The Brandos: Gettysburg (1987)

Jonakin päivänä Dave Kincaid on kaikkien tuntema tähti ja aateloitu lauluntekijä, mikäli maailma osoittautuu oikeudenmukaiseksi paikaksi. The Brandos -yhtyeen vuonna 1987 julkaistu esikoisalbumi  Honor Among Thieves on vahva näyttö rockkaanonin ja laulunkirjoittamistaidon erinomaisesta hallinnasta. Perusteiltaan vahvat kappaleet elävät yhtyeen käsissä, hengittävät jokaisessa huokauksessa ja tukevat kaikkia huudahduksia. Niiden äänimaisemiin on kätketty sekä Yhdysvaltojen historiaa ja lännentarinoiden mytologiaa että sävyjä ja hämäriä hahmoja. Menneisyyden sielut kuiskivat huuliharpun vaimeissa sävelissä, kosketinsoittimien kutomissa äänimatoissa ja sanoja painottavissa kitaran vingahduksissa ja viimeisissä vibratosoinnuissa.

Albumin yhdeksästä raidasta seitsemän on Kincaidin ja kumppaneiden omaa tuotantoa, ja niistä voisi nostaa minkä tahansa viikonlopun säveleksi. Kaikkein ilmeisin valinta on tietenkin levyn aloittava Gettysburg. Sen ensimmäiset voimakkaat soinnut johdattavat meidät raskaaseen teemaan, taisteluun, joka vaati kymmenien tuhansien sotilaiden hengen. Yhtye syöksyy eteenpäin sopivan rennolla, mutta terävällä otteella. Soitto tukee koko ajan sanomaa. Rumpali saa hetkensä toisen kertosäkeen jälkeen, aivan kuin yhden tahdin aikana kaikuisi menneisyydestä vaimea tykkituli.

Muistolaatta ja kummitteleva taistelukenttä rakentavat miljöön aikamatkalle, jonne laulaja meidät askel askeleelta johdattaa. Hän tekee sen pienin elein ja tekstillä, jota meidän on helppo seurata. Laulun kolmeen säkeistöön, kertosäkeisiin ja väliosaan on onnistuttu siirtämään kokonainen historiallinen kertomus: taistelu, ihmiskohtalot ja kertojan suvun oma historia. Rivejä ei ole paljon, mutta valistunut kuulija osaa täyttää aukot. Tunnemme ihollamme viileän kosketuksen, kun valkoinen kuu loistaa sotilaiden hautojen yllä ja juuri silloin sekä harmaat että siniset rivit marssivat ikuisesti toisiaan kohti.

Gettysburg kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan merkittävästä taistelusta. Se voisi toisaalta kuvata mitä tahansa taistelua tai sotaa. Kuvasto on tuttu ja sanoista huokuu historian läsnäolo. Kaikesta huolimatta, se ei ole ylistyslaulu kummallekaan sodan osapuolelle, vaan kertomus tappioista ja menetyksistä, taistelukentälle kadotetuista elämistä ja äitien kyynelistä. Se yhdistää menneet ja nykyiset sukupolvet.

Hyvät kuulijat, toivottavasti maailma on hetkittäin edes hyvä, sillä The Brandos ansaitsee meidän huomiomme, ja me heidän musiikkinsa.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuu 1988)

Totuuden muunnelmat

Orkesterinjohtaja laskee neljään. Ensimmäiset äänet kajahtavat, ja tuttu sävelkulku täyttää ilman. Muusikot soittavat erinomaisesti ja puhtaasti. Kuulijoiden jalat vipattavat jazzin tahtiin. Hetken kuluttua on teema soitettu muutamaan kertaan, ja se on tullut kuulijoille tutuksi. Seuraavaksi soittajat saavat kohota sävelten yläpuolelle. Tuttu melodia katoaa, mutta kappale rullaa yhä eteenpäin kuin juna kiskoilla. Sooloinstrumentti täyttää tyhjän tilan nuoteilla, jotka muistuttavat enää etäisesti tuttua sävelkulkua. Kun hän vaikenee, yleisö taputtaa. Seuraava soittaja saa vuoronsa estradilla. Kuvio toistuu niin monta kertaa kuin kapellimestari sallii.

Oikeussalissa todistaja vastaa hänelle esitettyihin kysymyksiin. Puheesta syntyy vähitellen kertomus, joka eroaa olennaisesti aiemmin samalta paikalta kuulluista. Teema on juuri saanut uuden variaation, mutta kukaan ei taputa puheenvuoron päättyessä. Sen sijaan oikeuden tehtävänä on punnita kaikkien lausuntojen uskottavuus ja löytää totuus kaikkien muunnelmien takaa. Toisinaan tapahtumien todellinen kulku, syyllisyys tai syyttömyys, jää näyttämättä toteen, sillä todennäköisyys ei pelkästään riitä perusteeksi tuomiolle. Se edellyttää puolestaan aukotonta todistusketjua.

Edelliset esimerkit kuvaavat kuinka teema tai totuus voidaan joko muokata vastaamaan vallitsevia olosuhteita tai varmistaa haluttu lopputulos. Toisinaan tie totuuteen vaatii hieman monimutkaisemman reitin, mutta se voi myös palkita kulkijansa.

Vietnamin viidakoissa taistelleet amerikkalaiset sotilaat kantoivat mukanaan kaikenlaista tarpeellista tavaraa: aseita, patruunoita, miinoja, radioita ja ruokaa. Repun kuormitusta lisäsivät entisestään lehdet, kirjeet, kirjat, valokuvat tai jotkin muut henkilökohtaiset esineet. Kaikella oli ominaispainonsa, jonka määritteli joko tuote itse tai sen kantaja. Ammusten vähentyessä fyysinen taakka keveni seuraavan täydennykseen saakka, mutta henkilökohtaiset esineet kävivät yhä raskaammiksi. Valokuvien tai kirjeiden todellisen painon määrittäminen osoittautuu mahdottomaksi, sillä totuus oli aina subjektiivinen, jolloin sen muunnelmat muuttuivat täysin ymmärrettäviksi.

Vietnamin sodan veteraani ja kirjailija Tim O’Brien venytti kysymyksen totuudesta äärimmilleen teoksessaan The Things They Carried. Lukijat suovat kirjoittajalle tietenkin normaalia suuremman liikkumavaran ja huomattavia vapauksia aineiston käsittelyssä, mutta kertoja ei puolestaan päästänyt itseään yhtä helpolla. Hän ammensi omista kokemuksitaan tarinoita ja kirjoitti erittäin vakuuttavia kuvauksia, mutta epäili jatkuvasti tekstinsä totuusarvoa. Esteenä oli myös eettisiä ja moraalisia ongelmia. Kirjailijan tytär esitti hiljaisen kysymyksen: ”Isä, tapoitko sinä ketään sodassa?”

Kirjoitusprosessi sai välittömästi uuden suunnan. Vain hetkeä aiemmin kirjailija oli lyönyt pisteen  kertomukselle sotilas O’Brienista, joka oli tappanut vietnamilaisen sissin käsikranaatilla. O'Brien vastasi tyttärelleen tavalla, joka on mahdollista vain taidokkaalle tarinankertojalle: ”Tietenkään en”. Se soti kuitenkin kaikkea aiemmin kirjoitettua vastaan, mutta vaikuttaa tässä asiayhteydessä täysin loogiselta. Kuinka se on mahdollista? Vastaus on yksinkertainen: kirjailija O’Brien ei ole tappanut ketään, mutta tarinan sotilas O’Brien on. Kertomuksen logiikka ei perustu arkijärkeen, vaan toimii täysin omilla ehdoillaan. Kaikki on samaan aikaan sekä totta että sepitettä. Kertomus on kuin jazzbändi, joka esittelee aluksi kappaleen teeman, jota he seuraavaksi lähestyvät ennakoimattomasta suunnasta, mutta johon lopuksi vielä palaavat.

O’Brienin novellien sotilaat kertovat jatkuvasti toisilleen tarinoita, jotka venyttävät uskottavuuden ja toden rajoja. Toisinaan totuus on vain taakka, jota ei ole tarkoituksenmukaista antaa sivullisten kannettavaksi. Yhdessä kokoelman keskeisessä kertomuksessa sotilas kirjoittaa kirjeen kaatuneen aseveljensä sisarelle. Se tarina on tietenkin tosi ja niin täydellinen, että kaatuneen urhollisuus ja merkitys hipovat lopulta taivaita. Sisar saa kirjeen, mutta ei koskaan vastaa tai kiitä kirjoittajaa hienoista ja lohdullisista sanoista. Pettymyksensä puuskassa sotilas sanoo tovereilleen jotakin erittäin olennaista: kertomus olisi voinut olla vielä enemmän totta.

Kuinka sodasta voi kirjoittaa tositarinan, kysyy O’Brien. Hänen novellinsa ovat vastauksia. Ne kaikki ovat totta eikä hän suoranaisesti valehtele yhdessäkään. Ainoastaan totuus muuttuu tilanteeseen sopivaksi. Faktat, tulkinnat ja loppupäätelmät ovat pelkästään aineistoa, jonka ympärille tarinat rakentuvat. Aivan kuin Erno Paasilinnan aforismi – Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija – muuttuisi lihaksi.

Englantilainen kirjailija Peter Ackroyd pohti 1990-luvulla antamassaan haastattelussa samaa totuuden teemaa kuin O’Brien novelleissaan. Hänen vastuksensa oli myös yksikertainen: ”Jos haluat valehdella, kirjoita muistelmat. Jos haluat puhua totta, kirjoita romaani”. Kun seuraavan kerran näen mainoksen rehellisistä ja luotettavista muistelmista, käsken mieleni tekemään saman kuin O’Brienin yöhön katoavat sotilaat aseilleen: ”lataa ja varmista!”


Fintellektuaalinen manifesti IV

The Waterboys: Red Army Blues (1984)

Alussa on syvä hiljaisuus. Vähitellen vaimeat kitarat kantavat melodian kaiuttimiin kuin salaa yössä liikkuvan menneisyyden haamun. Se kuulostaa silti lohdulliselta, tutulta ja turvalliselta. Pian kuulija oivaltaa, mistä venäläisestä laulusta sävelet on lainattu. Kuoro liittyy mukaan ja jännite kasvaa. Vain muutamaa sekuntia ennen kuin kappaleen ensimmäinen minuutti on päättymässä, rävähtävät saksofonin raa’at nuotit ilmoille. Tunnelma sähköistyy entisestään ja rauhallinen nostalgia kääntyy intensiiviseksi odotukseksi. Kasakkapartio lähtee kevyelle laukalle.

Tunnelma rauhoittuu jälleen, kun laskeudumme tarinaan. 17-vuotias poika lähtee sotaan. Äidin eron hetkellä lausumat sanat seuraavat matkalla. Sulkekaa silmänne ja tuntekaa kuinka Mike Scott maalaa sanoilla säväyttäviä kuvia, jotka herkistävät kaikki aistit vastaanottamaan tulevan. Laulajan ääni värähtää juuri oikeissa kohdissa.

Nuoren miehen sotataival kulkee Berliiniin savuavien raunioiden keskelle, jossa punainen lippu nousee salkoon voiton kunniaksi. Hän kohtaa amerikkalaisen sotilaan, joka muistuttaa häntä itseään kaikin mahdollisin tavoin. Sota on viimein ohi, mutta juuri silloin saksofoni muuntaa tutun melodian astetta synkemmäksi. Nuorukainen nousee junaan, jonka määränpää on komissaarin mukaan Kiova, mutta sinne hän ei koskaan pääse. Tätä toteamusta painottaa rumpalin yksi tiukka isku virvelirumpuun. Se ääni kertoo enemmän kuin lukuisat sanat.

Kuoro liittyy jälleen mukaan, ja dramaattinen tumma hyräily johdattaa Siperian karuissa tuulissa marssivia sotilaita vääjäämättömästi eteenpäin. Isänmaalleen kaikkensa antaneet miehet raahautuvat kuolemaan vankileirille, koska toveri Stalin pelkää heidän länsimaistuneen. Saksofoni soi entistä raaemmin, ja viimeisen pitkän nuotin jälkeen piano johdattaa meidät kohti sotilaan viimeisiä ajatuksia.

Kaiken uskon ja toivon kadottua, on jäljelle jäänyt vain tahto selviytyä, kaikin mahdollisin keinoin.  Kitarat syöksyvät luomaan rajuja ja kaoottisia säveliä, maalamaan kuvia sotilaiden helvetistä. Hetkellinen pelastus laskeutuu saksofonin hellin sävelin. Kuoro yhtyy vielä kerran Kasakkapartion melodiaan. Se puhdistaa sielut ja ravistaa synnit kärsivien hartioilta. Kuolleiden ja petettyjen sotilaiden äänet laskevat viimein esiripun surullisen tarinan ja kuulijan väliin.

Red Army Blues on karu kertomus nuoresta sotilaasta sekä kansasta sodan keskellä. Se on myös kronikka vainoharhaisen hallitsijan rajattomasta itsevaltiudesta ja kylmästä tahdosta.

　

Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (helmikuu 1986)

Tiedonvaltaajien markkinat

”Jos tieto on valtaa, miksi valta kasvaa parhaiten siellä missä on vähiten tietoa?” Kysymyksen esitti Samuli Paronen (1917–1974) postuumisti julkaistussa teoksessa Testamentti. Oivallus saa lukijan hetkeksi laskemaan kirjan kädestään ja pohtimaan tarkemmin sanojen sisältöä, tiedon ja vallan välistä suhdetta.

Lyhyimmän vastauksen esitti Francis Bacon (1561–1626): ”tieto on valtaa”. Se ilmaisee selkeästi ja yksinkertaisesti, että tieto ja valta ovat sama asia. Tätä ajatusta seuraamalla, voi ihminen hallita todellisuutta, mikäli osaa esittää oikeat kysymykset ja muokata vastaukset metodisesti oikein. Baconille hallitseminen tarkoitti ensisijaisesti luonnonvoimien ohjaamista, ja niiden suunnitelmallista käyttöä, kuten Georg Henrik von Wright (1916–2003) erinomaisessa esseessään Tiedon puu esittää. Nykyisin me kykenemme ennustamaan, hallitsemaan ja hyödyntämään luonnonvoimia lähes samalla tavalla kuin voimme säädellä ihmisen käyttäytymistä yhteiskunnallisena olentona. Tekniikka, joka toimii vallan välineenä luontoon päin, toimii samalla tavalla myös yhteiskuntaan nähden.

Pitäkäämme edellinen havainto kirkkaana mielessämme ja katsokaamme sen läpi päätöksenteon prosessia. Luon avuksi perinteisen nelikentän. Asetan muuttujaksi vertikaaliselle sivulle tiedon, määreinään "riittävä" ja "riittämätön", ja horisontaaliselle vallan, määreinään "tahto toimia" ja "tahdon puute". Näemme pian edessämme neljä vaihtoehtoista seurausta:

1. Jos tietoa on riittävästi ja tahtoa toimia, voimme odottaa hyviä ja oikeita ratkaisuja.
2. Jos tietoa on riittävästi, mutta tahto toimia puuttuu, voimme olettaa nykytilan säilyvän.
3. Jos tietoa ei ole riittävästi, mutta tahto toimia on suuri, saamme ratkaisun, mutta erheen mahdollisuus on merkittävä.
4. Jos tietoa ei ole riittävästi ja tahto toimia puuttuvat, taannumme nykytilasta.

Miten tiedon riittävyys tai riittämättömyys ilmenee? Kuten hyvin tiedämme, on olemassa joukko ihmisiä, jotka työssään joko säännöstelevät tai tulkitsevat sekä olemassa olevaa että uutta tietoa. He toimivat portinvartijoina, mutta valitettavan usein aidan kummallakin puolella tieto ja informaatio sekoittuvat käsitteellisesti toisiinsa, ja tällöin totuudellisuuden vaatimus ei täyty.

Juuri tästä on kysymys Samuli Parosen havainnossa, jonka mukaan valta kasvaa siellä, missä on vähiten tietoa. Mitä rajoitetumpi mahdollisuus ihmisillä – kansalaisilla tai työntekijöillä – on saada elin- tai toimintaympäristöstään asianmukaista tietoa, sitä suuremman tilaisuuden se luo vallankäyttäjille toimia täysin oman tahtonsa mukaan. Paronen tekee vielä muutamia olennaisia lisähuomioita: ”Tiedot eivät yleensä pyri olemaan tosia vaan tarkoituksenmukaisia”, ”Väärinkäytetty tieto? - aina silloin kun se on valtaa” ja ”Yhteyksistään reväisty tieto on valhe”. Ideaalitilanteissa tieto kantaa aina totuuden taakkaa mukanaan, mutta toisinaan se voidaan uhrata kevytmielisesti etukäteen sovitun päämäärän edessä.

Mitä tapahtuu, kun nimeämme edellisen nelikentän toimijat? Vastaus näyttää erittäin mielenkiintoiselta. Neljännessä lepää perinteinen oman asemansa turvannut alisuoriutuja, joka ei etsi uutta tietoa tai käytä olemassa olevaa hyväkseen, eikä näe taantumista itsensä kannalta pelkästään negatiivisena ilmiönä. Toisessa istuu puolestaan henkilö, joka on tyytyväinen nykytilaan, eikä tahdo venettä heiluttamalla saada aikaan muutosta tai heikentää omaa asemaansa yhteisössään. Ensimmäisessä liikkuu energinen, dynaaminen ja utelias kehittäjä, joka on valmis omaksumaan uutta tietoa, eikä epäröi käyttää sitä parhaan kykynsä ja tietämyksensä mukaan.

Teemamme kannalta kaikkein mielenkiintoisin hahmo toimii kuitenkin kolmannella kentällä. Riittävän tai oikean tiedon puute ei estä häntä käyttämästä haltuunsa uskottua valtaa tai hamuamasta sitä lisää. Jos päätökset perustuvat vähäiseen tai olemattomaan tietoon, kasvaa mahdollisuus erheeseen. Mikäli tietoa käytetään Parosen kuvailemalla tavalla joko ”väärin” tai ”tarkoituksenmukaisesti”, niin olemme siirtyneet jo todella vaaralliselle alueelle, jossa päämäärä lopulta pyhittää kaikki käytettävissä olevat keinot. Toistuessaan erhe muuttuu virheeksi. Ensin mainittu on tahaton, mutta jälkimmäinen tarkoituksellinen, ja sopivien asiayhteyksien vallitessa täysin tuottamuksellinen rikkomus.

Tietoa voidaan säännöstellä systemaattisesti tai poimia siitä pelkästään omaan ajatteluun sopivat osat. Jälkimmäinen kuvaa osuvasti yhden ja ainoan oikean toimintatavan tai järjestelmän puolesta saarnaavia konsultteja, jotka toimillaan kiveävät avoimen ja läpinäkyvän yhteiskunnan tietä kohti tuhoa. ”Totuus ei ole tarkoituksenmukaista määrätyillä ehdoilla, se on sitä, jos on vain omilla ehdoillaan; se ei jätä mitään pois”, Samuli Paronen jyrähtää. Kaikesta huolimatta konsultit eivät ole tämän tarinamme suurimpia syntisiä. Niitä ovat vähäiseen tai valikoituun tietoon tyytyvät toimeksiantajat.


Fintellektuaalinen manifesti III

The Afghan Whigs: Somethin’ Hot (1998)

Alussa on ääni, pelkkä raapaisu. Se ei ole neula, joka naarmuttaa levyä, vaan tulitikku, joka raapaisee askin kantta. Rasahdus kulkee kaiuttimista keskelle äänten rakentamaa maisemaa, jossa liekki hulmahtaa eloon eikä tämä tuli jää kytemään. Kitaran ensimmäiset soinnut heittävät lisää bensiiniä liekkeihin, ja rumpujen rytmi on kuin tuuli, joka puhaltaa lisää voimaa roihuun. Hyvät naiset ja herrat, The Afghan Whigs on vallannut stereonne.

Greg Dulli kuiskaa ensimmäiset säkeet, ja hetken päästä mukaan liittyy kilkattava piano, joka houkuttelee astumaan hämärään baariin, jossa mikään ei ole mahdotonta. Juuri sillä hetkellä kuulija voi kuvitella kulkeneensa jo tovin New Orleansin katuja rumpujen, kitaran ja basson muodostaman kolmiyhteyden rytmissä. Silloin hänen on päätettävä, jääkö ulos vai uskaltaako ottaa vielä yhden askeleen ja seurata ääntä sisätiloihin.

1965 on The Afghan Whigs –yhtyeen kuudes studioalbumi, jolta viikonlopun säveleksi voisi poimia minkä kappaleen tahansa. Tällä levyllä bändi yhdistää omaan rock-käsitykseensä hienovaraisesti sävyjä New Orleansin monipuolisesta musiikkimaailmasta, mutta enimmäkseen soittajat istuvat tukevasti soul-junan kyydissä ja säätelevät erinomaisesti vauhdin määrää. Musiikillinen matka vie rakkauden pimeiltä sivukujilta aina hetkittäin kohti valoa ja toiveita, mutta Greg Dulli ei luovu missään vaiheessa tavaramerkeistään: tummansävyisistä teksteistä ja perinteisestä pahan pojan maineesta. Vaara elää jatkuvasti sekä sanoissa että sävelissä.

Somethin’ Hot on kappale, joka viimeistään kertosäkeeseen päästyään saa kuulijan tekemään päätöksensä. Se on yksinkertainen: seuraan ääntä kadulta kapakkaan, otan itselleni tuolin ja jään kuuntelemaan. Laulun alkupuolen kuiskaten lausutut säkeet muuttuvat siinä vaiheessa ensin lyhyeksi rääkäisyksi ja seuraavaksi voimakkaaksi tahdonilmaisuksi. Epäilyt ja ehdotukset kääntyvät vaatimuksiksi. Olemme saavuttaneet rock-musiikin ytimen, eikä laulu kätke mitään hämärien metaforien taakse. Kyseessä ovat ikuiset teemat: rakkaus ja rakastaminen.

Hyvät kuulijat, kitaroiden viimeisten sointujen ja säveleiden yhä säristessä mietin, soittiko laulun kertoja koskaan ihastukselleen. Kertomus on itsessään niin vakuuttava, että uskon ja toivon niin käyneen. Nostakaa kädet ilmaan ja antakaa musiikin viedä teidät sinne, missä kaikki on mahdollista.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2011)

Tyhmyyden alitus

"Terve järki on maailmassa jakautunut paremmin kuin mikään muu, sillä jokainen otaksuu sitä olevan itsellään niin runsaasti, että nekään, joita on kaikkein vaikeinta tyydyttää jokaisessa muussa asiassa, eivät tavallisesti halua sitä enemmän kuin heillä on". Näin tyhjentävästi ranskalainen filosofi René Descartes (1596–1650) aloitti teoksensa Metodin esitys. Lainaus osoittaa epäsuorasti, ettei oikea tai kuviteltu älykkyys sinänsä riitä kertomaan kantajansa kyvyistä, vaan todelliselta oppineelta vaaditaan taitoa soveltaa omaksumiaan tietoja älyllistä ponnistelua vaativissa tilanteissa.

Kuten hyvin tiedämme, kykenee jokainen ihminen jonkinasteiseen ajatteluun erilaisista fysiologisista rajoituksistaan huolimatta. Yksittäinen ajatus säilyy epämääräisenä, kunnes se on muotoiltu ilmaisuksi, joko kirjoitukseksi tai puheeksi. Se täytyy siis lausua ääneen, jotta kanssaihmiset voivat sen omaksua ja tarkastella sitä kriittisesti. Ajattelun tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, sillä suurin osa ihmiskunnan merkittävistä edistysaskeleista on syntynyt tietoisten oivallusten kautta. Joskus sattuma on tosin laittanut sormensa peliin, mutta asian merkityksen tunnistaminen on keskeistä.

Ajattelun vastarannalla huojuu pelottava ja hatara torni, jota voimme kutsua "ei-ajatteluksi". Kirjailija Milan Kundera (s. 1928) nimesi ilmiön vastaanotettujen ajatusten epäajatteluksi. Toteamus on oivallisuudessaan äärimmäisen kiehtova, ja sen kirjasi alkujaan Gustave Flaubert (1821–1880), joka havaitsi kuinka ihmiset pyrkivät osoittamaan oman älykkyytensä toistamalla kuluneita fraaseja, ja mitä enemmän joku niitä hallitsi, sitä viisaammalta hän vaikutti. Kaikkien alojen asiantuntija ei ole ainoastaan oman aikamme ilmiö.

Kundera käyttää ilmiöstä myös nimitystä: moderni tyhmyys. Se ei ilmene perinteisenä tietämättömyytenä, vaan omaperäisen ja yksilöllisen ajattelun täydellisenä puuttumisena. Kaikki standardisoituu, koska tiedotusvälineet levittävät samoja tulkintoja, jotka muuttuvat lopulta yhdeksi ja ainoaksi totuudeksi. Kun lumipallo lähtee liikkeelle, ei lumivyöryä voi kukaan enää estää. Toisto luo totuuden, joka säilyy juuri siihen hetkeen saakka, kunnes seuraava totuus voidaan laskea markkinoille. Tällöin ajattelusta tulee kiinteä osa viihdeteollisuutta, ja totuuden elinkaari lyhenee samanlaiseksi kuin millä tahansa tuotteella. Se tarkoittaa valmiina annettujen ajatusten hyväksymistä sellaisenaan ja kritiikittömästi, pahimmassa tapauksessa välitöntä käytäntöön soveltamista.

Suuri humanisti Erasmus Rotterdamilainen (1466–1536) omisti kokonaisen teoksen tyhmyydelle ja pilkkoi terävällä kynällään koko läntisen kulttuuripiirin palasiksi. Kärki viilsi raskaimmin viisauden rakastajien, filosofien selkänahkaa. Erasmus ei löytänyt yhtään arkista inhimillisen toiminnan aluetta, jota filosofit eivät olisi onnistuneet pilamaan, eikä historia tuntenut yhtään valtiota, jolle filosofikuninkaan valtakausi olisi ollut siunaukseksi. Hän ei säästänyt viisautensa taakse piiloutuvia, eikä häveliäisyytensä tai pelkuruutensa takia toimintakykynsä menettäneitä. Häpeä ja pelko pystyvät sokaisemaan älyn ja tuudittavat turvalliseen toimettomuuteen. Ainoastaan tyhmyys kykenee vapauttamaan yksilön moisesta taakasta, ja vain tyhmät uskaltavat toimia, jopa vastoin omaa etuaan.

Romaanissaan Olemisen sietämätön keveys Kundera kulki ilmiön laidalla. Mitä enemmän yhteiskuntamme vaurastuu, sitä enemmän luovumme käsillä tekemisestä ja harjoitamme laajamittaista henkistä toimintaa. Yhä useammalla on mahdollisuus yliopistosivistykseen, ja jokainen opiskelija tarvitsee opinnäytettään varten aiheen. Niitä puolestaan riittää loputtomasti. Katoaako kulttuuri lopulta opinnäytteiden ylituotannon alle, ja muodostuuko kirjastoista sekä arkistoista sanojen hautausmaita? Siinä tapauksessa kaiken tämän unohduksen keskellä yksi yhteiskunnan kieltämä kirja merkitsee enemmän kuin yksikään epäajatteluun perustuva opinnäytetyö tai miljardit sanat. Yksi totuudenpuhuja on arvokkaampi kuin tusina metodisesti kelvollista asiakirjaa.

Onko moinen tyhmyys valmiiksi pureskellun totuuden levittämistä? Descartes syöksyy jälleen apuun. Hänen "Cogito ergo sum" -oivalluksensa johtaa turhuuden erämaahan eksyneen viimein keitaalle. Epäilevä ja kriittinen mieli mahdollistaa oman olemassaolon havaitsemisen ja ojentaa työkalun elämän monimuotoisuuden ymmärtämiseksi.

Vanha kiinalainen virkamiesjärjestelmä perustui erittäin tarkasti määriteltyyn asteikkoon, jolla eteneminen vaati kunnostautumista opinnoissa. Toisin kuin saattaisimme kuvitella, olivat kulttuuriaineet, erityisesti kirjallisuus, hallinnon menetelmiä tärkeämpiä oppiaineita. Virkamieskunnan sivistyneisyyttä ei osoittanut kapea-alainen erikoistiedon hallinta, vaan heidän täytyi ymmärtää päätöstensä seuraukset sekä kunnioittaa inhimillistä elämää.

Jäikö se vain kauniiksi ajatukseksi? Erityisesti vaikeina ja ahdistavina aikoina ihmisten mieliin kylvetty pelko ja häpeän uhka sokaisevat älyn ja ajavat yksilöt toimettomuuteen, jopa tylsyyteen asti. Tällöin todelliset voimavarat ruostuvat,  ja pelikentän voivat ottaa haltuunsa kovaäänisemmät hyvän ja kauniin purkajat, jotka omaavat tietenkin täydellistyneen terveen järjen. Valitettavasti he perustelevat toimiensa oikeutuksen epäajattelun logiikalla. Silloin tyhmyys on alitettu.
 

Fintellektuaalinen manifesti II

Vuorovesi-ilmiö ja kuun vetovoima

Me emme osanneet 1970-luvun lopulla aavistaa, että tekstin tuottaminen voisi joskus käydä yhtä helposti kuin nykyisin. Pelkkä ajatus kannettavista tietokoneista, internet-yhteydestä tai sähköpostista olisi tuntunut mahdottomalta, pelkältä tieteiskuvitelmalta. Nopea tiedonvälitys tarkoitti ehjää puhelinkaapeliyhteyttä lehteen, jossa toimituksemme sihteeri Kirsti naputteli jutut näppärästi paperille.

Lehdessämme työskenteli tuolloin myös fiksu ja miellyttävä naistoimittaja Maija. Hänen miesystävänsä Pertti vieraili usein työmaallamme, eikä hän välttynyt huomaamasta Kirstin taitoja tai punaisia saappaita, joiden varret ylsivät lähemmäksi polvia kuin nahkaisten hameiden helmat koskaan laskeutuivat. Pertti muisti aina kehua Kirstiä, ja tämän pukeutumista tai kampausta. Vähitellen käyntien määrä lisääntyi, ja Kirstin iloinen vapautunut nauru raikui käytävillä entistä useammin.

Toimituksen naiset katsoivat säälien Maijaa ja miehet kateellisena Perttiä, jota Kirsti veti puoleensa kuin satama lähestyvää laivaa. Kukaan meistä ei osannut aavistaa, että vain yksi ihminen tiesi, mihin kaikki vielä johtaisi.

Pertin opintojen loppusuoraa häämötti, vuorovesi-ilmiötä ja kuun vetovoimaa käsittelevä opinnäytetyö kaipasi puhtaaksikirjoittamista. Kirsti suostui auttamaan, ja he sopivat aloittavansa urakan heti seuraavana lauantaina, jolloin Maijan puolestaan täytyi lähteä kanssani juttukeikalle maakuntaan.

Palasimme vasta alkuillasta ja haimme kaupungin ainoasta pizzeriasta iltapalan perinteistä lauantaista televisiohetkeämme varten. Olin levoton. Maija avasi asuntonsa oven ja kajautti välittömästi viattoman kysymyksen:
   – Miten työ on sujunut?
   Päivän uurastaneet sankarimme istuivat sohvalla, kumpikin omassa päässään. Pertti nojasi käsiinsä ja Kirsti patsasteli kuin myöhempien aikojen televisiokuuluttaja, ryhdikkäänä ja äärimmäisen hankalassa asennossa.
   – No, ei se oikeastaan sujunut, Pertti vastasi vaisusti.
   – Minun mielestäni kaikki meni aivan loistavasti. Saimme aikaiseksi monta liuskaa tekstiä, Kirsti kailotti.
   – Siis kyllä ja ei, Maija naurahti ja laski pizzalaatikon olohuoneen pöydälle.
   Minä tuijotin vuoroin joko voipunutta Perttiä tai punaisia saappaitaan sekä pitkiä sääriään esittelevää Kirstiä. 
   – Minun puolestani voimme kääriä tämän päivän lopullisesti pakettiin, Pertti huokasi.
Maija katosi keittiöön, ja hänen hartiansa värisivät.
   – Eihän ilta vielä tähän voi loppua? Kirsti hämmästeli.
   – Minä olen ainakin aivan finaalissa, Pertti vastasi ja sytytti tupakan.
  Tuhkakuppi oli jo puolillaan tumppeja. 
   – Voitko siinä tapauksessa heittää minut kotiin, en tahtosi mennä bussilla, Kirsti sanoi ja katsoi anovasti Perttiä.
   – En minä jaksa enää ajaa, Pertti vastasi ja veti yhä kiihtyvällä tahdilla henkosia tupakastaan.
   – Tai joku, Kirsti jatkoi ja katsoi minua.
   –  Minulla ei ole autoa eikä ajokorttia, vastasin.
   – Te kaikki olette… sanonko mitä, Kirsti tuhahti.
   Pertti ponnahti jalkeille, käveli huoneen poikki lipastolle, otti lompakkonsa laatikosta, veti esiin setelin ja kääntyi Kirstiä kohti.
   – Tässä on sinulle bussirahat vaivanpalkaksi.
   – Et voi olla tosissasi, Kirsti tiuskaisi ja singahti sohvalta keskelle olohuonetta.
   Hän pyörähti mielenosoituksellisesti ympäri, jotta varmasti näkisimme kukikkaan paidan alla vilkkuvan punaisen topin. Väri oli sama kuin saappaissa, mutta ei läheskään niin helakka kuin kiukusta hehkuvilla kasvoilla. Kirsti nappasi takkinsa naulakosta ja syöksyi rappukäytävään. Ovi kolahti ja hiljaisuus laskeutui.

Maija palasi olohuoneeseen viiniä ja kolme lasia mukanaan. Vasta silloin muistin laskea oman pizzani pöydälle.
   – Te ette voi uskoa, mitä kaikkea tänään on tapahtunut. Kuinka suomen kieli voi olla näin vaikeaa: "Kirjoitetaanko kuu pelkällä isolla q-kirjaimella vai niin kuin k, u ja u?", Pertti puhisi.
   – Taisimme kaikki oppia tänään jotakin, Maija sanoi rauhallisesti ja ojensi Pertille sekä pullon että korkkiruuvin.

Sen illan jälkeen en enää koskaan ollut huolissani Maijan puolesta, sillä hän oli ehdottomasti paras asiantuntija vuorovesi-ilmiötä ja kuun vetovoimaa koskevissa kysymyksissä.


Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2001