa oikea vastaus esitettyyn kysymykseen. Olin samaa mieltä hänen kansaan, ja aloitimme vuosia jatkuneen keskustelun koulun kolmesta tärkeimmästä oppiaineesta.

Jokainen oppivelvollisuutensa suorittanut on asiantuntija, joka voi kertoa kansaihmisilleen, mitä koulun tulisi opettaa. Kirjailija Tommi Kinnunen kokosi mainiossa kolumnissaan Koko kylä tahtoo kasvattaa (Turun Sanomat 21.7.2014) yhteen ajassamme liikkuneita toiveita. Niiden paino kykenisi musertamaan yksittäisen opettajan. Unohdetaan kuitenkin hetkeksi sekä poliittiset painotukset että elinkeinoelämän ja kansainvälisen kilpailukyvyn vaatimukset. Nostetaan hyllylle myös elämänkoulun käyneiden itsekorostus, ja annetaan perinteiselle koululle mahdollisuus osoittaa tärkeytensä.

Päätoimittaja Petri Piipari huolestui pääkirjoituksessaan (Kaupunkilehti Ankkuri 13.8.2016) peruskoululaisten äidinkielen taidon heikkenemisestä: "Verkottuneessa nettimaailmassa yhä useamman palvelun hoitamisessa tarvitaan kirjallista kykyä ja luetun ymmärtämistä". Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen puolestaan tiivisti äidinkielen merkityksen hienoksi ajatukseksi: se ei ole pelkästään oppiaine koulussa, vaan tärkein kommunikaation ja itsensä ymmärrettäväksi tekemisen väline.

Kaikkein tärkeintä, mitä koulu voi opettaa, on luontevan ja syvän suhteen luominen omaan äidinkieleen. Se vaatii jatkuvaa vaalimista, sillä myös kieli kehittyy jatkuvasti. Peruskunnon rakentaminen on aloitettava jo varhain. Koti luo mallin, ja koulun tehtävänä on sekä vahvistaa omaksuttuja kykyjä että ohjata käyttämään asianmukaista kieltä. Oman äidinkielen hallinta luo sekä perustan myöhemmälle vieraiden kielten ja muiden aineiden opiskelulle että avaa oven äärettömään draaman ja kirjallisuuden maailmaan.

Toisena listallamme on matematiikka, joka on kansainvälinen kieli. Sen avulla voimme muun muassa selittää monia ilmiöitä ja laskea todennäköisyyksiä. Kuinka monen elämänkoululaisen arki olisikaan helpompaa, jos hän olisi ymmärtänyt 400 prosentin lainakoron merkityksen ajoissa? Riittävät matemaattiset taidot helpottavat päivittäisiä toimiamme, mutta laajempi tietämys avaa niin fysiikan ja kemian salaisuuksia kuin tekee biologian ja psykologian ilmiöt ymmärrettäviksi.

Oman äidinkielen hallinta ja matemaattiset taidot ovat tärkeitä, mutta vasta historian ymmärtäminen luo riittävän perustan tasapainoisella maailmankatsomukselle. Ihmiskunnan historia on täynnä sekä surullisia tarinoita että kertomuksia suurista voitoista, keksityistä ja todellisista. Mikäli ymmärrät asioiden ja ilmiöiden historiallisen kehityksen, ei kukaan voi johtaa sinua jatkuvasti harhaan kauniilla sanoilla tai yhteen matemaattiseen muuttujaan vetoamalla. Elämä on paljon monimuotoisempaa ja monipuolisempaa kuin yksittäinen luku tai iskulause, sillä ne yleensä todistavat vain sen, mitä puhuja haluaa. Historia ei ole pelkästään vuosilukuja tai hallitsijaluetteloita. Se on kertomus ihmisten kulloisestakin todellisuudesta, esitys tähän hetkeen johtaneesta kehityksestä ja avain oman aikamme ja yhteiskuntamme ymmärtämiselle.

Serkkuni kaipaama tie luovuuteen käy oppimisen ja toistojen kautta, kuten professori Alf Rehn kolumnissaan (Helsingin Sanomat 13.8.2016) esittää: ”Tarvitsemme pänttäämistä rakentaaksemme luovuuden lihaksia, koska aito kehittyminen vaatii myös luovuuden vähemmän kivoja osia”. Koulu ja oppiaineet eivät estä ketään toteuttamasta luovuuttaan tai käyttämästä mielikuvitustaan. Ne valavat tukevan kivijalan.


Fintellektuaalinen manifesti XXI

Maksuton kasvojenkohotus

Keväisenä päivänä vuonna 1995 lentokenttäbussi toi minut Helsingin rautatieasemalle. Reppu oli täynnä cd-levyjä ja kirjoja. Hetkittäin tunsin kuinka se kuljetti minua eikä päinvastoin. Vedin isoa matkalaukkua perässäni ja toisessa kädessäni oli muutama muovipussillinen tuliaisia, viime hetkellä Manchesterin lentokentältä ostettuja. Aseman ovien edessä oli joukko ihmisiä, sekä nuoria että keski-ikäisiä, miehiä ja naisia. Yksikään heistä ei väistänyt tai antanut tietä minulle ja kantamuksilleni. Kun viimein pääsin aseman ovella ja tartuin kahvaan, repesi yksi muovispusseista, ja ostokseni levisivät maahan. Kukaan ei rientänyt auttamaan. Muutama hymy karehti kasvoilla, mutta suurin osa heistä tuijotti apaattisena eteensä. Kokosin tavarani ja itseni. Avasin oven ja yritin olla tyyni, vaikka sisälläni myrskysi. Englantilaisen kohteliaisuuden – olkoon se kuinka pinnallista tahansa – jälkeen kotimaani ensimmäiset kasvot eivät näyttäneet kauniilta.

Olisi aivan liian helppoa vetää tästä esimerkistä yksinkertainen johtopäätös ja syyttää huonoista käytöstavoista tiettyä sosio-ekonomista ryhmää, joka pystyy kokoontumaan rautatieaseman ovien edustalle keskellä arkipäivää. Tapojen hallinta liittää ihmiset yhteisönsä jäseniksi. Ne osoittavat, että yksilö osaa olla kohtelias ja sivistynyt sekä hallitsee itsensä. Jokaisella ryhmällä on omat toimintatapansa ja sisäiset sääntönsä sekä keinonsa luoda ja muuttaa niitä. Ryhmät voivat määritellä itselleen sekä hyväksyttävät että sopimattomat arvot ja käyttäytymismallit.

Sosiologit kutsuvat niitä normeiksi. Nämä ryhmien väliset normit saattavat vaihdella suuresti ja olla ristiriidassa keskenään, mutta lait ja asetukset suojelevat sekä pahimmilta ylilyönneiltä että eriasteiselta diktatuurilta. Historiallisesti normit eivät ole pysyneet samoina tai olleet muuttumattomia. Aika ja yhteiskunnallinen kehitys ovat muokanneet niitä. Ne sopeutuvat vallitseviin olosuhteisiin ja jatkavat muuttumistaan. Filosofisesti tarkasteltuna niiden taustalla on pitkä etiikan ja moraalifilosofian perinne, joka ensisijaisesti määrittää kuinka meidän tulisi elää keskenämme ihmisarvoista elämää.

Hyvät käytöstavat kertovat millaisia me olemme: otammeko toiset huomioon vai ajattelemmeko ainoastaan itseämme. Huono käytös sinänsä ei johda rangaistukseen eikä siitä voi tehdä rikosilmoitusta. Sitä voidaan ainoastaan paheksua. Länsimaiseen sivistykseen kuuluu myös ajatus vapaudesta ja oikeus sekä itseilmaisuun että sananvapauteen. Niitä harjoitettaessa on syytä kuitenkin pitää mielessä yleiset velvollisuudet ja lakien esittämät rajoitukset.

Tosinaan kanssaihmisemme yrittävät asettua kaiken yläpuolelle. Se voi ilmetä vaatimuksena erityskohteluun esimerkiksi oman yhteiskunnallisen aseman tai rodullisen ylemmyydentunteen perusteella. Tällöin kuvitteellisuus ei kohtaa todellisuutta tai ylimielisyys muutu hyveeksi. Kysymykseen ”ettekö tiedä kuka minä olen”, voimme ainakin mielessämme vastata oikeutetusti: ”tiedän, mikä olet”.

Hyvät käytöstavat ovat lopulta hyvin yksinkertaisia: toisten huomioimista sosiaalisissa tilanteissa, asianmukaista tervehtimistä, aiheellista anteeksipyytämistä tai auttavan käden ojentamista. Kirurgin veitsi voi kohentaa kasvojasi, mutta henkisiä vinoutumia se ei poista. Aito hymy ja hyvät käytöstavat sen sijaan lakaisevat monia esteitä tieltäsi.


Fintellektuaalinen manifesti XX

Kolmisointuinen ajatus

Heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2012 piti konsertin alkaa ennakkotietojen mukaan kello 19. Tuntia ja kymmentä minuuttia ennen luvattua hetkeä hyväntuulinen artisti astui kitaran ja huuliharpun kanssa lavalle Helsingin Olympiastadionilla. Suuri osa yleisöstä oli yhä jossakin sen lukuisista nurkista tai vasta matkalla konserttipaikalle. Artisti jutteli mukavia faneilleen ja soitti seuraavan neljänkymmenenviiden minuutin aikana viisi toivekappaletta. Varsinaisen konsertin alku myöhästyi viisikymmentä minuuttia, mutta kesti virallisen ajanlaskun mukaan neljä tuntia ja kuusi minuuttia. Monelle paikalla olleelle se oli kaikkien aikojen keikka.

”Olen nähnyt rock’n’rollin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen”, kirjoitti Jon Landau bostonilaiseen The Real Paper -sanomalehteen vuonna 1974. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Landau saattoi lahjakkaan artistin uran huimaan nousukiitoon, ja he kirjoittivat yhdessä monta uutta lukua rockmusiikin historiaan. Konsertti Helsingin Olympiastadionilla jää todennäköisesti ylittämättömäksi sekä kestonsa että hienon tunnelmansa takia. Se on yksi luvuista, jotka eivät unohdu.

Heinäkuun 12. päivänä vuonna 2008 kuljin Hotelli Kämpin ohi. Sen edusta oli suljettu köysillä, joiden takana seisoi muutamia turvamiehiä. Jalkakäytävälle ja kävelykadulle kerääntyi koko ajan lisää ihmisiä. Seinustalle oli pinottu tuoleja. Niiden vierestä löysin itselleni hyvän paikan. Hetken kuluttua Bruce Springsteen astui kadulle. Kamerat lauloivat ja yleisö viittoili artistia tulemaan lähemmäksi. Hän jakoi nimikirjoituksia ja asettui yhteiskuviin. Muutaman minuutin kuluttua hän seisoi edessäni, ainoastaan käsivarren mitan päässä. Hän vastaili ihmisten kysymyksiin ja hymyili. Minä katsoin ja nautin tilanteesta. En etsinyt kameraa tai kynää ja paperia. Päätin tallentaa kaiken mieleeni. Kun Springsteen myöhemmin poistui lentokentälle, ei hän suinkaan asettunut takapenkille tummennettujen lasien taakse, vaan etupenkille ja vilkutti faneilleen. Voin vannoa, että hän katsoi juuri minua, kun auto ohitti paikan, jossa seisoin.

Kahdeksaa vuotta myöhemmin kuljin jälleen kerran Hotelli Kämpin ohi. Oloni oli kevyt ja sieluni hyräili, vaikka ravintola oli tarjonnut illallisen yhteydessä lämmintä shamppanjaa. Edellisten päivien epävakaa sää oli kääntynyt lämpimäksi, mutta tuuliseksi illaksi. Muutaman metrin päässä hotellin ovesta kulki seurue. Laitimmaisena vasemmalla käveli mies, joka vaikutti tutulta. En nähnyt kasvoja, ainoastaan niskan ja vaatetuksen. Kuiskasin nimen seuralaiselleni, joka kehotti välittömästi pyytämään tätä yhteiskuvaan. Otin muutaman nopean askeleen ja avasin keskustelun kohteliaasti. Seurue pysähtyi, artisti hymyili ja vastasi iloisesti. Vaihdoimme muutamia ajatuksia ja kerroimme hänelle erityisestä illastamme. Kun tiemme erkanivat, toivotin heille mukavaa iltaa Helsingissä ja hyvää keikkaa seuraavaksi illaksi Poriin. Artisti kiitti ja ojensi minulle plektran muistoksi. Sen toiselle puolelle on painettu kuva kahdesta ristikkäin asetetusta kitarasta, joiden merkki on todennäköisesti Gretsch. Kääntöpuolella on artistin nimikirjoitus: Brian Setzer.

Kun Jon Landau kirjoitti rock’n’rollin tulevaisuudesta 1970-luvulla, on moni asia sen jälkeisten vuosikymmenten aikana muuttunut perusteellisesti musiikkialalla. Valtavirran ulkopuolella liikkuvat tekijät ansaitsevat yhä vähemmän tuotannollaan. Yksi keskeinen syy liittyy suoratoistopalveluihin, joiden artisteille maksamat korvaukset ovat naurettavan pieniä. Lahjakkaat muusikot – kuten kaksi kriitikoiden arvostamaa albumia julkaissut englantilainen Tom Moriarty – joutuvat taistelemaan taiteensa puolesta melko aggressiiviseksi, jopa vihamieliseksi muuttuneessa maastossa.

Oma aikamme luo myös uusia toimintatapoja. Artistit eivät piiloudu takahuoneisiin tai hiljaisuuden muurien taakse, mikäli he tahtovat saada äänenä kuuluville. Sen sijaan he ottavat aktiivisesti osaa keskusteluun uusmediassa ja antavat sosiaalisen omatuntonsa näkyä. He ovat läsnä ja luovat puheenaiheita. Brian Setzer ja Bruce Springsteen pysähtyvät keskustelemaan kadulla faniensa kanssa. Tom Moriarty puolestaan saattaa käydä pitkän sähköpostikeskustelun ja vastata kysymyksiin sosiaalisessa mediassa.

Rock on nähnyt tulevaisuutensa, ja siellä odottaa Tom Moriarty.


Fintellektuaalinen manifesti XIX